Part 3

Pian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian päälle kilistettiin miehissä lasejakin.

Kello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös, kilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa pohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.

Tämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa löytäneet ... ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin naismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet hyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin kiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun herrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin ylimmillään.

Jonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä. Viimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.

"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti", lausui konsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään tunkiessansa. "Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain..."

"Niin, enkös puhunut...? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?"

"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?"

"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville", riemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin näytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.

"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin -- --" kuului konsulitar kyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan taakse.

Toivottavasti hän piankin sai sen tietää.

* * * * *

Sillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois juomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa, vuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva Strömfors omaan kamariinsa.

Väsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin kauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä, mitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja tunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen ... ja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin kauniisti!

Uni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen veren päähän ajaneet.

Hän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti vanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut terveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta sitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä kättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen muistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut: merelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt... Vaan aika oli jo senkin haavan lääkinnyt... Tuo orpo Liisu on sittenkin poikavainajani Väinön näköinen... Ja juorusivathan ne, että hän ennen lähtöänsä... Mutta joutavia, joutavia...

Kauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin, kun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti jyskyttivät.

Säikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.

III.

Aurinko paistoi taaskin kuumasti leskirouva Strömforsin kammarin akkunaan. Lintuset visertelivät taaskin iloisia liverryksiänsä Strömforsin pihalla kasvavissa tuomissa ja pihlajissa.

Mutta talon ijäkäs emäntä ei nyt ollutkaan niitä ihailemassa.

Uutimet varjostivat hänen ennen niin iloista kamariansa ja auringon-säteetkin koettivat turhaan niiden läpi huoneeseen pilkistellä. Kammari lemusi kaikenlaisten lääkkeiden sekoituksesta ja saliin saakka tuntui omituinen sairashuoneen haju.

Vuoteellansa lepäsi nyt tuo vielä muudan viikko sitten niin raitis ja ketterä vanhus, Posket kyllä yhäkin punoittivat, mutta ei se ollut terveyden punaa, vaan kuumetaudin ruusut ne poskipäillä hohtivat. Silmien virkeys oli kadonnut ja rinnan tyvenet lyönnit vaihtuneet nopeiksi tykytyksiksi.

Seitsemäskymmenes syntymäpäivä oli ollut hauska, mutta jälkensä se oli uurtanut vanhuksen elämänrataan. Heti seuraavana päivänä oli hän tullut vuoteen omaksi ja pari päivää myöhemmin jo houraillut, jonka vuoksi lääkärin apua haettiin.

Nuolen nopeudella levisi kaupungilla tieto leskirouva Strömforsin äkillisestä sairastumisesta. Lääkäri selitti, että syntymäpäivän valvominen ja vilustuminen olivat syynä tähän vaaralliseen kuumeeseen. Kaupunkilaisten mielet joutuivat tästä selityksestä kuohuksiin; olivathan he siis tavallansa leimatut syypäiksi rouva Strömforsin taudinkohtaukseen.

Konsulin herrasväki, varsinkin konsulitar ja Betty neiti olivat väsymättömiä hoitajattaria. Konsuli Svanström kävi itsekin kerran päivässä tiedustelemassa, miten sairaan laita oli. Eihän häneltä -- miehiseltä mieheltä, jolla oli niin paljo yleisiä puuhia kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi -- voinut kukaan vaatia, että hän sairaan tätinsä sängynlaidalla istuisi lohduttelemassa! Tosin oli hän tuonoisessa juhlapuheessansa lausunut asettavansa sukulaisrakkauden sangen korkealle, mutta kaikella on rajansa ... ja kun hän uhrasi puolentuntia konttoriajastansa tiedustelukäyntiin, niin sai se riittää syrjäisillekin.

Muun ajan päivästä istui hän sangen levollisesti työssänsä. Pahanilkiset äänet kuiskivat kyllä, ett'ei se olisi kovinkaan pahoittanut konsulin, valtuuston puheenjohtajan ja valtiopäivämiesehdokkaan mieltä, jos hän jo paikalla olisi saanut käsiinsä leskirouva Strömforsin perut, joihin hänellä lähimpänä sukulaisena tietysti oli lähin oikeuskin.

