Part 27

Tess seisoi kuin halvautuneena voimatta lausua sanaakaan. D'Urberville laskeutui maahan tikapuita myöten työmiesten noustessa ylös ja oikoessa käsivarsiaan. Sitten puimakone pantiin taas käymään, ja Tess ryhtyi työhönsä, irrotellen siteitä ikäänkuin unissaan -- toisen toisensa perästä, loppumattomiin.

48.

Iltapäivällä Groby ilmotti, että auma oli puitava loppuun sinä iltana. Kirkkaalla kuutamolla näki tehdä työtä myöhäiseenkin, ja kone oli joudutettava huomiseksi toiseen taloon, hän sanoi. Ja niin jatkui hurina entistä kovempana.

Vasta kolmen tienoissa Tess kohotti päätänsä ja katsahti ympärilleen. Ei hän sanottavasti hämmästynyt nähdessään Aleksander D'Urbervillen seisovan veräjän korvassa. D'Urberville oli nähnyt hänen kohottavan silmiään ja heilutti kättänsä häntä kohti, heittäen lentosuukon. Se merkitsi, että epäsopu oli unohdettu. Tess loi silmänsä jälleen työhönsä ja vältti katsomasta sille taholle.

Verkalleen kului ilta. Auma kävi kuitenkin matalammaksi ja olkinärte korkeammaksi; jyväsäkit ajettiin pihaan. Kuuden aikaan oli auma parahiksi miehen korkuinen. Mutta yhä tuntui lyhteitä olevan loppumaton määrä.

Raskas huokaus kiiti auman poikki. Konetta syöttävä mies oli väsyksissä, hänen punainen niskansa oli paksussa pölyssä ja akanoissa. Tess seisoi yhä paikallaan, ja hänen hikisiä kasvojansa peitti pöly, samoin kuin valkoista hattuakin. Hän oli ainoa nainen, jonka paikka oli koneen päällä, ja sen tärinä pani hänen ruumiinsa vapisemaan. Alinomainen tutiseminen oli vaivuttanut hänet epämääräiseen uinailuun: kädet tekivät työtä hänen tietämättänsä. Hän tuskin tiesi missä oli eikä kuullut kuinka Izz Huett huomautti, että hänen sykerönsä oli auennut.

Vähitellen vahvimmatkin alkoivat käydä raukeiksi ja unisiksi. Milloin Tess nostikin päätänsä, niin aina hän näki harmaata taivasta vasten ison olkinärtteen, jonka päällä miehet ahersivat paitahihasillaan, ja sen edessä pitkän, punaisen nostolaitoksen, joka muistutti Jaakopin tikapuita ja jota myöten puidut olet kiisivät keltaisena virtana.

Hän tunsi Aleksander D'Urbervillen olevan lähitienoilla ja katselevan häntä jostain, vaikkei tiennyt mistä. Olipa hänellä syyntapaistakin ollakseen mailla, sillä kun auma alkoi olla pohjiaan myöten purettu, pantiin aina toimeen pieni rotanpyynti, johon syrjäisetkin joskus ottivat osaa, -- jos jonkinlaisia urheilunharrastajia, poikia, joilla oli kerallaan millä koira, millä vihellyspilli, ja tyhjäntoimittajia kädessä keppi tai kiviä.

Sai vielä tehdä pari tuntia työtä, ennenkuin rottien lymypaikat olivat käsissä. Sitä mukaa kuin ilta-auringon valo katosi kukkuloiden taa, nousi kalpeakasvoinen kuu toiselta puolen taivaanlakea.

Pari viimeistä tuntia oli Marian ollut huolissaan Tessin tähden. Toiset vahvistivat itseään tuon tuostakin oluella, mutta Tess ei maistanutkaan sitä, sillä kotioloissaan hän oli oppinut kammomaan väkijuomia. Työtänsä hän teki kuitenkin taukoamatta. Jollei hän voinut suorittaa tehtäväänsä, niin hän saisi laputtaa tiehensä, ja tämä mahdollisuus, joka pari kuukautta sitten olisi tuntunut helpotukselta, herätti hänessä kauhua, sitten kun D'Urberville oli alkanut pyöriä hänen kintereillään.

