Part 5
Mutta kun Hannu sitten vihdoinkin valkolakkia noutamaan lähti ja sieltä kotipitäjääseen palasi, niin makasi isä jo mustan mullan alla ja äiti poloinenkin oli niin heikontunut, laihtunut ja köyristynyt, ett'ei isoja toiveita hänestäkään enää ollut, ilosta oli hän itkenyt, Hannun lumivalkoista, pehmoista samettilakkia käsissänsä pyöritellessään ja kiiltävää kultalyyryä tarkastellessansa.
Ei se ollut sen kummempi kappale kuin lakki, tuollainen kesälakki vain, mutta paljo se vain oli maksanut, paljo rahaa ja vaivaa... Eikä sitä joka poika saanutkaan!... Äiti milt'eipä suuteli tuota rakasta lakkia ja tuota kauvan toivottua pienoista kultalyyryä, joka näytti niin kovin sievältä mustine samettipantoinensa... Niin, paljo oli poikaraukkakin saanut ponnistella ... ja kumma vain, että Hannu oli jaksanut...
Mutta nytpä ei hätää enää ollutkaan... Ainahan opinsaanut ennen, toimeen tuli ... ja niinhän se aina isävainajakin sanoi, että "ylioppilaalle on tie auki, haluttipa mihin suuntaan hyvänsä ... ja vapaus valita, mikä ura tahansa..."
* * * * *
Sen kesän oli Hannu sitten kotona oleskellut ... ja äiti oli koettanut häntä lihottaa, minkä oli tainnut, ja hyvillä mielin pitää ... jopa itse usein paastonnutkin, että Hannulle paremmat palat säästyivät.
Mutta mikä lie tuota poikaa vaivannut ... ei vain ollut apua mistään. Laihana kuikaleena vain käyskeli alla päin ja mietiskeli ja kirjoja luki. Niin, äiti ei voinut sitä oikein käsittää, mutta sinne päin hän kumminkin arvaili, että kumppaliansa kai se kaipasi täällä maalla ... ja nuorten seuraa... Ainahan nuoret seuraa rakastavat, sen muisti hän omasta nuoruudestansa.
Syksy kun sitten jälleen saapui ja sanomalehdet kertoivat yliopiston avauspäivästä, niin silloinpa oli äitikin taas puuhassa. Vanhalta rovastilta ja Korpelan isännältä kävi hän rahoja lainailemassa, että Hannu lukujansa jatkamaan pääsisi ... kyllähän Hannu ne sitten maksaisi takaisin, kunhan pääsisi papiksi ja hyville kirkkoherran tuloille!
Pääkaupunkiin hän siis pääsi Hannukin ja paljo hänen mielensä siitä virkistyikin. Mutta voimat ne pysyivät yhä heikonlaisina ja hyvin oli lääkäri terveyttä hoitamaan käskenyt ... ja kehoittanut matkustamaan johonkin kylpypaikkaan tulevaksi kesäksi.
Mutta niille tuumille oli Hannu myhähtänyt, hän tiesi kyllä, mikä sellaiset matkat esti. Ei, parasta oli koettaa päästä virkaan, niin pian kuin mahdollista ... äidinkin vuoksi. Tuo virkauran valitseminen häntä kumminkin arvelutti, sillä papiksi ei häntä olisi ensinkään haluttanut ... ei ensinkään.
Vaan kun äitimuori kuitenkin niin tahtoi ja rovastikin sillä ehdolla oli rahat lainannut, että Hannusta apulaisen itsellensä saisi, niin vaikea oli toisinkin tehdä. Täytyi siis kuin täytyikin noita ikäviä heprealaisia kielioppeja ruveta päähänsä takomaan ... eihän siinä muukaan auttanut!
Kuluipa sitten jonkun aikaa tällä tavalla ja tarkalla hoidolla olivat kotoa saadut rahavaratkin tähän saakka riittäneet. Mutta nyt kirjoitti äiti heikkonevansa vain heikkonemistansa ja ikävällä odottelevansa kesää, jolloin Hannun taas piti kotiseudulle palaaman.
Talvi kului, kevät läheni.
Äidin kirjeet harvenivat ... ei hän enää tahtonut saada kirjettä kokoon, kirjoitti hän ... eikä hän lopussa itse kirjoittanutkaan, vaan kirjoitutti kirjeensä vanhalla rovastilla. Eräänä kauniina päivänä saapui sitten kirje vanhalta rovastilta itseltänsä, jossa tämä valitellen ja lohdutellen tahtoi ilmoittaa erään sanoman, sangen surullisen sanoman ... mutta Hannun pitäisi Jumalan avulla koettaa se kestää. Hänen rakas äitinsä oli näet kuollut ... uskossa vapahtajaansa oli hän tästä surunlaaksosta lähtenyt!
