Part 31

Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan vierashuoneeseensa alakertaan.

Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut. Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.

Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu harso.

Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.

Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa vasten.

Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.

Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään sitä vereksi.

Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:

Tip, tip, tip.

Mrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu mies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä tulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen muuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.

Hän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone oli tyhjä, aamiainen -- vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia -- oli koskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut, ainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen huoneeseen.

Tämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa kauhistuneen näköisenä.

-- Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu -- verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.

He nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin rauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli pienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi selällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun saatuansa.

Neljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla sattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.

57.

Sillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota oli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse epämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä pyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja läksi.

Juuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma -- pari sanaa äidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja ilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen myöntävän vastauksen.

Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan, mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä. Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä nousta junaan.

Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti katse kääntyi jälellepäin -- aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä kohti.

Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen, että joku tahtoi saavuttaa hänet.

Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se oli hänen vaimonsa -- ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa oli.

-- Näin sinun ... kääntyvän asemalta ... vähää ennen kuin jouduin sinne ... ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.

Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti, ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi kysyvästi häneen.

-- Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet tappanut! -- Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.

-- Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.

-- Tein sen -- en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan? Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa. Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut. Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt, kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi kestänyt -- et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!

-- Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua -- lempeni on syttynyt uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen. Mutta mitä sinä tarkotit -- oletko surmannut hänet?

-- Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.

-- Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?

-- On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut. Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.

Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa. Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen -- jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.

Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja piteli hänen kättänsä sanoen:

-- En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä lienetkin tehnyt!

He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.

Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut, ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi arasti:

-- Onko matkallamme mitään määrää?

-- En tiedä, armaani. Kuinka niin?

-- Ilman vain.

-- Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä asunnon illan tultua -- jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko vielä astua, Tess?

-- Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi on vyötäisilläni.

He jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat kapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista suunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa, pukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän tuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess tahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään metsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin mukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota, samoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin. Angel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka puolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt ruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.

He istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla. Kellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja lähdettiin taas matkaa jatkamaan.

-- Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.

-- Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme Lontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman kulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin helposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.

Vastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta käsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä. He olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin takaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: "Tämä kartano vuokrataan sisustettuna" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan päässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.

-- Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi. Kuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.

-- Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.

-- Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.

-- Kaikki nuo huoneet tyhjiä -- meillä ei kattoa päämme päällä.

-- Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään. -- Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin taipalelle.

Angelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja täytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja kyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista, mutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.

Lopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.

-- Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.

Angel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.

-- Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi. Mennäänpä sinne takaisin.

Puolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi Tessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa asukasta.

Tess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti. Hän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman huolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää muutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja hän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa ikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.

-- Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi Clare.

Tess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut, niin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli auki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.

Lukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat portaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni; tuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti toimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran takaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi sen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä sukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja, punaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä, jonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi Atalantan kilpajuoksua.

-- Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle matkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.

He olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita sulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos vaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän välillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he olivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin, lukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen valoa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen kietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä kun ei ollut kynttilää.

58.

Yö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa, niin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen häntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän kummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin raunioiden luona olleeseen kivikirstuun.

-- Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi poistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.

-- Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin nykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä tuo tullessaan.

Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa, mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.

Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan taipumaan.

-- Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on tapahtuva, se tapahtuu. -- Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän jatkoi: -- Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.

Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.

-- Ja -- ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan, pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten koskaan saa sitä tietää.

-- En voi sinua koskaan halveksia!

-- Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut, en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla halveksimatta minua... Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.

He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa. Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.

Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa kanssa omituisesta löydöstään.

Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt, vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.

-- Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma. Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee vaimo aivan piakkoin.

Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.

-- Ah, onnellinen asumus -- jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.

-- Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?

Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.

Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.

Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren esineen.

-- Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.

-- Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.

Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel. Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja. Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen. Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: -- Mikähän tämä on?

Pilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä puolen tahansa.

-- Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.

He astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.

-- Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.

-- Pakanuuden aikainen temppelikö?

-- Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs neuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.

Mutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota pilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli koko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon mukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli kastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.

-- En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä hänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?

-- Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän aikaan.

-- Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä paimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa. Niin että nyt olen kotonani.

Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen huulillensa.