Part 7

Mutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää näyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on ... ja että sanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset päiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei hetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota ... ja suorastaan allikkoon loiskahda.

Niin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja velvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.

Siis kynä käteen ... ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli samassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä ja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla. Tummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja pirteinä ... ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin uunissa... Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen pöytälamppu keinutuolini vieressä.

Mistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista sanomalehtimiehiä koskevista jutelmista... Silloin syyttäisi jo syrjäinenkin pian, että "se koira älähtää, johon karttu koskee", Ee-i, vaan viisaasti ensin noin kautta rantain ... esimerkiksi tähän tapaan:

"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa aina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön, uuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva ja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa ... ja joka aikansa herättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja, jotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja näihin perustuvia vakaumuksia."

"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan olla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön, uuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa hereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein mielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen. Ihmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he laulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin, joita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan arkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet! Tunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme kohtaan ... maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat keinotekoisia."

Ovatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän nuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme, ett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole keinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia huomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se tähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos -- --. Ei, synnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.

Taisinpa äsken tehdä ennenaikaisen päätöksen aikoessani olla ankara häntä kohtaan. Oikeastaanhan käy hän samoja teitä, joita itse olen käynyt ja joille tässä jälleen jouduin. Kulta ja valtako muka asetetaan tangon nenään kumarrettavaksi kuin ennen muinoin Gessler-voudin hattu? Eei, ihanteiksi ne eivät kelpaa, sivistyneen, kehittyneen ihmisen pyrkimyksen päämääräksi ne eivät sovellu. Meidän täytyy noudattaa Wilhelm Tellin esimerkkiä ja käydä ohi noille epäjumalille kumartamatta.

Mutta onko meissä niin paljo lujuutta ja itsekieltäymystä? Onko meissä sitä hengen ylimyksellistä miellä, joka siihen tarvitaan?

Tuosta nuoresta kirjailijasta saan minä ehkä uskollisen asetoverin tässä taistelussa, jossa kyllä voimaa ja lujuutta kysytään. Ja ehkäpä kasvaa pian ympärillemme nuorisojoukko ... kasvaa kuin vapaaehtoinen liitto Rütlin nurmikentällä... Jalot asiat ovat aina ennen voineet nuorisoa innostaa ... ja vaikka aikamme nuoriso onkin veltostunutta ja itsekylläisyyteen taipuvaista, niin voi se siitä tilastansa nousta ja virkistyä ja noustessansa muutkin herättää. Ihanteettomuuttansa kai se noin laiskistuu ja käy itsekylläiseksi, ett'ei sitä enää näytä innostavan muu kuin kulta ja valta.

Hiillos uunissa oli jo saanut riitteensä ja kotvan kesti odottaa ennen kuin syttyi tuleen se arvostelu, jonka olin alkanut ja pitemmittä mutkitta tuleen viskasin. Yhä vilkuttivat taivaalla virkeät tähdet ja pohjoisessa loisti lieskaava revontulten kaari niin innostavalla, väräjävällä loimolla.

Arvelematta tartuin uudelleen kynään ja kirjoitin:

"Nykyistä aikaa moititaan hengettömäksi, köyhäksi aatteista ja ihanteista, innostuksesta ja jaloudesta. Aineellisuuden apostolit ovat riistäneet meiltä henkiset vaatimukset, joista niin usein kuulemme puhuttavan vain ivalla ja pilkkanaurulla. 'Ideale krav!' Kaikkia lasten loruja niitä muka viitsitään mainitakin!"

"Taidekin alentuu usein palvelemaan tätä hengettömyyttä, alentuu kopioimiskoneeksi, jonka käyttäjälle jää vain jonkunlainen sievistelemisen oikeus. Itse taideluoman henki jää näin ollen sivuseikaksi. Tekotavasta kaikki riippuu, kyllä niinkin, virheetön tekotapa on sopusuhtaisen taideluoman elinehto ja sen paras kaunistus. Mutta aaterikkaus ja syvä tunne on tuon taiteellisen kuoren sisällys, josta käy esille yksilöllisen persoonan elävä, väräjävä kuva, joka voi meidät mukaansa temmata."

"Ihanteista ei meidän aikaiselle nuorisolle enää sallittaisi puhuakaan; ja tuskin voi kohta isänmaasta ja isänmaanrakkaudesta puhua joutumatta toisten naurunalaiseksi. Mikä meitä enää kohta muu innostaa kuin rahanhimo ja afääritoimet. Siinä meidän kauneimmat unelmamme! Ja jos puhumme tunteista, teemme sen ilkamoiden ja ikäänkuin peljäten, etteiväthän nuo mahtane pitää minua niin hulluna ja muista eroavana, että sellaista korutavaraa kuljettaisin. Jos taas joskus sattuisi niin käymään, että kyyneleet silmiimme tunkeutuisivat, niin emme tiedä mihin päin harhailevat silmämme nauraen kääntäisimme..."