Näin kirjoitti rovasti jakaen monta monituista arkkia hyviä neuvoja orvoksi jääneelle Hannu-maisterille. Kirjeensä lopussa hän vielä sen lisäksi ilmoitti, ettei hän enää parhaalta tahdollansakaan voinut Hannua avustaa, kun omatkin lapset tarvitsevat y.m.s.
Hyvin silloin Hannu parka surkean tilansa oivalsi. Heikko oli hän terveydeltänsä ... ja varaton. Se vähä, mitä äidillä maan päällistä oli, meni hautajaismaksuna ja velan suoritukseksi Korpelan isännälle. Tyhjät kädet siis ja riutuva ruumis jäljellä!... Mutta "olihan ylioppilaalle tie auki, yrittipä mihin suuntaan tahansa", oli isävainajan ollut tapana sanoa. Ja ne sanat Hannun korvissa kaikuivat yhä vieläkin. Ainahan se opinsaanut mies toimeen tulee, missä tahansa; pahempi se toki on koulunkäymättömän laita.
Kyllä koetti Hannu parka parastansa ammatteja etsiessään, mutta eivät ne viratkaan olleet niin vain hyllyltä otettavissa ... ei hetikään! Sanomalehdissä kun luki ilmoituksen kotiopettajan paikasta tahi muusta sopivasta välitoimesta, ja kun sinne tuota pikaa vastauksen toimitti, niin olivatkin muut jo ennen häntä ehtineet ... "niitä kun oli niin paljo työttömiä, köyhiä opinsaaneitakin..." samanlaisia kuin Hannukin, mutta muuten nokkelampia!
Lopullensa olivat jo rahatkin huvenneet ... eikä uusia tuloja kuulunutkaan. Entisestä majatalosta keskuskaupungilta piti muuttaa pois ... tuonne kaupungin huonommalle ja helpommalle syrjäkulmalle ... yliskammariin ... erään vanhan jumalisen eukon luo, joka mielellään otti vastaan tuollaisia hiljaisia, siivoja opiskelevaisia, varsinkin niitä, jotka papeiksi pyrkivät.
Mutta Hannulla ei enää ollut rahtuakaan halua sille tielle ja nyt kun ei enää ollut äidinkään vuoksi pakkoa eikä tarvinnut välittää paljo rovastistakaan, niin haihtuivat teoloogituumat pian kerrassaan hänen mielestänsä.
Yhä selvemmäksi kävi hänelle nuoruutensa ihanin unelma ... tuo tähän saakka enimmäkseen salassa kytenyt taipumuksensa kirjailijaksi.
Oli hän kyllä ennenkin kirjoitellut kertomuksia tuon tuostakin ja niitä sitten tovereillensa lueskellut... Ja hyviksihän ne olivat niitä kehuneet ... ja olipa opettajakin sanonut hänellä olevan rikkaan mielikuvituksen ja taipumuksen kertomusten alalle.
Ja niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen vakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.
Tulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi... Ensiksi aikoi hän kuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta maailmassa nähnyt.
Minkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän ei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella tavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään kansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain yhä paremmin tuntemaan, kuinka kaiken _pitäisi_ olla ja kuinka toisilla miekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin näiden rinnalla näkyviin pääsisi.
Ei, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta. Kurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi; suruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa ... ja kansan huono-osaisten tilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan, mikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti... Sääliä hän herättää tahtoi ... sääliä ja osanottoa ... ja särkeä ylempien luokkain mieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.
Tämän kaiken hän kuvata tahtoi ... ja paljo muuta, paljo, paljo!
Siksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean syys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho kynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin kylmyydestä ... istui vaan asunnossansa ... eli ja kärsi kuvattaviensa henkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.
... Äkkiä kuului koputus ovelta.
Vaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä vaipunut.
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä..."
Ja sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. "Suokaa anteeksi, mutta minä luulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän kartiinin palamaan."
"Eee-i, kyllähän minä toki katson, ett'ei täällä vahinkoa tapahdu ... olkaa huoletta vaan, emäntä."
