Part 9

Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän, myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.

Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla, missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.

Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin olleet hänelle vain hyvä koulu.

Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa, joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa. Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen rientää muualle.

Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa, ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.

Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät, saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan. Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi polttavaa halua lähteä matkaan.

Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän ajaksi.

Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille, jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.

Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa, vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut mitään ritarillisista esi-isistä.

Ja kuitenkin -- niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto -- uusi paikka veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.

Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.

KOLMAS VAIHE.

ELINVOIMA PALAA.

16.

Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.

Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie meni -- miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan, vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.

Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin; eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä olisi heitä vahingoittanut.

Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen, missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.

Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi hänen toivioretkensä määrä, meijeri.

Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen esi-isäinsä -- hyödyttömien esi-isäinsä -- luut lepäsivät.

Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. -- Hyh, yhtä paljon minulla on äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.

Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso, suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin hänen kotonaan -- sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä alanko.

Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta, joka -- ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa -- oli ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon, mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.

Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua, mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat. Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi. Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja, siellä leinikköjä.

Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.

Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen. Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.

Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.

Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin, ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:

"Oi, sinä aurinko ja kuu... Oi, te tähdet ja viheriäinen maa ... te ilman linnut ... metsän pedot ... ihmisten lapset ... siunatkaa Herraa, ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: -- Mutta kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.

Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.

Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty luonteenominaisuus.

Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille jälkeläisille.

Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin. Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat meille uskotella.

Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä lähemmäksi matkansa määrää.

Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.

Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena, vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.

Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:

-- Helei! Helei! Helei!

Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran haukunta.

Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.

Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa, ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä, kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.

Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli tuollaisia hyväntapaisia elukoita -- kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä, jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan. Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain maahan.

17.

Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan. Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet hänen tuloansa.

Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava runopätkä:

Kaiken viikkoa meijeri-Dick, sunnuntaisin herra Richard Crick.

Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki hänen luokseen.

Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, -- sillä nyt oli paljon työtä -- ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta, sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan, ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.

-- Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi, vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut -- vaikkeivät uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen ämmän loruista välittänyt, e-en.

-- Loruahan se olikin, sanoi Tess.

Sitten puhuttiin vain askareista.

-- Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.

Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin että hänen hipiänsä näytti kalpealta.

-- Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä; mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.

Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.

-- Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen matkan perästä, olisin totta tosiaan.

-- Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.

Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi juominen.

-- Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi, pitäen raintaa, josta Tess joi. -- Minä en ole moneen vuoteen pannut maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti. Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.

Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle. Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella ympärilleen.

Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta, milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä -- mistä olisi ollut seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.

Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä rajotti vaarojen harjanteet.

-- Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä, jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo -- minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan juhannuksen aikaan.

-- Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän, sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.

-- Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.

-- Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa, huomautti joku tytöistä.

-- Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen, ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla mahdollisuuksilla -- en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä, Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?

-- En osaa. Sanokaapas te.

-- Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä -- se se auttaa, jos mikään.

Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun; virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-, viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:

-- Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi, jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.

Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän erehtyi. Sillä vastaus: -- Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.