Tunsin jo veren vilkkaammin jälleen juoksevan suonissani. Silmässäkin tunsin jotakin kosteaa ... arkaileva, ilmestymistänsä anteeksi pyytävä vieras, joka ei pitkiin aikoihin ollut uskaltanut näillä mailla ilmestyä.

Uusien tunteiden vallassa jatkoin edelleen:

"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden, aineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka tekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille nuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä hellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi. Sillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos aikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä."

Mutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä luonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä luonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa, jos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö voimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden julkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä ajalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan laskea myötätuuleen... Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka voimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä? Siis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä luonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla koossa pitävää, henkistä ydintä.

Mutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan yhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen tyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:

"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi. Mutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt, mitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin tulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se onkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa. Hengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset -- kulttuuri-ihmiset -- vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää. Tekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin pitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä aletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän uudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme tällaisella esipuheella."

"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä yksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e."

Kas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut ja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille sellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein järjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui siltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja tuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja sielussansa tunsi ... niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi, järjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli ollut muita kiireitä... Aika oli alati raahannut miestä mukanansa, retuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei ollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli jonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut voinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä omalle kaunotieteelliselle pohjallensa.

Nyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä taluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten -- tuntui näet usein siltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa -- tempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin käsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.

Ulkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen. Kuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin ainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen, parran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo sammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten ja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden kivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja hiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla ylhäällä kattojen päällä.

Mutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä avaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.

1894.

TOTUUS JA VAPAUS

Olipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka ilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä matoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin onnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla itseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka mielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä hänelle uskollisena elämän loppuun saakka.

Mutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin -- väärä vala. Ja kuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen ihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja jalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.

Tavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut tähän tapaan:

-- Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin intressantti ja jalo ja ylevä... Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä teitä kaikesta sydämmestäni rakastan ... lemmin ... jumaloin!

-- Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin ... ette te sitä todella tee ... tehän ette vielä tunne minua...

-- Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla niin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille, yksinomattani teille... Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne noin epäilevästi... Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä ... tunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne ... Juuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin...

-- Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella ja .... samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne ... mutta...

-- Mutta! Ei mitään muttaa -- eikä muita. Jako tällä ijällä ... minä pysyn ikäni samana ... tässä suhteessa ... tämä tunne on elämäni ... ja kestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta maan ja...

-- Elkää vannoko ... elkää vannoko!... Noin ovat jo useat muutkin vannoneet ja kuitenkin -- pettäneet!

-- Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne mitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota en olisi uskonut...

Ja niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee hieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta silloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä tämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee harvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen viehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi aavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise mitään.

Vaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset puoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti ... kävi aina ... selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että jokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen silmänsä kuin hunnutetut ikään.

Tämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut lukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä myöten kuin tulleetkin olivat.

Miksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys. Vanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi y.m. Mutta entiset keltanokat -- myöhemmin oli heistä useista tullut punaneniä -- nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että "ei se kannata". Siinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo salaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja esiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt sinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat ihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin ruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet salaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän tarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman parhaimmat vaatturimestarit.

Ja näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten -- olletikin nuorten keltanokkain -- päät pyörälle saattoi.

Oikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta eihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo nuori neiti Vapaus -- oikea kouho naikkonen hänkin -- joka hurmasi nuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä esiytymisellänsä.

Oi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus! Muuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia. Toinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä katseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas oli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui ... kuvaten kultamaita hallitsevansa... Ja puhuessa säihkyivät hänen intomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen ja pitkä tukka hulmusi tuulessa.

Ja nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen toisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja hempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan välittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko, juoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita hukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi jo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.

Senkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa nuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja karkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä naisia ne nuo oikeastaan ovat... Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan, vaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.

Ja niin alkoi jahti ja nuo molemmat vaaralliset naikkoset saatiinkin taas aidan ta'a häädetyksi. Mutta siihen ne pysähtyivätkin ... ja nuori väki nosti jälleen metelin vanhoja holhojiansa vastaan huutaen, että he repivät aidan alas ... tahtovat sulottariensa luo jälleen, jonne heitä muka vetää vaisto ja vietti. Näiden samaisten kanssa heillä näet on niin hauskaa ... ja kaunista ... ja ylevää keskustella...

Kaunista! ivasivat punanenät keltanokille, kyllä se kauneus tunnetaan! Jos te kerrankaan saisitte hiukan kohottaa tuon toisen neitosen hunnun lievettä, niin näkisitte silloin poloiset, millainen kauneus sen harson takana piileksii. Uskokaa hyvällä kokeneempia miehiä ... te maitoparrat!...

Mutta herrat keltanokat eivät punaneniä uskoneet silloin eivätkä ole tainneet uskoa myöhemminkään, Varsinkin oli heidän joukossansa eräs nuori räiväsuu, joka suurinta ääntä piti ja porusi. Hän muka on itsenäinen ja tietää mitä tahtoo ... hän tahtoo kokea itse ... ja valita mikä hänestä hyvä on... Ja hän tahtoo itse käydä kohottamassa tuon salaperäisen neiti Totuuden hunnunlievettä. Eikä hän usko muita kuin itseänsä ... ja omia silmiänsä.