Mutta tuo kaikki oli tietysti joutavaa juorua ja parjausta vaan, senhän jokainen oikea ihminen voi käsittää.

Tällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo Liisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan sängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta sydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi hän sairaan luona muitten kanssa ... ja oikeinpa liikuttavaiselta näytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin toivomuksia.

Nyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja senpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi levähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman yön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa sairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän tulla uudestaan.

Liisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat lemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja kädessä, kertomuksia lukien.

Kului tunti, kului kaksi ... yhä kuului sairaan vieno hengitys.

Äkkiä aukasi hän silmänsä.

"Kuka täällä on?" kysyi hän heikolla äänellä.

"Liisu vain..." virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä säpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut juuri mitään.

"Liisu? Kuka se on...?" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan. "Ah niin, nyt muistan sinut...! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi, Liisu... Jumala sinua siunatkoon!"

Sairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon yhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.

"Vettä, vettä", vaikeroitsi hän.

Tuokiossa oli Liisulla sitä tarjona, Sairas nieli muutamia pisaroita ja vaipui taas seljällensä, vallan tajutonna, kuten näytti.

Samassa tuli lääkäri ... tohtori Gillberg.

"Kuinkas rouva on nukkunut, Liisu?" kysyi hän hiljaa pieneltä hoitajattarelta.

"Kaksi kertaa hän on herännyt; kerran joi hän vettä", toimitti Liisu.

Lääkäri meni vuoteen viereen, otti hiljaa sairaan käden ja koetti valtasuonen tykytystä. Ei mahtanut suonenlyönti olla oikein tyydyttävä, koska hän niin kauvan seisoi siinä mietteissänsä. Juuri kun lääkäri laski sairaan laihtuneen käden takaisin vuoteelle, heräsi tämä ja raotti silmiänsä.

Voi kuinka suuren muutoksen muudan viikko voi saada aikaan: poissa oli elo ja virkeys, silmissä jäljellä vain välinpitämätön, heikko tuijotus!

"Kuinka on laitanne, rouva Strömfors?" kysyi lääkäri.

"Ei ole muuta kipua kuin ... polttoa", puhui sairas; "kas, nyt voin jälleen ajatella selvemmin. Hyvä tohtori, kutsuttakaapa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist luokseni!"

Tohtori yritti vielä kysäistä, mitä varten heidät oli kutsuttava, mutta muisti, ettei sairasta saa väsyttää liiallisilla kysymyksillä ... ja poistui vierashuoneeseen. Kellon kilinä kutsui sisäneitsyeen.

"Leena!"

"Niin, herra tohtori."

"Käykääpä kutsumassa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist tänne! Rouva tahtoo puhutella heitä."

"Kyllä ... heti paikalla, herra tohtori!"

Lääkäri palasi salista takaisin sairaan makuusuojaan, tarkasteli uudelleen vuoroin määräämiänsä lääkkeitä, vuoroin sairasta ... ja näkyi miettivän, mitä hän nyt tekisi...

Ovi narahti. Konsulitar Svanström hiipi sisään.

"Miten sairas voi?" kysyi hän.

"Paremmin...", oli tohtori Gillbergin lyhyt vastaus.

"Paremmin ja ... pahemmin", puuttui sairas puheeseen. "Kas, sinäkö se olet, rakas Lyydia, tule lähemmäs ja anna minun vielä kerran kätellä sinua!"

"Vielä montakin kertaa, täti hyvä ... ja kyllähän te vielä siitä paranette... Niinhän tohtori Gillbergkin sanoo... Eikös niin, herra tohtori?"

"Tietysti, tietysti", sanoi lääkäri hajamielisenä.

"Kuulkaahan nyt, täti hyvä ... kyllä te pian paranette. Kas, tässä toin minä teille kukkasia, jotka tuoksuvat niin ihmeen hyvälle", puheli konsulitar vieden lemuavat lahjansa sairaan luo.

"Itsekö sinä ne poimit?"

"En minä. Betty ne laittoi... Hän on niin kovin murheissaan tädin sairaudesta."