Auma oli jo niin matala, että sen päällä olijat saattoivat helposti puhella juurella työskentelevien kanssa. Tessin hämmästykseksi vuokraaja Groby tuli hänen luoksensa ja sanoi, että jos häntä halutti mennä ystäväänsä tapaamaan, niin hän saisi lähteä; toinen pantaisiin hänen sijaansa. Tuo "ystävä" oli D'Urberville, sen hän kyllä tiesi, ja älysi myöskin, että tämä lupa tuli tuon ystävän tai vihollisen pyynnöstä. Päätänsä pudistaen hän jatkoi työtänsä.

Viimeinkin tuli rottajahdin aika, ja ajo alkoi. Nakertajat olivat puikkineet yhä alemma lyhteitten vähentyessä, kunnes olivat auman pohjalla. Kun viimeinenkin suojus otettiin pois, niin ne puhaltausivat juoksemaan joka taholle. Puoleksi juovuksissa oleva Marian kirkaisi kimakasti ilmaisten, että rotta oli kipaissut hänen helmuksiinsa -- kauhistus, jonka varalta toiset naiset olivat kietoneet hameensa helmat kokoon tai juosseet kiville. Viimeinkin saatiin rotta ajetuksi pois, ja koirien haukkuessa, miesten huutaessa ja naisten kirkuessa ja noituessa Tess nyhtäisi viimeisen lyhteen auki, kone hiljensi vauhtiaan, särinä taukosi, ja hän laskeusi maahan koneen äärestä.

Ihailijansa, joka oli vain katsellut rotanajoa, seisoi tuota pikaa hänen vierellään.

-- Mitä, oletko täällä -- vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla! sanoi Tess hiljaa. Hän oli niin upi uupunut, ettei jaksanut kovemmin puhua.

-- Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi, tämä vastasi entisellä, viettelevällä äänellään. Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! Näethän itsekin, että olet heikko kuin vastasyntynyt vasikka; eikä sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut vuokraajalle, ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin. Se ei ole heille sopivaa työtä, ja paremmissa paikoissa on siitä aikoja sitten luovuttu, sen hän kyllä tietää. Saatan sinut kotiisi.

-- Niin kyllä, vastasi Tess kulkien väsyneenä eteenpäin. Saata vain, jos tahdot. Enpä unohda, että halusit mennä kanssani naimisiin, ennenkuin tiesit tilastani. Kenties -- kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan. Mitä ystävyydestä teet, siitä olen sinulle kiitollinen, mitä jostain muusta syystä, siitä suutun! Joskus minun on mahdoton käsittää, mitä sinä oikeastaan tarkotat.

-- Jollen voikkaan laillistuttaa entistä suhdettamme, niin voinhan toki auttaa sinua. Ja teenkin sen kunnioittaen tunteitasi paljoa enemmän kuin ennen. Uskonnollinen kiihkoni, tai mitä se olikaan, on nyt ollutta ja mennyttä. Mutta on minulla toivoakseni vielä vähän ihmisyyttä. Ja nyt, Tess, kaiken nimessä, mikä on hellää ja voimakasta miehen ja naisen välillä, luota minuun! Minulla on tarpeeksi ja enemmänkin kuin tarpeeksi auttaakseni sinua vaikeasta asemastasi, sekä sinua että vanhempiasi ja sisaruksiasi. Ei heillä hätää ole, jos vain luotat minuun.

-- Oletko heitä äskettäin tavannut? kysyi Tess hätäisesti.

-- Olen. Eivät tienneet sinun olopaikastasi. Sattumalta minäkin sinut tapasin.

Kylmä kuu katseli pensasaidan läpi Tessin väsyneitä kasvoja, kun hän pysähtyi mökin eteen, missä tilapäisesti asui. D'Urberville seisoi hänen vierellään.

-- Älä puhu pikku veljistäni ja siskoistani -- älä toki kokonaan minua muserra, hän rukoili. Jos tahdot heitä auttaa -- Jumala tietää heidän kyllä olevan avun tarpeessa -- niin tee se siitä minulle puhumatta. Mutta ei, ei! hän huudahti. En ota sinulta mitään, en heille enkä itselleni.

