Part 6

Pelkään jo joutuneeni itse taika-immen tenhoisaan kehään, jonka viehkeästä, kahlehtivasta unikuvasta en ikinä jaksa vapaaksi päästä.

Suursaarella, kesäkuussa 1903.

LAPSUUDEN KODIN MUISTO

Niin moneen monituiseen vuoteen en ollut käynyt katsomassa tuota kaukana Suomen sydämmessä olevaa rakasta lapsuuden kotiani. Elämän oikukas haltijatar oli äkkiä riistänyt minut sieltä irti ja heittänyt suuren maailman tuimimpaan pyörteeseen, jossa lapsuuden ihanat päivät niin helposti unhottuvat uusien tunteiden, uusien vaikutusten ja uusien huolten ahdistaessa. Ulos maailmalle, oman onneni nojaan olin minä jo nuorena joutunut. Ja itsehän olinkin sitä aina toivonut ja tahtonut.

Kun joku tuttava oli palannut noilta kaukaisilta, mielikuvitukseni kultaamilta mailta ja kun hän sitten kertoi sieltä saamiansa uusia näköaloja, tuoreita, elvyttäviä aatteita, niin istuin minä siinä kuin satua kuunteleva lapsi, kuuntelin ja haaveksin. Ja syvällä sydämmessäni kypsyi kypsymistänsä vakaumukseksi se ajatus, että sinne täytyy minunkin kerran päästä.

En rohjennut edes ruveta miettimäänkään, millä tavalla se tapahtuisi, sillä käytännöllinen järkeni olisi piankin voinut keksiä kaikellaisia esteitä, jotka ehkä olisivat voineet tuntua voittamattomilta. Antausin vain kerrassaan tuon tunteeni valtaan ja ajattelin, että kyllä minä sinne vielä kerran pääsen -- ja olin onnellinen jo pelkistä unelmistani.

Pari kertaa ennen olin elämässäni toivonut jotakin yhtä voimakkaasti, yhtä lakkaamatta; ja nämä toiveeni olivatkin toteen käyneet. Senvuoksi minusta olikin tullut johonkin määrin sokea fatalisti ja monta lohdutusta oli tämä lapsellinen uskoni minulle jo suonut. Ja koska toivoni tuonottain olivat toteutuneet, niin miksi ei siis tämäkin toteen kävisi?

Ja se toteutuikin. Jonkun ajan kuluttua pääsin minä todellakin noille avarammille maille, joille lapsesta asti olin unelmissani halunnut. Mutta juuri lähteissäni tuntui kuin olisi joku korvaani kuiskannut: tosin pääset sinä nyt toivojesi perille, mutta korvaukseksi on sinun luovuttava entisyytesi onnellisimmista hetkistä.

En sitä silloin sen enempää miettinyt, tuskinpa ehdin sitä kuulemaankaan. Tuo suuri maailma kuohuineen, pyörteineen kangasti niin houkuttelevana mielikuvituksessani, että vaikka kohtalo olisi elämäni onnen pääsylippuni hinnaksi vaatinut, niin olisin arvatenkin suostunut siihenkin empimättä.

Kiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni, istahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman rannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle selälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan venevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru sydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan lähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani Toveria -- ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.

Siitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta ... ajassa eteenpäin. Mutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla viisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo uutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä ulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo tyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat päivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle todellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.

Olinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin kotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä nimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen viileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea katsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman rannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden pettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen epäilijän halveksiva iva suupielissänsä?

Paljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo -- kadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä, aina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena satumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen luonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin etäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se säilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni lomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja ikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on suojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini lempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin monta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.

Mutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta piilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat kuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja jaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa oli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se viimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin lapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.

Mutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto alkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään ja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi halu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia temmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen huminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni äidin suojelevassa sylissä.

Vain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen virkistynein voimin elämän otteluihin ja -- tappioihin. Tämä haluni se kasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut seuraamaan.

Minun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken kaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle merelle -- ja matkustin.

* * * * *

Oli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi tärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle ruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi maalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi käyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat. "Vanhan puolen" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen savupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen alttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän vilkastuivat entiset muistoni.

Tuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen välistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä lahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin usein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan, milloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän viljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä, jota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin viimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.

Mutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla vanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt Toveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee vastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan nenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua porhallamme pihaan.

Ehdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin kattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on uudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi noista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut -- mutta samassa näenkin vanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja tietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo äitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.

Minä olen siis taas kotona.

En tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut paikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat, lempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni uimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki entisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin aikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut pitkään aikaan tuntenut.

Ja kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä, hänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies kuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä tuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja tuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen ... vaikkapa vain hetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa, poissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä valoisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin tuonottainkin ... viisi vuotta sitten.

Olinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja hiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas lapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin haaveihin.

Teki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta maailmasta.

Ne muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa, olivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja nopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos maailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas ilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka kaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.

Mutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin! Silloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta sittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut sitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus mielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina rauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan päinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen ja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja synkkien mietteitteni vastapainoksi.

Taas seisoi hevonen kuistin edessä, taas puuhasi jo harmentunut äitikulta lähtövalmistuksissa ja koetti niiden avulla peitellä kyyneleitä noissa tutuissa, lempeissä silmissänsä. Ja kun sitten vihdoin jälleen istuin kärryissä ja hevonen juoksuun kiskasi, olivat minunkin silmäni niin himmeät, ett'en erottanut muuta kuin ajopelein jäljessä juoksevan, haukahtelevan Toverin, aukijääneen portin pielessä nenäliinaansa huiskuttelevan pikku siskoni ja tuolla kyökin kuistilla vanhan äitiparkani, joka kai myöskin lie jotain valkeaa jäähyvästiksi heiluttanut.

Oli jo monet virstat ajettu, ennenkuin mieleni taas selveni muun maailman vaikutuksille ja ihmeekseni tapasin itseni sanomasta kyytimiehelle, että "hyvätpä nuo näkyisivät taas rukiin oraat olevan."

"Eivätpä olisi huonotkaan, kunhan vain ei halla niitä syksymmällä panisi", vastasi kyytimies piippuansa sytytellen.

1894.

SYDÄN OTTI OSANSA

"Kas niin, nytkö se jo onkin lopussa", arvelin itsekseni laskiessani pöydälle pienehkön, vaatimattoman novellivihon, jota keinutuolissa mukavasti liekutellen olin suurella nautinnolla lukenut.

Se oli nähtävästi nuoren aloittelijan kyhäystä, sillä esitystapa oli kankeaa ja epätasaista. Ja sitä paitse oli se kirjoitettu niin naisellisen herkällä tunteellisuudella, että täytyi toisinaan melkein tahtomattansakin hymyillä. Onpahan siinä vielä yksi, joka ei häpeä tunteitansa eikä huoli niitä peitellä, kuten sovinnainen tapa vaatii. Hänellä ensistäänkin on tunteita ja sen lisäksi sangen hienoja tunteita. Ja nämä sydämmensä hienoimmat untuvaunelmat antaa hän noin avomielisesti kaikkien naurettaviksi, jättää nuoren mielensä vihanimmat oraat koko maailman tallattavaksi.

Hän uskaltaa sen tehdä, hän ... näetkös!

Tai ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä tekee, poika parka! Kirjoittaa vain, mitä tuntee ja ajattelee, sen enempää miettimättä. Ehkä hän ei edes tiedä, että tässä mitään uskallusta kysytään. Hän on vielä luonnonlapsi ja -- onnellinen.

Niin eksyivät arvostelijan ajatukset harhailemaan lapsuuden kaukana häämöittäville kisailutanterllle, siirtyivät noihin viattomain huvitusten suloisiin aikoihin.

Nojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin pätkäkin kädessäni.

Olivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin avoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa! Oikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin väikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.

Äkkiä putosi sikarin tuhka syliin.

"Hyih, tuota vietävää...!"

Niin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin koulitsee ... saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja tuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä ja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo kovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä, pelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat tunteellisia ... ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä edes rakkautta tuntea voivat ... saati sitten muita hienomman ja kehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!