"Vai niin, vai niin, se rakas lapsi ... kumma muuten, että lapsetkin voivat tuntea niin suurta osanottoa. Pikku Liisu rukkakin on valvonut täällä niin ahkerasti, että on oikein laihtunut, lapsi poloinen", puheli sairas.

"En suinkaan minä toki laihtunut ole...?"

"Tulehan tänne, Liisu", pyysi leskirouva Strömfors.

Liisu tuli. Sairas koetti hieman nousta ylös, mutta ei jaksanut ... sitten veti hän lapsen luoksensa ja suuteli hänen puhdasta otsaansa.

Maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist ilmestyivät samassa ovelle.

"Hyvää päivää, rouva Strömfors ... nöyrin palvelijanne konsulitar Svanström ... terve, terve Gillberg...! Niin, kuinka täällä jaksetaan...? Olemme Öhqvistin kanssa kutsutut tänne ... onko täällä siis jotakin tekeillä?"

"Niin, tahtoisin puhua kanssanne ... kahden kesken", puhui leskirouva Strömfors huomattavalla ponnistuksella.

Tohtori Gillberg poistui tavallista miettiväisemmän näköisenä ... ja samoin konsulitar Svanström, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen piti tästä salaperäisyydestä ajatella.

Leskirouva Strömfors jäi kolmenkesken maisteri Vilposen ja kauppias Öhqvistin kanssa. Pian alkoivat salissa istuvatkin aavistaa, mitä tuolla sisällä oli tekeillä. Maisteri Vilponen pyysi näet kohta saada kynää ja mustetta. Siellä valmistettiin _testamenttia!_

"Mutta onko tädin laita todellakin niin huono, herra tohtori", kysyi konsulitar Svanström tuon huomattuansa.

Tohtori Gillberg ei virkkanut siihen mitään. Olihan vain katselevinaan tarkasti erästä taulua salin seinällä.

"Miksi ette vastaa? Sanokaa vain suoraan minulle totuus", rukoili konsulitar.

"Hm ... no, kun niin välttämättömästi tahdotte kuulla totuuden, niin myönnän, ett'en oikein ymmärrä tuon taudin laatua. Mahdollista on, että hän paranee ... mutta mahdollisempaa, että hän ei enää parane."

Konsulitar kuuli kumminkin tuon kamalan lisäyksen. Hän purskahti itkuun ... sillä vaikka hän olikin pintapuolinen ihminen ja sovinnaisten ulkonaisten tapojen orja, oli hänellä sentään sangen hyvä sydän, jonka tunteet kyllä toden tullessa näyttäytyivät.

Samassa astui sisään konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ... hattu kädessä, keppi toisessa.

"Noo, miten asiat täällä nyt ovat?" kysäisi hän.

"Hm ... niin ja näin", mutisi tohtori Gillberg sillä välin kuin konsulitar kyyneleitänsä pyyhkien selitti:

"Voi, hyvä Lennart, asiat näyttävät täällä olevan huonommin kuin milloinkaan ennen."

"Kuinka niin? Onko sairas houriossa?"

"Ei" -- vastasi siihen harvapuheiseksi käynyt tohtori.

"No, mikäs täällä sitten on hätänä? Kuka tuolla on sisällä sairashuoneessa ... ja miksi on ovi lukittu", kysäisi konsuli Svanström koettaen turhaan avata ovea sairaan luo.

"Älä huoli mennä sinne, Lennart! Siellä ei ole muita kuin maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist..."

"No, mitä kummaa he siellä suljettujen ovien takana?"

"Luullakseni valmistetaan siellä testamenttia", nyyhki konsulitar aviokumppanillensa maailman murheissa ja kärsimyksissä.

"Testamenttia?" huudahti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja säpsähtäen niin että hänen silmänsä äkkiä välkähtivät. "Mitä per -- --" ja hän yritti jo sanoa jotakin vähemmän rakasluontoista, mutta hillitsi sentään itsensä ja huudahti välinpitämättömällä äänellä: "Vai testamenttia!"

"Niin, Lennart!"