"Niin, kyllähän minä sen tiedän, että maisteri, jos vain hereillä on ... niin kyllähän maisteri aina itsensä hoitaa, enhän minä sitä ... kunhan vain tiedän, ett'ei valkea ole palamaan jäänyt. Hyvää yötä, maisteri!"
Eukko yritti jo ovelle päin.
"Niin, sitähän minä olen aina ajatellut kysyä, että mitä se maisteri täällä yökaudet valvoo ja kirjoittaa niin ahkerasti ... suokaa anteeksi, minä vain kysyn ... kun täältä aina yösydännäkin tuli loistaa."
"Minä kirjoitan kirjaa, jossa kuvailen kansan elämää ja kurjuutta."
"Vai niin, vai kurjuutta ... niin onhan sitä kurjuutta, Jumala paratkoon, onhan sitä, on sitä ... vaan tokkopa ihmiset siitä juuri tahtonevat tietää ... ennemmin kai ne toki lukevat muuta lystimpää ... ja iloisempaa...?"
"No, saahan tuon nähdä sitten ... mielestäni täytyy heissä koettaa herättää sääliä köyhempiä kohtaan!"
"Niinhän se kyllä myöskin on", tuumi eukko, "ja sanoohan Raamattu, että auttakaa köyhiä ja puutteenalaisia, vaan eivätpä ne siitä..."
Eukko pyyhki silmiänsä käsirystysillä. "Ja mitenkäs se maisteri jaksaakin valvoa yökaudet?... Ei suinkaan sen luulisi hyväksi olevan ... tokkopa ne tuommoisesta edes maksavat mitään?"
"Ainahan siitä hiukkasen saisi, kun ihmisten mieliksi osaisi kirjoittaa... Tällähän minun pitäisi koettaa hankkia teillekin maksu viime kuukauden edestä, kun en ole voinut mistään saada rahoja ... en vaikka kuinka olisin koettanut!..."
"Eihän sillä toki sellaista kiirettä ... kunhan viikkokauden perästä saisin, niin ... eihän sillä mitään erityistä kiirettä. No, jääkää sitten Herran halttuun, maisteri, antakaa vain anteeksi, että minä näin yösydännä tänne..."
Eukko meni.
Entiselle sijallensa istahti kalpea nuorukainen ja entistä vinhemmin rapisi kynä paperin pinnalla.
Vielä aamuyölläkin tuikki valonsäde yliskammarin ikkunasta ... ja naapurin emäntä, joka varhain huomenen sarastaessa havahtumaan sattui, ihmetteli toisillekin, että "kovinpa se on aamuvirkku mies, tuo Levanderskan maisteri!"
... Jo oli Hannun kertomuskin vähitellen valmistunut... Vielä viimeisen kerran luki tekijä esikoisensa läpi ... paikkaili ja korjaili sitä, kunnes se hänen mielestänsä oli ihan todenmukainen, ihan tosikurjuutta, tosielämää esittävä kuvaus kansanelämästä.
Toivosta sykähtelevin sydämmin kiiruhti hän kustantajan luo ja mielikuvituksessansa näki hän itsensä jo onnellisemmissa oloissa... Muuten toivoi hän teoksensa vaikuttavan kokonaisen kansankerroksen hyödyksi ... toivoi niinkuin toivoo kokematon aloittelija, joka toveriensa hyväksyvistä arvostelmista on tullut siihen uskoon, että hänellä on kirjailijakykyä ja taipumuksia.
Mutta ihminen pettyy niin usein toiveissansa... Usein särkyvät ihanimmatkin unelmamme kovaa todellisuutta vastaan... Ja mitäpä elämä onkaan muuta kuin toivoja ja pettymyksiä kehdosta hautaan saakka!
Hannu juoksutti käsikirjoituksensa kustantajalle.
Kustantaja myönsi kyllä, että teos osoitti luonnonlahjoja ja kertoilijakykyä, mutta ... mutta seikka oli nykyään se, ett'ei yleisö tahtonut tietää mitään tuollaisista pimeyden ja kurjuuden kuvauksista, Kirjallishistoriassa kutsuttiin sitä pessimismiksi eikä semmoinen kirjallisuus saavuta meillä menekkiä, sanoi hän... Arvostelijat ovat kohta teidän kimpussanne ja haukkuvat lisäksi siitäkin, että mokomia roskakirjoja ollenkaan kustannetaan, joista ei yksikään ihmissielu kostu eikä jalostu. Niin, semmoinen se yleinen mielipide on, herraseni ... ja kustantaja on yleisön palvelija hänkin, näettekös ... sillä ... yleisöstähän hänenkin toimeentulonsa riippuu!...
