Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

TEUVO PAKKALA

KIRJAILIJAKUVA

Tehnyt J. Siljo

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.

I

Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös tavataan ainoa kauneus.

Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia. Heidän tunteensa ei ole antautunut millekään '-ismille', ei edes sille, joka heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa.

Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään, kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin.

Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme: laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin, jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin: hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen. Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen.

Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa[1] että maalla. Tämän voisi tajuta hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen esi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa tunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että Pakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on selitettävä hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin kenenkään 80-luvun kirjailijan, sekä hänen kieli-ilonsa, jonka tulvehtiva runsaus todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan ajan lapseksi. Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli samansuuntainen kuin hänen oman luonteensa pyrintö, -- senverran ja sillätavoin Pakkala on epäilemättä saanut 'vaikutteita' ajastaan alunpitäen --, ja hän ojensi kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden) edustajana kätensä toisille, maaseudun kasvattamille kirjailija-yksilöille.

[1] Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.

Mutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa -- se tunnehan oli herännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana --, vaan myös nousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä lämpimänä ja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa. Siltä puolen hän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä huomattavasta suomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka etupäässä kertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta elämästä ja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain ihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi: varsinainen kaupunki -- porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous -- häämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki kuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä pienine elämänmuotoineen.

Tämä kaksijakoisuus, jonka realismi toi yhteiskunnan kuvaukseen, ei Pakkalalla kuitenkaan ole teoreettisen jyrkkä. Milloin hän tekee partioretkiä kaupungin 'sydämeen', näkee hän siellä kuonan alla kultaakin, oikeamielisyyttä ja kuntoa. Ja hän keksii myös 'vaaralaisissaan' inhimilliset taipumukset ilkeyteen ja itsekylläisyyteen.

Siten ajan todellisuustajuinen henki vakautti hänetkin omalle alalleen, uskolliseksi omalle kodilleen ja sen tarpeille, lahjomatta häntä silti pois tasapuolisuudesta propagandan-tekijäksi aatteilleen; ja se kehoitti häntäkin sepittämään laatukuvataidetta omasta kokemuspiiristään, estämättä häntä silti kohoamasta psykoloogiseen, useinpa suorastaan vertauskuvalliseen runouteen.

II

Pakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia varhaisemmalta iältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on kirjoitettu omiksi iloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo.

Kuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: *Lapsuuteni muistoja* (v. 1885). Siitä, samoinkuin seuraavasta, *Oulua soutamassa* (v. 1886), -- tuli kirja vastoin tekijänsä aivoitusta[1]. Kirjallisuudellemme onnellinen salliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt 'Vaaran', 'Elsan', Lapsien' aihevarat.

[1] Kts. kuvallinen kuukauslehti Otava helmik. 1912, Pakkalan kirjoitus: 'Miten minä aloin.'

Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti -- suorastaanpa henkensä uhalla -- aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. -- Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.

Pakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut soittaakseen palokelloa -- nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti, yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista 'vaikutteista' kuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin teoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-, sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus, paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8), ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä.

Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella _in medias res_, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti. -- Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka (varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. -- Aikailemattomalla otteella hän käy aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin' kerää: 'Siihen aikaan olin "mustalaispojan korkuinen", pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.' Siinä lauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä käänteellä.

Eräs seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sekä Minna Canthin että Ahon siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'minä'-muotoinen, sellaisena ainoa laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus 'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25--6) tehoaa täydellisellä välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon, mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, -- aina hänellä on selvä tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee, eikä lukijan tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä kaikenlaisten lammaspäisten 'tohtorin Rallein' verroilla (s. 60 ja seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio -- kuten koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus -- esiintyy nyt aivan ensi kertoja kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[1]

[1] Minna Canthin Työmiehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, -- ja sehän on sentään tähdätty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.

Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät kuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä, kuten hänellä aina, on 'tendenssiä' vain hänen tunteensa suhtautuminen määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu taiteeseen. -- Pahan juuria kirjailija löytää kyllä 'köyhässäkin kansassa': kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin Aappo 'Elsassa'), -- syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän säädyn osalle.

Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, -- tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. -- Heidän 'harrastuksiaan', -- joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla --, ilojaan ja surujaan hän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen itsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan. Aito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän 'kielitaiteensa' vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv. 17--19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi suuria asioita (kts. 'jalosukuisista kengistä' s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva siv. 11: 'Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt'). Heillä on vilkkaat kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä 'vaaralaisten' elämässä yleensä.

Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden -- kuten rotantappo-jutussa s. 34 -- huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen, mikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä kaikki hänen varansa ja voimansa. -- Kuitenkin kaikitenkin kirja jää sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin köyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä suinkaan läpikäyvänä, mutta kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta.

Niin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi luontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.

* * * * *

'Lapsuuden muistojen' paikallisuus ei ole vielä tarkoin määritelty; ei siinä myöskään ole sitä ilmavaa avaruutta, mikä vaikuttaa niin vapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa myöhemmin. Meren läheisyyden voinee kuitenkin tuntea henkilötyyppien luonteensävynä: suruttomuutena, kirpeytenä, liikkuvaisuutena. Sitäpaitsi sanonta ja kielimaku murresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen.

'Lapsuuden muistoissa' voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla alallaan: Vaaran -- varsinkin sen lasten elämää kuvaamassa. Se liittyy tyyppeineen siihen teossarjaan, joka muodostaa hänen keskeisimmän tuotantonsa.

Seuraava kirja, 'Oulua soutamassa', oli pieni poikkeus toiseen, myöskin nähtävästi sangen tuttuun ympäristöön. Vasta senjälkeen hän täydellä tietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriinsä. 'Lapsuuden muistoja' tekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina *Vaaralla*- (1891) ja *Elsa*- (1894) romaanien sekä *Lapsia*- (1895) ja *Pieniä ihmisiä* (1913) novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa kotoisen kaupunkiepiikan.

Yritti perustaa -- ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa tarkoitusta siinä määrin kuin soisi.

Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies- ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta porvaristosta puhumattakaan, -- ja kaikki omalta näkökulmaltaan nähtyinä.

Mutta siihen Pakkala ei ole pyrkinytkään. Hän ei ole tuntenut porvarillisen elämän runoutta omaksi asiakseen. Hän on laitakaupungin arkisen elämän runoilija. Ja hänen tarkoituksensa on ollut isoissa romaaneissaan kuvata pienten eläjäin yhteistä taistelua olemassaolon ja ihmisyytensä puolesta: siten porvarismaailma tuli kuin tulikin nähtäväksi vain Vaaralta käsin, vain suhteissaan vaaralaisten kohtaloihin.

Määrä oli: valtava yhteiskunnallinen eepos, -- tuloksen mielisin määritellä: sydämellinen, tyven laatukuvasarja kahtena hiukan höllästi yhteenliittyvänä romaaninidoksena, ynnä siinä sivussa joukko hyvin kiteytettyjä miniatyyrejä pienten -- joku isojenkin -- lasten elämästä.

Ja näillä jälkimäisillä on laajin eepillinen kantavuus.

* * * * *

Vaaran maailma on rajamaana kaupungin ja maaseudun välillä: ulkonaisesti kaupunkia, sielultaan, sisäisiltä tarpeiltaan, tottumuksiltaan täyttä luonnonpiiriä.

Mutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni köyhäkin asuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan, ja tämä omaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa. Monessa pihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna -- pienelävänkin suomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen 'kehitys' on kaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut perhehuoneesta epäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi --, sauna savuaa lauantaisin ja väliin muulloinkin useassa mökissä. -- Näemmepä Pakkalan kuvauksista vielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole aivan vieraantuneet maataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin ulkopuolella 'kaukavainio' jonka heinäsato käytetään omalle kotikarjalle.

Ehkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä. Heidän lähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen karjoineen -- ne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria -- perheen hoiviin, jonka nuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein nähdä lähettävän laivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä talonsa katolta.. -- Ken on jäänyt 'maakravuksi', hän työskentelee joko timperinä tai muuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia oman kodin hoidossa, -- tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja elämän ylläpitoa 'omasta takaa', jolloin hän tavallisesti on perheineen aivan satunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa.

Pakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä Vaaran-kuvauksissa aineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen 'vaaralaisensa' avaavat asiallisimpienkin kysymysten yhteydessä hänelle tietoisen hengenelämän ja kauniit sisäiset näköalat. Heillä kulkee ajatus aina elämän ja työn tahdissa, he eivät asetu vartavasten järkeilemään kysymyksistä, vaan antavat rehellisten kokemustensa 'alustaa' ne ja tekevät luonnollisella älyllä johtopäätöksensä. He eivät ole vielä kaikenkarvaisten 'aatteitten' ja 'virtausten' kehittämiä yhdistysihmisiä, he ovat epäilemättä vanhanaikaisia, -- minkä voinee sanoa nykyään merkitsevän samaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He pitävät oman kohtalonsa omissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle sallittua; ja heille on yhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen pinnan alle. Heillä ei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista 'harrastusta' varten, vaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista ystävien ja kylänmiesten kanssa, ei teattereita ja 'eläviä kuvia', vaan koteja, joissa eletään todellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin vanhemmissa kuin lapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin kohtaloillaan on oma romantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän herättämä ja siihen elimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista vaikka samalla usein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti salattua ja leppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa yleensä muodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä, vaan vakuuttavista ja yksilöllisistä. -- Mutta ehkä luonteenomaisinta Pakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta näkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän uskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät ajatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan mielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen juro ja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin ihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään siitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa ihmistä eikä sorakieltä, 'ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti meneekin ohitse.' (S. 48 Vaaralla'.)

Niin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s. täysikäisilläkin.

* * * * *

Vaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin luonne, niin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus, mikä on ominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on imeytynyt valoa ja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden sielunelämässä kangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he pysyvät vaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa. Heissä on tavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa ('Lapsia'), tuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti saavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen.

Ilmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki tässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja yksilöllisinä taustasta.

Ja yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän tyyppipaljouden 'Vaaran' henkilöistä 'Pikku ihmisiin' asti: ne ovat syntyneet ja nähdyt saman taivaan alla. -- Nämä romaanit ja novellikokoelmat liittyvät elimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin puoleltaan kokonaiskuvaa ja avartaen sielullisia näkölinjoja. Kolmen ikäluokan elämän iloineen, taisteluineen, sortumisineen näemme tuossa sarjassa, -- se on sekä ulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia kaunokirjallisia yrityksiä, mitä suomenkielellä on. Näemme vanhempien ikäluokan, joka elämän tiukkuudessa on taistellut itselleen askeettisen tyytymyksen, mutta kuitenkin jaksanut siinä säilyttää mielensä herkkyyden; sekä leikeissään ja totisissakin askareissaan viihtyvän lasten ikäluokan, jonka tyypillisimpien edustajien näemme vielä astuvan satujen ja mielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten asemiin, niissä voimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai kestääkseen.

Teuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella oma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen kohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain 'alempisäätyisiä' yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä vaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä kansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin miehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain ohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä henkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti sykkivän sydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys.

Tuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä kirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen miehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään hänen ympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä pois kaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa leikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien uskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä ajanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä olisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut hyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän kuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan teoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka eivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia tarvitsisi lähteä; 'mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut... Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...' -- Ei ihme, että Nikkilä tulee teroittaneeksi silmänsä ja ajatuksensa erityisesti myös yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja ettei hän aivan sokeasti luota heidän 'hyväntahtoisuuteensakaan' (kuten 'Vaaralla' s. 228 ja seur.). Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren polven kohtaloita ja keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee 'parempien ihmisten' maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana, jonka uhriksi joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta -- ei edes niitä, jotka ihmisten mielestä ovat valioita lasten joukossa. ('Elsa' s. 11 ja seur.). -- Mutta hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka alistunut. Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee sairasvuoteeltaan 'leikin viistoon,' äänensävyllä, joka lämmittää ja rohkaisee, -- vaikka hienolla salaivallakin toisinaan. -- Kuta kipeämpänä tuska jäytää sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin juurtuu. Millä osanotolla tuo lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä viime hetkiinsä saakka seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä hän on aina altis asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä kulloistenkin tarpeidensa mukaan hänet asettavat -- isän, uskotun, tai vaikkapa leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan lähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat: 'Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella...' Ne vaikuttavat vielä Nikkilän kuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka tietää täyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain sellainen uskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea Nikkilälle synniksi hänen epäilyksensä.