Tämä uhmaileva suunpieksäjä oli nuori herra Nulikka. Hänellä oli muuten ihmeellisen varma, oikein hermostuttavan varma tapa lausua mielipiteensä ... ja arvostella kaikkea maan ja taivaan välillä ... että se vanhempaa ihmistä oikein hävetti ja -- harmitti. Kuri noille! Kuri noille! on meidän keksittävä, huusi vanha, mutta aina pirteänä ja voimiltansa nuorena säilynyt hra _Elonhalu_. Väkisinkin vaati hän ryhdyttäväksi tehokkaampiin keinoihin mokoman kulkuttajan kurittamiseksi.

Mutta silloin tunkeusivat riidan ratkaisijoiksi ja kuritusten ehkäisijöiksi nuo rauhaa rakastavaiset, kunnioitettavat vanhukset, herrat Tietoviisas ja Kokemus, jotka säädyllisellä ja taitavalla puheella saivat aikaan kompromissin. Antakaahan nuoren herra Nulikan vain juoksennella aikansa hameväen jäljessä ... kyllä hän niistä aikanaan erkanee. Ja sen hän taas tekee niin pian kuin saa nostaa hitusenkaan tuota salaperäistä, viekoittelevaa huntua neiti Totuuden kasvoilta.

Tämä ehdotus kompromissiksi hyväksyttiin.

Ja nytkös hra Nulikalle kiire tuli ja yks, kaks kieppasi hän aidan yli salaperäisen lemmittynsä luo. Ja samaa vauhtia jouduttausi sinne toinen ... ja kolmas ... ja koko liuta ... useimmat kuitenkin tuon intoilevan kultasuisen, kaunopuheliaan houkuttelijattarensa jälkeen. Ja sellaisella melulla ja kiireellä tapahtui tämä rynnistys, että lahoneeksi ikäkuluksi käynyt raja-aita, jonka oli luultu siinä jotakin toimittavan, kaatui kuuluvalla romahduksella maahan.

Mitään kummempia seurauksia ei tällä tapauksella sentään näyttänyt olevan ... toistaiseksi. Tosin olivat koti-olot hiukan muuttuneet ja toisinaan mieli tuo aidanmurros vanhempia hiukan peloittamaan, että jos sieltä nyt mieron väki alkaa lappautua ja hämmingin aikaansaa, Mutta eipä näyttänyt sekään pelko toteutuvan ... ei tullut tuota eikä tätä.

Eikä viipynytkään kauvan ennenkuin nuori herra Nulikka jo palasi takaisin nolona, pettyneenä ja surumielisenä. Miksi noin alla päin, nuori ystäväni? kysyivät toiset. Nuori hra Nulikka ei ensin vastannut mitään ... huokasi vain. Mutta kun toiset yhä utelivat häneltä syytä mielenmuutokseen, kertoi hän suorasukaisesti kuinka hänen oli käynyt. Rukoilemalla oli hän rukoillut neiti Totuutta nostamaan huntua kasvoiltansa ... edes hiukan ... pienen hitusen vain mutta neiti Totuus ei siihen suostunut. Väkivaltaisella voimakkaalla tempauksella oli hän sitten äkkiä riipaissut hunnun hänen kasvoiltansa...

Noo? ... ja mitä sitten, kyselivät toiset hymyillen.

Niin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka luisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka silmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä. Uh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt kylläkseni ... en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.

Tuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori hra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä kerkesi ... kauvas pois ... aina nuorekkaan hra Elonhalun matalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.

"Sanoinhan minä" ilkkuivat vanhat herrat, "sanoinhan minä jo, että herkiä pois ... ei se kannata."

-- Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä kuitenkin, että näin... Toista kertaa se ei minua enää houkuttele ... eikä viettele.

-- No, kunhan kuitenkin viisastut ... se on aina pääasia, lausui itseensä tyytyväisenä hra Kokemus.

Mutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut, ei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä seuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin voimakasta intoa ja luottamusta ... eikä heistä kukaan osannut niin kauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo hurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun muistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat varoittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä seikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa siitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen oikeastaan oli kadonnut.

Ja sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä nähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja pitkätukkaisen naisen kanssa ... on nähty, vaan palannut takaisin hän ei ole.

Neiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja kahlinnut.

1891.

MITÄ MINÄ SAARELAISILTA OPIN?

Olin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein reipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan ja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen halveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten, untelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista elämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.

Tietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa ikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita kokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.

Mutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät turhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi ole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään ilmaise.

Pois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään! Purjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta "saarehen selällisehen", missä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa luonnonvoimain ja kuoleman kanssa!

Kotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan, kaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa ulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen leikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa kisailuissaan.

Ja yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu pursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti pullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies, jonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja kaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät tirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät raunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy tyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan mustanpuhuvan lammen pinta.