Mutta koska teillä on kertoilijankykyä, niin voittehan helposti kirjoittaa toisen, jossa kuvaatte elämän valoisempia puolia ... tuollaiset idyllintapaiset novellit ovat paremmin ostohaluisen yleisön mieleen, näettekös. Niin, koettakaapas jotakin semmoista, nuori mies, ja minä takaan, että te onnistutte!...
Rauenneet olivat siis taas Hannun toiveet ... typötyhjiin rauenneet! Ja hämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta, kun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa kiipesi...
Entistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous herpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt olivat siis turhaan menneet!...
Yleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista... Se tahtoi rauhassa nauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä maailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin ... kun kerran heillä itsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo meluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja huutamassa ... sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan muka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan ei tunneta eikä älytä!
Katkeralta tuntui elämä Hannusta!
Mutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen ... täytyihän koettaa pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää ... täytyi mukautua maailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei voinut elatustansa ansaita!
Ja niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta, särkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita hänen pakosta täytyi kertoella...
Yhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi kävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän elämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania, mutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän elämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä kävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja kaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi, vertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli nurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin ollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.
Entistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt uutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia juovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta alkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti riensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti...
Mutta toivo oli syttynyt hänessä ... että nyt ... nyt se vihdoinkin onnen päivä valkeni ... ja toiveet täyttyivät... Ei puuttunut enää paljoa ... viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely...
Suonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita ... lemmen tunteita ... elämän onnea... Mutta juuri silloin nostaa luonto kapinan ... uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen, rikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan ... katkaista hänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä hetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa...
Siihen jäivät nyt keskitekoiset idyllimäiset kuvaukset, siihen ihanneltu elämä ... ja kuviteltu onni...
Vuoteelle lasketaan kalpea, veretön nuorukainen ... outojen ihmisten hoitoon... Lääkärin lausunnon mukaan on synnynnäinen heikkous, rasittava aivotyö ja alituinen istuminen ... ynnä huono ruoka syynä sairastumiseen...
Kumma vain, että hän näinkin kauvan oli pystyssä pysynyt!
* * * * *
Keväinen aurinko paistaa hellittelee taas niin lämpimästi eikä malta olla katsahtamatta tuonne Levanderskankin yliskammariin, missä kalpeaposkinen nuorukainen ennen istui köykkyselkänä työpöytänsä ääressä.
Mutta poissa oli nyt entinen tuttava... Autiona oli nyt kammari eikä näkynyt tuota likaisen valkeata lyyrylakkiakaan ovensuu-naulassa. Levanderskan vanha muori kertoi muuten mielellänsä "tuosta hiljaisesta, laihasta maisterista, joka yökaudet valvoi ja kirjoja kirjoitti, kunnes voimat loppuivat ja Herran käsi hänet tavoitti..."
Mutta sitä se muori varsinkin ihmetteli, ett'ei Jumala huonompiin tyytynyt, vaan juuri parhaat ja siivoimmat luoksensa otti!
Kun Hannu-maisterin kuolemasta sitten sanomalehdissä ilmoitettiin ja melkein samaan aikaan hänen kirjansa painosta julkaistiin, että hautajaiskulut, vuokrat ja muut vähemmät velat maksetuiksi saataisiin, niin kirjoitettiin hänestä kylläkin kauniisti.
"Tässä katkaisi Tuoni taas lahjakkaan nuorukaisen, jolla oli katse avoin elämän ihanuuksille ja joka älysi etsiä maailmasta sen, mikä jaloa on ja mieltä ylentävää, sillä hän ei toki tahtonut -- muutamien pessimististen ulkomaankirjailijain tavalla -- elämän kurjuudesta ja saastaisuudesta nauttia!"
"Onni todellakin, että nuori kirjallisuutemme on moisilta rumakirjallisuuteen kuuluvilta kuvauksilta vielä saastumaton, mutta onnettomuus, että näin lupaava kyky ennen aikaansa pois temmattiin!"
Näin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä ... sitten kun häntä ei enää olemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää muistettiinkaan.
Mutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava syksy toisi jo toista "hiljaista ja siivoa maisteria", joka kevään kanssa täältä pois muuttaisi!
1885.
UNELMA
Ypö yksinäni istun minä täällä Suursaaren kallioisella rantamalla, istun tässä viheriöitsevän lehdon lempeässä siimeksessä, vastapäätä köyhää ja pientä kalastajakylää.