Ja unelmat -- mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa, joille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa ... samoin kuin nykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää tässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia, mutta sitä purevampi se on ... mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle asialle.

Kyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa poika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle itsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma oikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa hetkeä, monta kirpeää kyyneltä!

Hm ... tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja, minkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen taakan vasta mies-ikään tultuansa ... ja siiloin on se useinkin -- liian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja pilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin itseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka ... ja kärsiä ... kärsiä itsensä vähitellen kuoliaaksi ... vitkalleen kuin hienolla tulella poltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin: pilkkaan ja välinpitämättömyyteen ... jos viitsii pilkatakaan.

Odota, missä ne olivatkaan tulitikut?

Tikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen älykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut seinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.

Raapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.

Niin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen teräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä lyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat, epäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa, lapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät... Mutta sekin edellyttää jo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä ... kehittyneempiä ihmisiä...

Voisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen tahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole? Rahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa ... rahalle he kumartavat ... ja sen edestä vakaumuksensa -- myyvät! Tai onko heillä edes mitään mielipiteitä ... onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?

Maailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo mieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he myöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä tehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään... Se on helpompaa ... on aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.

Niin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne... Aika on menettänyt kovan maaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika? Miksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä ja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia kansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat ... veronsa maksavat ... vaaliuurnallekin väkipakolla saadaan ... elävät ja toimivat ... kasvavat, lihovat ja sikiävät ... mutta ovatko he yksilöitä? Onko heidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset ominaisuutensa ... ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa, luonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?

Tekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan tulleet ajatelleeksi ... vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne merkitsee...

Nuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä ... luonteenomaisia vakaumuksia ... vapaan ja kehittyneemmän yksilön elinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa tuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite ... ja pyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä ... ja luonnettansa, Eiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?

Siis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi, vakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi ... ja vaikka parhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi. Niin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka Gessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?

Taas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista hyrinätänsä ... ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.

Historiasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia, sillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista kokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas irralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen valtateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin sivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin vaiheisiin ... hyppäsi siitä Balkanniemelle ... sen omituisia oloja vatvoen ... ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen ja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta sekään ei tyydyttänyt ... siitä lensi se suhisevin siivin Rooman mahtavuuden aikoihin ... tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia persoonallisuuksia ... kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän edessä ... ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa kukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.

Mon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä ... sehän on edustavinansa uusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin Panamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se rahanhimo vie, siihen se vie...!

Ei ainoatakaan luonnetta ... ei mitään hengen aateluutta!

Ja meillä sitten? Kuinka on laita meillä ... nuoressa, vasta keväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se menee sekin ... yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä, joilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen lujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin verran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut kuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa ... jos edes sallittaisiinkaan -- niin kannattaako meillä enää kirjoittaa luonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä tunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa -- sillä ne leimataan ehkä unelmiksi nekin -- väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita rahaa, rahaa, rahaa!

Ja mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas päämäärä on ... ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on hänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan elämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän hän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet, kirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii valtaan ... ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia voi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä viisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa tulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei viskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, -- (samassa putosi sikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka sikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?

* * * * *

Uhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua kuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää intoilla.

Mutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se on nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa tuomari ... ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken nautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken suosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?

Mutta hetkikin edellyttää jo aikaa ... edellyttää ajan normaalista käsitystä ... elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä todellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen ihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen elämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään -- niin autuaallisen tyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä ruorin turvissa.

Vai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin -- tietämättäni -- keskellä henkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä kanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista ja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa ja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana piiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?

Mutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan tarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä seuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat vielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he suorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän hoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden ... ja mitä lempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä, jossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät tyydyttää ... ja jolla he valtion tyydyttävät... Mitä heitä liikuttaa millä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on...? Se on siis heistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka juuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä selvää ottaa.

Vihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon jälleen käteensä ja selaili sitä.

Hm ... tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat hänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten olisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina, viattomina ja -- naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä tuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää sanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä. Vai tietääkö hän ... luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa kuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.

Miksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi, sanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin edes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän nähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja, jotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.