D'Urberville ei seurannut häntä kauemmaksi, koska tuvassa oli ihmisiä. Tultuaan sisään ja syötyään hätäisesti illallista toisten kanssa Tess vaipui ajatuksiinsa ja seinän vieressä olevan pöydän ääreen istuutuen hän alkoi oman pikku lamppunsa valossa kiihkeällä mielellä kirjottaa miehellensä:

Oma puolisoni!

Salli minun niin sinua nimittää -- minun täytyy -- vaikkapa sinua suututtaneekin ajatella minunlaistani kelvotonta vaimoa. Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa! Olen niin alttiina kiusauksille, Angel. Pelkään sanoa kuka se on, ja vastenmielistä minun on siitä kirjottaakkin. Et tiedäkkään, kuinka riipun sinusta kiinni! Etköhän voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotain kauheata ehtii tapahtua? Voi, tiedänhän, ettet sinä voi, kun olet niin kaukana. Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi. Minulle määräämäsi rangaistus on ansaittu, hyvin ansaittu, ja täysi oikeus sinulla on olla minuun suutuksissasi. Mutta Angel, Angel, älä ole vain oikeamielinen -- ole toki vähän ystävällinenkin minulle, vaikken sitä ansaitsekkaan, ja tule luokseni. Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi! Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen.

Angel, vain sinulle minä elän. Rakastan sinua liian paljon moittiakseni sinua lähdöstäsi ja tiedänhän, että sinun välttämättä oli mentävä maatilaa etsimään. Älä luule minun lausuvan ainoatakaan pisteliästä tai karvasta sanaa! Mutta tule luokseni. Olen niin ypö yksin ilman sinua, armaani, niin ypö yksin, niin hylätty! Työnteosta en ole millänikään, mutta jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: "Tulen heti", niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä.

Uskontonani on ollut aina siitä saakka, kun menimme naimisiin, olla sinulle uskollinen jokainoassa ajatuksessa ja katseessa, niin että kun joku mies lausuu minulle kohteliaisuuden, tuntuu se loukkaukselta sinua kohtaan. Etkö sinä ole tuntenut hiventäkään sitä, mitä meijerissä ollessamme joskus tunsit? Jos olet, niin kuinka saatat olla minusta niin kaukana? Olen sama nainen, Angel, kuin se, johon sinä rakastuit -- juuri sama! Ei se, jota inhosit, mutta et koskaan nähnyt. Mitä oli entisyys minulle, heti kun sinut näin? Kuollutta kokonaan. Minusta tuli uusi ihminen, täynnä sinusta lähtevää uutta elämää. Kuinka saatoin olla tuo edellinen? Etkö sitä älyä? Armaani, jos olisit hiukankaan itserakkaampi ja uskoisit itseesi sen verran, että huomaisit saaneesi minussa aikaan tämän muutoksen, niin kentiespä haluaisit tulla luokseni, vaimo poloisesi luo.

Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan -- ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.

Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana, jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä turhamielisyydestä -- tiedäthän kyllä, etten sitä tee -- vaan siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.

Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista, mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua -- kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan! Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!

Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani.

Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia, koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla -- nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa!

Sinun uskollinen, sortunut Tessisi.

49.

Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli siirtynyt.

-- Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen vaimoltansa. -- Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.

-- Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille. Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa kohtelua osakseen.

Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan, sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.

He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut. Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät, etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.

Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan rannatonta lakeutta -- Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi, vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa vanhemmiltaan.

Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet, kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan, nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan, hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan taas eteenpäin.

Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.

Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.

Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?

Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.

Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen väärin hänen vaitiolonsa -- ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut. Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä siihen.

Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia, varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään, ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle tarinan surullisesta avioliitostaan.

Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä, eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan hänestä.

Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella, mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei, oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän itsekään voisi enempää tehdä.

Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt. Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä, jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa, kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, -- kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!

Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen. Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan erikoista tapausta.

Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys -- mahtavan D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana -- kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä. Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa. Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.

Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle lähettänyt.

Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat, jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta -- eivätkä voineetkaan muuttua -- ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut voinut tehdä sitä.

Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista, ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista "Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia rallatuksia nekin olivat.

Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin "Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään, silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset, veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista mielialaa.

Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka muuttopäivä oli kohta käsissä.

Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: -- Tess!