Chapter 2

Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia. Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s. 206--7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies kuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla. Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa, sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen loppunsa -- se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231--3 'Elsassa') -- on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. -- Älyltään hän jäi kuin jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään vaaralaiset, oli Vimparikin syvästi uskonnollinen -- omalla tavallaan. Ei sillä tavoin kuin Nikkilä, joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja tutkivaa ajatustaan. Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin yksinkertaisuudessaan arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon menettämisestä. -- Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli autuaaksi, -- jos uskoo vainajan olevan siltään autuas --; olisi vain suonut hänen uskonsa tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen poloisen perikuntansa kohdalle.

Temperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä, toimekas, suorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin. Hänelläkin on kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä milloin hän seisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan Liisa-tyttärensä, -- kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur. 'Vaaralla'. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen ajatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä epäilykseen paremmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta taivaskelpoisuudesta. Ja kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen syyt Jumalan 'tutkimattomaan viisauteen', nousee Latun emännän toimelias inhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää Jumalan, mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. Hänen voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä kaikkea Herran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi arvostelemaan ihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin kun heillä vielä olisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä elämässään ja laiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee sen surkeuden, että teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane tikkua ristiin lieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat Ovambo-neekerien 'pelastamiseksi', vieläpä sen asian eteen ovat kärkkäät viekoittelemaan köyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa -- muka Jumalan kunniaksi! --, silloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja hän paukauttaa suustaan rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan.

Latun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta sekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet paljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään suurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että heidän 'pienten eläjäin' on parasta turvautua toisiinsa. Tämä vähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia tunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan kuvausten kirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. -- Tästä avuliaisuudesta -- ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta suhtautumisesta 'langenneihin', kuten Elsaan s. 240 'Elsassa' -- Latun emäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä se ehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden keskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan oikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös heitä itseäänkin vastaan: '-- -- Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät, -- niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?'

Alistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja Viion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen vähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin ihmeteltävä.

Nikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia 'nikaroitaan': verolasku à 3 mk. 28 p. 'Vaaralla' s. 7 ja seur. kuvastuvat hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä, tyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on oljenkortena: 'Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää.' Naapureista on yhden toimeentulo 'kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimen vieressä', ja toisella 'ei ole pennin pölyä'. Niin häätyy emäntä pitkien empimisien jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta pyytämään lainaa. Tämän retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen kantavimpia voittoja. Nikkilän emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä, vanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan hänen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti vaihtelevatkaan hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen ja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella torjunut hänet luotaan! 'Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! -- jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen rästikantoa "rumputtaen"].' Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut, laantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen lopulta: 'No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan!' Eikä se kumma tapahdu nytkään. -- Laajemmin kuin tällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen luontonsa toisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija Korhonen epää Nikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn taivaaseen, nousee jo hiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä vastaan: 'Tuskin Nikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet!' -- Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus on valaistu kyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja myhäilevästä mielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa varmaan kovimmalle koetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa lähteä oman kattonsakin alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta hänelle silloin, ettei hän enää jaksa täysin tajuta tapahtumia.

Viion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton. Joskus hänelläkin on 'kaikkialla umpi edessä', kun hän harhautuu ajatuksellaan hakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, -- varsinkin, miksi 'parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä', vaan köyhien lapsista tulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma, jota hengittämättä hän ei voi elää, -- ja hänen ainoa toteutunut onnensa maailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä mukaa kuin elämäntaakka tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen silmäteränsä, sortuminen herätä hänen kukistetussa mielessään muuta kuin huokauksen: 'Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!' Hänen ajallinen kohtalonsa oli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai selitys hänen hurskautensa nuhteettomuuteen.

Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta.

Voipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyvät etupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden elämä on antanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet, on vakituiset uskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten ymmärtävätkin. Niin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s. 72 'Vaaralla') puhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän suhtautuminen tähän huimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää varsinaisemmin Viion Elsa uskottunaan; heidän kaunis suhteensa täyttää muutamia näiden romaanien hartaimpia sivuja.

Lasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa 'Lapsuuden muistoihin' verraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja vaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat vapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja tyttöset käyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin jouluavuilla kaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä tehokkaana apuna alkavassa 'elämäntaistelussa'; se seikka vaikuttaa lohdullisena tuntona synkimmissäkin kohdin. Eri 'sukupuolten', poikien ja tyttöjen välit, niin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös pohjaltaan sangen siskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta sankariuden ihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset vetävät heitä aina eripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi kauhua, joista rukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi joko 'huonoja ihmisiä' tai sorakieliä -- molemmat yhtä kauhistuttavia. Heissä on yleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se monessa pääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa olossaan tuntua hennoilta ja taipuisilta -- kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo heidän joukossaan, -- mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja luonteen ylemmyyttä.

Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin harvinaisen mieltäkiinnittäviä, -- samaan huomioon näkyy tulleen Saara Wacklin, joka ('Satasessa muistelmia Pohjanmaalta') kertoo useita esimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan.

