Part 30

Hän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin pahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa. Päiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä uhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta syöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän oli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli kiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin kysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä häntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa tosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä tapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.

Clare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla rivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui vanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti kirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä lyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan, sillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut Marlottissa kirjotettu.

Herra Clare!

Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista...

Kunnioittaen Joan Durbeyfield.

Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta, joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon mukaan.

Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin kertaa häneen valtaavasti.

"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa... Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi... Mutta Angel, Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin minulle... Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen... Jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: _tulen heti_, niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä... Ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi... Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani... Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla -- nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."

Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään, oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä, yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.

Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille -- Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:

"Kunnioitettava herra!

"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille hyvää."

54.

Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös, jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.

Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään, että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui "Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria, vihreitä taimia.

Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa. Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää), ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.

Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby, joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä, antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi lähettää oma hevosensa Emminsteriin -- se oli tilattu vain päiväksi, ja päivä oli lopussa.

Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.

Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.

Puhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.

Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.

Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin talo -- vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:

"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18--

"Niin mahtavat menevät."

Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.

-- Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.

-- Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?

-- Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta -- tuommoiset koreat patsaat piti laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.

-- Kuka sen laittoi?

Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä etsimään.

Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.

Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.

Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut -- hän teki sen sangen kömpelösti.

-- Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle, mutta ette sitä tehnytkään.

-- Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.

-- Tiedättekö voiko hän hyvin?

-- En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.

-- Sen myönnän. Missä hän nyt on?

Jo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää hämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.

-- En ... en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi. Hän oli ... mutta...

-- Missä oli?

-- Tuota, tuota ... ei hän siellä enää ole...

Hän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset sipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen sopotti:

-- Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?

-- Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.

Clare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:

-- Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini? Jollei, niin...

-- Enpä luulisi tahtovan.

-- Oletteko varma?

-- Varma olen.

Clare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.

-- Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin kuin te.

-- Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä oikein tuntenut.

-- Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä työ onnettomalle miehelle!

Tessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään, kuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:

-- Hän on Sandbournessa.

-- Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.

-- En tiedä sen tarkemmin -- Sandbournessa hän on. Minä puolestani en ole koskaan siellä käynyt.

Nähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.

-- Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.

-- Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.

Clare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen peninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui jalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen perästä, vieden Claren mukanaan.

55.

Hankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen osotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään Sandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä tapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut mennä vielä nukkumaankaan.

Tämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen, rantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain ympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli syntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli luonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten Caesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen kohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.

Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja, uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.

Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja hän luuli meren sohisevan.

Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui, ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.

Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut -- niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana -- ja vähänväliähän kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä uutimen takana Tess nukkui.

Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.

-- Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.

Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.

Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä, ja jatkoi:

-- Eli miss Durbeyfield?

-- Durbeyfield?

Tämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.

-- Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni, hän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada käsiinsä.

Samassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman kysymyksen.

-- En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville niminen, sanoi toinen.

-- Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen oikean nimensä. Mikä paikka Heron on?

-- Uhkea vieraskoti!

Mies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui perille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa keskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä palveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan. Clare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle ja soitti.

Emäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli Durbeyfieldiä.

-- Mrs D'Urberville?

-- Niin.

Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään, vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.

-- Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo häntä tavata.

-- On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?

-- Angelin.

-- Mr Angelin?

-- Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.

-- Käyn katsomassa onko hän valveilla.

Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä, katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän häntä vähääkään soimannut.

Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi seisaallaan. -- Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut, hän sanoi itsekseen -- ja ovi aukeni.

Tess ilmestyi kynnykselle -- ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla -- hänellä oli nähtävästi ollut kiire.

Clare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen alas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan. Hän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli surkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.

-- Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi lähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt ... tämmöisiin paikkoihin?

-- Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä oli epäluonnollinen loisto.

-- En tuominnut sinua oikein -- en nähnyt sinua semmoisena kuin olit, Clare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!

-- Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen kättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule minua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!

-- Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on minua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva -- olen tullut sinua noutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!

-- Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! -- Häntä näytti vaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää pakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. -- Etkö tiedä kaikkea -- etkö tiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?

-- Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.

-- Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin entisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä sinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä minua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle ja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän...

-- En käsitä puhettasi.

-- Hän on saanut minut takaisin luoksensa.

Clare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden sanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas riippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot -- ennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.

Tess jatkoi:

-- Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle -- ettet sinä tulisi takaisin -- ja sinä _olet_ tullut! Mutta -- tahdotko mennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?

He seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat tuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen kohtalon kourista.

-- Oi, -- se on minun vikani, sanoi Angel.

Enempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan hänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.

Kului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät kylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun minuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään tietämättä mihin.

56.

Mrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti kaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan tavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat aineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa puoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta. Siitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa maksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän heitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti hänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu, paitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.

Tess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs Brooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan olevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta -- jos sitä keskusteluksi saattoi nimittää -- näiden kahden onnettoman ihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren lähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks tiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin pukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa huoneessaan.

Hän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan, vierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana sijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi hiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.

Hän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin ohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin pyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja rangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään tuliseen pyörään] sidotusta sielusta:

-- Voi -- voi -- voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:

-- Voi -- voi -- voi!

Emäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta, mutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen vieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli luultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen päälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet lattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät esiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke kuului.

Sitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:

-- Mikä hätänä?

Tess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä yksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:

-- Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni ... enkä minä sitä tiennyt ... ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua vastaan ... myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää hyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi ... sanoit myöskin, ettei mieheni koskaan palaisi ... pilkkasit minua ja sanoit minua höperöksi, kun sitä uskoin... Ja niin minä annoin perään ja uskoin sinua!... Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen kerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi ... hän ei rakasta minua hipenenkään vertaa enää -- vihaa vain... Niin, nyt olen menettänyt hänet taas -- sinun tähtesi!

Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:

-- Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma... Ja minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua... Oi, sinä olet repinyt elämäni palasiksi ... onneni olet särkenyt... Oma, todellinen mieheni ei koskaan ... ei koskaan... Voi Jumala, en kestä tätä!