"Kummapa vain, että sairas niin äkkiä tuli tajuunsa? Mutta ... kello näkyykin jo olevan 4. Meillä on valtuusmiesten kokous tänään ja vaikka onkin hiukan ikävää poistua täältä juuri nyt, niin -- velvollisuus ennen kaikkea, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Hyvästi nyt toistaiseksi, Lyydia ... hyvästi veli Gillberg, koita nyt hoitaa tätiä parhaimman taitosi mukaan..."

"Kyllä, kyllä..."

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström otti jo keppinsä, painoi hatun päähänsä ja lähestyi ovea.

"Mutta muista sanoa kauppias Öhqvistille, että tänään on valtuuston kokous ... tärkeitä asioita!"

Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kiirehti tiehensä.

Heti sen jälkeen aukesi ovi sairashuoneeseen ... kauppias Öhqvist ja herra Vilponen tulivat ulos.

"No?" kysyivät konsulitar ja tohtori Gillberg yht'aikaa.

"Me olemme tehneet tehtävämme. Testamentti on kokoonpantu laillisessa järjestyksessä ... ja löytyy piirongilla olevassa pienessä lippaassa. Mutta vainajan toivomuksen mukaan sitä ei saa avata ennenkuin sen tekijä 'makaa haudassa' kuuluivat sanat. Kas tässä avain, herra tohtori! Jääkää hyvästi, konsulitar Svanström...!" puhui maisteri Vilponen tehden tavallista jäykemmän kumarruksen jäähyvästiksi.

Kauppias Öhqvist seurasi maisteri Vilposta yhtä harvasanaisena. Tohtori ja konsulitar hiipivät jälleen sairaan kammariin.

Sairas nukkui nyt levollisesti ja olipa melkein kuin hymy huomattavissa suun ympärillä.

"Niin, mitäpä minulta enää on täällä tekemistä ... tällä kertaa! Kun sairas herää, niin olkaa hyvä ja antakaa hänelle lusikallinen tuosta pullosta!"

Näin lausuen hyvästeli hän kunsulitarta ja -- poistui. Konsulitar Svanström luuli olevansa kahden kesken sairaan kanssa, mutta hiljaiset askeleet kuuluivat hänen takanansa.

"Saanko minä valvoa...?" kysyi Liisu, joka oli kyyköttänyt piilossansa nurkassa.

"Voi lapsi parka, nuku sinä toki vähän, ett'et aivan menehdy. Kun tahtonet, niin laskeudu siihen lattialle pitkällesi ... minäkin jään tänne toistaiseksi."

Liisu nukahti pian viattoman unta. Konsulitar Svanström tyttärinensä -- Betty neiti saapui myöskin kohta -- jäi valvomaan sairaan vuoteen luo.

IV.

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström istui konttoorissansa korkean työpulpettinsa ääressä. Tuolikin oli niin korkea, että jalat ilmassa roikkuivat. Papereja oli hänellä edessänsä kokonainen kasa: tuossa olivat anniskeluyhtiön vuosilaskut, tässä otteita kaupungin vuosimenoista ja -tuloista, tuossa uusia tilauksia maaseudulta ... ja kädessänsä piti hän juuri kaupungin äänivaltaisten luetteloa merkiten koukerolla ne nimet, joiden äänet luuli saavansa pian alkaville valtiopäiville.

Tämän tehtyänsä kirjoitti hän koukerolla merkittyjen miesten ääniluvut peräkkäin, laski ne yhteen ja veti summan pois koko ääniluvusta. Eipä mahtanut päätelmä olla oikein mieltä myöten, koskapahan valtiopäivämies-ehdokas niin pahan tuulen näköisenä syyttömiä korvantaustojansa muokkasi.

"Nuo riivatun kansanvaltaiset ja suomimieliset, jotka äänirajoituksen saivat aikaan täälläkin! Nyt olisin vallan varmasti jäsen tulevien valtiopäiväin porvaristossa, ell'ei tuota kirottua rajoitusta olisi. Muudan puolisataa ääntä vain puuttuu ... tekisipä, helkkari soi, mieli käyttää jo Tampereen patenttikeinoa ... mutta sanomalehdethän ne sitten silmät päästäni veisivät. Kaikki ne ovatkin nykyaikaisen ihmisen ristinä!"