Sitä ominaisuutta -- rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä -- on eniten Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja varmaan koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä tyttö: kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen 'poikatyttö', mutta kuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen äksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata: 'sinusta tulee huono ihminen!', niin hän on masennettu pitkäksi toviksi. Piiskaamisjuttu syineen seurauksineen ('Vaaralla' ss. 58--80) kokoaa nähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä amatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka hävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen edessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun piiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista vihollista vastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin 'arestissa' ja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan suruun, jossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen kaipuuta, -- kaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen sydämessään. Hän käyttää mielellään oman käden oikeutta, mutta yleensä erittäin jalomielisesti, sitä todistaa suuremmoisesti eräskin tähän samaan juttuun liittyvä välikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän on niinikään tepsivämpi kuin kukaan hänen ystävistään tai vastustajistaan nuorten joukossa.

Nikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli äitinsä, rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana hänestä vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa laajin ja voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on äidinperintöä, tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä hyväksi; hän on aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä aristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa. Tehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä etevästi kuvatussa huutokauppatilaisuudessa ('Elsan' XV luku), missä Liisa on tuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa ja missä tämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa:

'Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.

Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:

-- Äiti, äiti, äiti...

Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan.

-- Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.

Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.'

Muuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama 'tuulenajama' alusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät, milloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus melkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä hän ei tietäisi selittää itsekään. -- Hänen rosoinen luonteensa varjeli hänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa Elsan ja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut mieltyä; senvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän täysin ansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan, jonka lavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä muokkausta.

-- Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen onnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen 'orvokinkohtalo', josta Fröding runoili:

-- -- det som drömmer vackrast och det som blickar mildast, brutalast och vildast skall brytas mot jord och besudlas med mull.

Viion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi romaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän ei langennut pois ainokaisesta tunteestaan. -- Ojanniemen Marin lankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento, enkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka yhtä viaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan luona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin Aappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän kohoaa kerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen koti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu 'säätyynsä', alkaa hienostella, omaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien tuloksena on -- kai muun muassa -- Marin toivoton synnintie, jolla hänen edeltäjinään näemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m. 'huonoja ihmisiä'. Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta hänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää ivaa on siinä kuvauksessa 'Elsan' loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka Aappo Vimpari -- nyt 'ylösotettu' pappi ja nuori kunniallinen aviomies -- sekä Ojanniemen Mari lähtevät matkaan 'samassa junassa -- eri teitä, Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä.'

Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon bajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi hänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi traagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin muut. Hän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion lesken luottamusta, että 'kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä'. Nikkilän huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen.

Minkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen enkelileikkinsä (s. 90 'Vaaralla'), hänen haastelunsa äidin ja Nikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa Jumalaan! Hän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan näiden romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein myyttejä luovan ilmakehän. -- Kirjailija on kyllä antanut hänelle ehkä jo 'Vaaralla'-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin 'Elsassa' hänen tunteidensa erittely on liiallinen, -- mutta hyvin ymmärtää, että hänen kuvailemisensa on ollut suuri viehätys Pakkalanluontoiselle kirjailijalle.

Elsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä viittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. 'Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta', kehoitetaan Latun Liisaakin. 'Se Elsa on erinomainen lapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.' Mutta sitten johdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin kokemukselliseenkin suuntaan: 'Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. -- Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.'

Kun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja Jumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän kasvattaa liian varoen -- ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian herkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten, missä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista maailmaamme varten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin elämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala kutsu häntä luokseen ajoissa.

Ojanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja alennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään suorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten taipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä, mutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon. Hän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä, ja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa, silloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää sydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, -- Viioska tunsi Elsalla olevan 'hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään' -- ja huomattuaan lopultakin luottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa nuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen sisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja nöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa orpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena ihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä tarpeen tullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin omalle vastuulleen asemansa. 'Kirkoittelu'-luvussa tämä itsetietoisuus, jota ensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja tämä (XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä kivahtaa joku Elsan terävimpiä arvosteluja 'maailmasta', kuten: 'Kyllä ne ovat hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen hymy huulilla'; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä, vaikka yhtä leppymättömänä: 'Te sanotte', -- lausuu Elsa äidilleen --, 'että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. -- -- Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen.' Ja kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä Elsan syvästi koettua ihmissielun näkemystä.

Meidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella. Kuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen vaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet säästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja ehyt luonne ja jonka -- onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva -- rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän murhenäytelmää. -- Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka mielessään kyllä vastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, että hän siis hylkää kunnon kosijansa oman *oikeudentuntonsa* vaatimuksesta. Lopullisesti saamme kuin saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän päätöksellään välttää tekemästä 'suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan'.

Herkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen tyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi muuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä heissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän varttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet temperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa mielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen rakkaudessaan on vähän vivahduksia, -- tai hän ei tapaa sille yhtä yksilöllisen varmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim. luonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen tunnettaan, joka monin muinkin paikoin 'Elsassa' kärsii poutaa, ohenee. -- Onpa nuorissa miehissäkin -- sekä Erkki Tuirassa että Risto Kivisessä -- heidän ('Elsan' IX:n luvun kapakkakuvauksessa) osoittamastaan miehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä.

Ainainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin harmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien vaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus huumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei enää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat kuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt 'Elsassa' ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa nuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus sovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat lopultakin lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon: tietoisen tunnon ihmiskohtaloista.

Tällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden rikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei koskaan tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu siihen. Se on heidän elämänsä sokeus.