Pilvetönnä, valjuna ja rauhallisena kuin kreikkalaisen ajattelijan korkea otsa kaartuu taivas yltäni kuultavana ja sinertäväisenä. Tuuheiden, lakkapäiden honkain yli pilkistävä päivyt vihmoo tuossa lehvistön läpi eteeni runsahan kultasateensa, taivahan kauneimman väriseitin, sirotellen pehmeälle tumman vihreälle ja nuortealle nurmikolle tuhannen kimmeltävää helmeä, tuhannen ihanaista, kullankellertävää ihmekukkaista, joita kevytsiipiset, leikkisät päiväperhoset tavoittelevat kuin viehkeitä, kaikkoavia unelmanäkyjä.
Loitompana edessäni kimaltelevat hiekkapohjaisen lahdelman kuolevat mainingit, kimaltelevat ja välkkyvät siinä helteisen auringon paisteessa merten ulappa. Kaihoten ja hyväillen nuojuvat pehmoiset laineet verkallensa kohti lahden pohjukkaa, kunnes hiljaa ja huo'ahtaen kellertävän puhtoisen ja raittiin rantahiekan äänettömään ja intohimottomaan syleilyyn menehtyvät.
Omituinen vetreä raukeus herpaisee minua niin houkuttelevan veltostavasti ja tuutivasti. Korkearunkoisten, tuuhealatvaisten honkain humina, jota niemyen takaa siintävän, äärettömän ulapan voimakas ja säännöllinen huo'unta sointuvissa rytmeissä säestää, soi unteioisissa korvissani kuin alakuloinen, kaukainen kehtolaulu viattomalle luonnonlapselle. Tuntuu kuin lepäisin tässä Luonnottarena niin värikkäinä kuin smaragdeilla ja kultaisilla helmillä kylvetty suojaavassa äidinsylissä ja kuulisin hänen suuren, kaikkivaltiaan sydämmensä sykkivän niin levollisena ja rauhoittavana kuin äidin sydän vain täällä intohimottomassa pohjolassa sykkiä voi.
Lepään tässä niin varmana -- ja uinailen, uinailen kesäisen auringon lämpöisessä helteessä.
Keveänä kuin keijunen väikkyy tuossa vastaani suvinen tuulahdus, hiipii luokseni kuin näkymätön rauhan hengetär, hyväilee hiljaa ja hellästi polttavia poskipäitäni raittiilla, utuisilla kätöisillänsä, suutelee vienosti ryppyistä otsaani ja surunraskaita ohimoitani kevättuoreilla huulillansa, suutelee niin varovasti ja hellästi kuin pelkäisi se häiritsevänsä minua mielikuvitusteni murheisissa, mutta ihanan kaihoisissa unelmissa.
Kauvas, kauvas kaukomaille entää siinä aatokseni hentojen perhoissiipiensä kantamana, entää ja entää, kunnes pysähtyy sille viheriöitsevälle vuoristonurmikolle, missä istuin kanssasi sinä ihanaisena kesäkuun päivänä, jolloin Harzin vuoriston kukkulalta katselimme kotkan korskeaa lentoa halki aavojen ilmojen ja edessämme lepäsi autereinen, siintävä vuoristomaisema lempeine laaksoinensa, mistä etäisenä kaikuna kuuluivat laitumella käyvän karjan kilkattavat kellot. Siinä istuimme me kahden, kaukana muusta maailmasta, sinä sievää, valkoista vuorikukkaista hypistellen, minä kuiskutellen mieluisasti kuuntelevaan korvaasi kauneinta ja parhainta, mitä nuori rintani konsanaan on tuntenut.
Nytkin lepää tuossa edessäni siintävä vuoristomaisema, päilyvän kimmeltävänä väreilee silmissäni vetten kuulakas kalvo ja pehmoisen houkuttelevana viheriöitsee tässä metsän liepeellä nuortea nurmi. Muistoni voimalla olen minä nuo onnelliset hetket niin usein sieluni silmäin eteen kangastavaksi kuvaksi loihtenut, että taaskin uneksin tässä suvisessa ympäristössä sinun hiljaa hiipivän vierelleni niinkuin silloinkin, kun surun raskauttaman pääni sinun viehkeään syliisi laskin ja sinä liikuttavan viattomia laulujasi hyräillen hyväilit minua ohuen hienoilla, sinisuonisilla pikku kätösilläsi, joiden viileys niin miellyttävästi siveli levottomasti jyskyttäviä ohimoitani.