Näin mietiskeli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström, joka aina asetti korkeimmalle "velvollisuuden yhteiskuntaa ja kansalaisia kohtaan..." kavutessaan alas korkealta valta-istuimeltansa.

Sitten alkoi hän jälleen mittailla tuota jo niin monta kertaa ennen mitattua konttorihuoneen lattiaa. Siinä kävellessänsä mietti hän, kuinka paljo anniskelu tuottaa vuotuista voittoa, ja kirosi kaikesta sydämmestänsä ja mielestänsä alimpaan helvettiin kaikki raittiuden harrastajat.

"Mitä petoa niillä on ihmisten syönnin ja juonnin kanssa tekemistä!"

Kotvan kaikenlaisissa asioissa kierreltyänsä palasivat konsuli Svanströmin ajatukset taas siihen kehään, mistä ne olivat lähteneetkin ja minkä sisässä ne jo päiväkausia olivat kierrelleet, nimittäin täti Strömforsin testamenttiin.

Melkein päänsä puhki oli hän jo miettinyt sitä, millainen se mahtoi olla, kuinka paljo siinä oli määrätty muihin tarkoituksiin ja kuinka paljo hänen osaksensa. Ja mitä pirua hän ollenkaan ryhtyi testamenttia tekemään? Lähin perillinen olisi voinut saada kaikki, hän kun aina oli tätiänsä todellisella sukulaisen rakkaudella kohdellut ... ja vasta tuonottain häntä puheessakin ylistellyt.

Juuri oli hän omasta mielestänsä päässyt selville siitä, minkä verran täti mahdollisesti köyhille määräisi, kun ovi äkkiä lensi sepposen seljälleen ja konsulitar Svanström itkeä nyyhkyttäen hyökkäsi sisään.

"No, no, Lyydia, mikä sinun on?"

"Voi hyväinen aika, Lennart..." nyyhkytti konsulitar tuolille lysähtäen.

"Mitä? Onko Lennart loukannut nenänsä taas vai mitä on tapahtunut?" kysähti konsuli vähän säikähtyen jo hänkin.

"Voi, voi, Lennart, etkö sinä jo arvaa, mitä on tapahtunut...?"

"En, hitto vie, mutta..."

"Täti Strömfors on kuollut!"

Ja konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen yhtyisi.

Mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut turhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut juuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus kuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu "alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan".

"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!" lausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta silmästänsä.

"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena..."

"No niin ... vanhahan hän jo olikin ... yli 70:n vuoden...! Mutta kauniin muiston hän jättää jälkeensä ... eikä ainoastaan sukulaistensa ja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen elämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä menettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen... Rauha hänelle."

Konsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin. Vierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän surun purkaukseen.

Tämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja valtuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi kuunnella!

"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää itseänne ... molemmat ... ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas tätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan", virkkoi hän hermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen äänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.

Tuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset harvenivat vähitellen ... ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla nenäliinallansa ... Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia, joka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa korahduksissa.

"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin ryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin..."

Konsulitar nyökkäsi myöntävästi nikotellen.

"Käsketä sinä, Lyydia, avuksesi neiti Sällgren, joka ennenkin on tällaisissa puuhissa ollut..."

"Kyllä, joll'ei hän vain ole ehtinyt lähteä matkalle...?"

"Mihin hän nyt olisi ehtinyt matkustaa...? Tietysti on hän kotona... Ja pankaa sisä-Eeva kaupungille viemään surusanomaa kaikille tuttaville. Niin tehtiin isänikin kuoltua. Sillä välin kirjoitan minä kirjapainoon, että saamme lähettää etäämmälle ilmoituskirjeitä täti Strömforsin kuolemasta..." puheli käytännöllinen konsuli ja valtiopäivämiesehdokas kavuten jälleen korkealle konttorituolillensa ja tarttuen heti kohta kynäänsä.