Muistatkohan sen sinä, jonka rakkahin kuva niin armaana ja kirkastettuna aina eteeni ilmestyy, kun raukeat silmäni vain hetkeksi ummistan? lstuthan taas siinä vierelläni niin ilmielävänä kuin todellisuudessa silloin luonani istuit ... ja jos silmäni ra'otan ja taivahan kuultava sini mun katseeni kohtaa, niin onpa kuin olisi se sinun suurista, kirkkaista, viattoman armaista sinisilmistäsi, jotka yhäti ylläni valvovat peljäten minun maailman lokaan tahraavan sen pyhätön, jonka silloin sinulle avasin ja uskoin. Tämän onnellisen ja autuaan tunteen rauhoittavan vaikutuksen alaisena nukahdan minä keveään uneen, nukahdan kulu pienoinen kehtolapsi, joka unteloisia, raskaita silmiänsä ra'otellen vielä tahtoo varmuutta siitä, että lempeät, suojaavat silmät hänen ylitsensä valvovat, ennenkuin se unettaren helmaan turvallisena ja varmana vaipuu.
Minäkin nukahdan ... nukun ja uneksin...
* * * * *
Mutta äkkiä herään minä suudelmasta, kylmästä kuin kuoleman tervehdys: kolea, vilustava värähdys puistattaa jäseniäni ja viskaa minut ylös kuin kyisen käärmeen pistämänä.
Poissa on äskeinen ihana näköhäiriöni, poissa sieluni kaunis heijastus ja yhäti muistossa uudistuva unikuva. Ei jälkeä noista tuhansista kimmeltävistä helmistä, ei lehteä noista lukemattomista kultaisista kukkasista, joiden värikäs karkelo tuossa nuoren nurmen helpehillä äsken silmiäni hiveli. Heltevä aurinko, kimalteleva smaragdimeri ja taivahan kuultava sini, kaikki on hälvennyt kuin taikaiskusta. Honkain alakuloisen kehtolaulun sijasta kuuluu levottomien haapojen hermostuttava, itsepintainen ritinä, jota kannattaa takanani aaltoavan meren tahdikas läikky ja metsän mahtava, uhkaava kohina... Korvissani soi se kuin ijäisyyden kaamea ja armoton hautalaulu unelmien, ihmisten, maailmain ja kaikkeuden katoavaisuudelle.
Uneksimani impysen hellän ja miellyttävän hyväilyn sijasta tunnen poskillani tungettelevan tuulettaren koleat ja raa'at hengähdykset... Näyttää kuin se oikein nauttisi siitä, että sai minut jälleen elämän armottomaan todellisuuteen herättää. Mustiin pilviin ovat jo lientyneet taivahan pielet ja pian kuulen jo, kuinka suuria, yksinäisiä vesipisaroita putoilee hopeisten haapojen väriseville lehdille ja polskahtaa hiekkapohjaisen lahdelman hiljaa nuojuvalle pinnalle.
Oma armahin impeni, kaihoni kaipaama ja toiveitteni päivänpaisteinen morsian, joka tässä pettävän unelman aikana luokseni pistäysi, hän oli siis poissa, kaukana vierailla mailla, vieraiden lehtojen siimeksessä, outojen vaarojen rintehillä. Hän, joka yksin ja rajattomalla vallalla on sydämmeni pyhättöä niin kauvan hallinnut, oli käynyt luonani vain kauniina unelmakuvana. Näin jo unta, että hän kuoli, kuoli minulta ijäksi pois ja haudattiin ruusuisten muistojeni kyyneleiseen hautaan.
Mutta hän ei pysynyt sielläkään, vainajain ja varjojen viileässä valtakunnassa, ei pysynyt eikä pysy, vaan nousee aina uudelleen ylös muistoni hautaholveikosta niin vienona ja kirkastettuna kuin Rafaelin madonna, ilmestyy eteeni niin suloisena ja rauhallisena kuin kasteinen kesäyö pohjolan viileässä lehdossa. Siinä ei auta epäys, ei vastustus eikä rukoilu. Hän ilmestyy ja hälvenee jälleen sieluni kangastuksissa, milloin itse tahtoo, ja olinpa viimeksi näkevinäni hänen siropiirteisiä, vaaleita huuliansa kiertelevän omituisen salaperäisen hymyn, jota en voinut tulkita muuksi kuin mahdistansa varmaksi, riemunvoittoisaksi huudahdukseksi:
"Olethan muistokuvaasi kahlittu, sinä raukka."