"Miten panemme ilmoituksen, Lyydia? Sopisikohan tähän tapaan":

"Täten saamme surulla ilmoittaa, että Luoja viisaudessaan ja armossaan -- niin, sehän käy laatuun -- on nähnyt hyväksi täältä pois kutsua rakkaan tätimme, kauppaneuvoksen lesken, Maria Margareetta Strömforsin, joka lyhyen -- -- no niin, eihän se nyt niin varsin lyhytkään -- -- mutta kovan taudin sairastettuansa rauhallisesti -- -- --"

"Ei se ole tainnut tapahtua niin varsin rauhallisestikaan", oli konsulitar tietävinänsä.

"Elköön! Mutta kenen ihmisen olet sinä kuullut levottomasti ja tuskallisesti kuolleeksi ilmoitetun? Annahan sinä ... kun minä jatkan: rauhallisesti vaipui kuoleman uneen K:n kaupungissa -- -- Jaa, mutta monesko päivä meillä nyi onkaan? Jahah! kolmastoista! Niin, siis -- 13 päivä heinäkunta 1884 ... kello (katsahtaen kelloansa) 1 j.p,p. 70:n vuoden ja 14:n päivän vanhana ... katkeraksi suruksi -- -- niinkuin tässä kyllä nähtiin, mutisi hän konsulittareen katsahtaen -- ja kaipaukseksi lähinnä sisarenpojalle, sisarenpojan lapsille, y.m. kaukaisemmille sukulaisille ... ja useille kaipaaville tuttaville." Kas niin, eikös se kelpaa? Nyt vain nimet tähän alle:

Lennart Svanström Lyydia Svanström, synt. Rothström.

"Kyllä se hyvä on", myönteli konsulitar Svanström, jolta itkukin jo oli mennyt ohitse ja joka nyt koki varpailtansa kurkistella ilmoitusta.

"Kas niin, pane piika viemään tämä paikalla kirjapainoon!" puheli konsuli Svanström edelleen pistäen kirjeen kuoren sisään ja kirjoittaen selvän osoitteen.

Konsulitar yritti jo mennä toimittamaan palvelustyttöä.

"Mutta odotahan! Pitäähän sanomalehtiinkin toimittaa ilmoitukset. Kunhan panemme Dagbladiin ... ja ehkä Presseniin, niin eiköhän se riittäne...?"

"Mutta eihän täti Pressenistä välittänyt...! Ei, pannaan Suomettareen myös", sanoi konsulitar, joka tahtoi että kaupungin suomenmielisetkin rouvat näkisivät hänen nimensä painettuna.

"No, pannaan sitten ... koska niin tahdot", virkahti valtiopäivämies-ehdokaskin ajatellen, että ehkäpä heistä joku ... hm, antaisikin äänensä hänelle.

V.

Muutamien päivien perästä lukivat välinpitämättömät ihmiset muiden kuolleiden joukossa kauppaneuvoksen lesken Maria Margareetta Strömforsinkin nimen. Useimmat siitä tietystikään eivät olleet millänsäkään, mutta toiset vanhemmat ihmiset tuumailivat, että olikohan tuo sukua sen ja sen Strömforsin kanssa siellä ja siellä... Saattoipa olla ... odotas, K:n kaupungissa ... kauppaneuvoksen leski ... niitä samoja Strömforseja se siis oli...!

Kotikaupungin asukkaat sen kuitenkin lukivat suuremmalla huomiolla. Tosin olivat useat heistäkin jo saaneet painetun ilmoituskortin -- kaupunkiin oli vasta hankittu kirjapaino juuri konsuli Svanströmin ehdotuksesta -- mutta haluttipa kumminkin nähdä ja lukea sama ilmoitus sanomalehdissäkin.

Konsuli Svanström luki sen tarkkaan kahdestakin lehdestä ja kun konsulitar -- kesken hautajaispuuhia -- varta vasten haetti naapurilta Suomettaren, niin tutkivat ja tavailivat he senkin läpi sangen tarkasti... Samanlainen se vain oli kaikissa kolmessa lehdessä ... ei ollut edes painovirhettäkään! Omituista vain, että Lyydia Svanström seisoi siinä lihavammilla ilmoituksen alla Lennart Svanströmin nimen vieressä.