Part 26

Samana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle, vakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään tukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan, olisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean pelon -- milteipä epätoivon -- jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty. Mutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli pyytänyt Izziä matkakumppanikseen -- kenties ei hänestä välittänytkään. Hän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi Angelin käsiin.

Päivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein maamiehelle ylen tärkeä päivä -- kynttilänpäivän markkinat. Näillä pestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät maalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki Flintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli oikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman päässä mäkisten maiden takana.

Vaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan lähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus jostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen tarpeettomaksi.

Oli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun D'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa. Tuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja hänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus tuntuivat omituisen hätäisiltä -- käyntinsäkö häntä lie hävettänyt. Tess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä, niin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti takaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.

-- Tess -- en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien kuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat. Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona sunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin! Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä, mutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!

Hänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess häntä surkutellut.

-- Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa ohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!

-- Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?

-- Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.

-- Kuka sinulle semmoista on opettanut?

-- Mieheni, jos täytyy tunnustaa!

-- Miehesi -- miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla taisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän kysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan -- kenties minä olen siihen vikapää.

-- On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.

D'Urberville katsoi häneen epäilevästi.

-- Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?

-- Melkeinpä vain.

-- Hm ... minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi epävarmasti.

-- Uskon vuorisaarnan _henkeen_, samoin tekee miehenikin. Mutta en usko...

Ja hän selitti, mitä ei uskonut.

-- Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.

-- Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella yksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan mies olisi moista ansainnut.

-- Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia epäilyksiä on sinulle opettanut.

-- Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä katsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan sangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä uskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.

-- Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?

Tess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt mielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki oli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi kertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan kerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti jäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.

-- Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut tavattoman tarkkaavasti.

Tess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili ajatuksissaan sanoja hänen perästänsä.

-- Entä sitten? hän kysyi äkkiä.

-- Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen päätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa teoksessa.

-- Kuinka sinä jaksat muistaa ne?

-- Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä tahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En ymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.

-- Hm! On se somaa -- sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään ymmärrä!

D'Urberville vaipui ajatuksiinsa.

-- Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi ollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää minullekin.

-- Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?

-- Ei -- en ole sitä koskaan sanonut -- jos epäilijä lienenkään.

-- Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso velvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et loukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon velvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä uskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni sinuun tempaa minut valtoihinsa.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua tänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut saarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet odottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.

Hän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missä D'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.

-- Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.

-- En mitenkään. Tulin tänne.

-- Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä...

-- Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt -- koska halusin nähdä naista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani -- en sinua halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta huolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta. Sinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen asemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni -- eipä siihen aikaan ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se olet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha!

-- Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan tehnyt?

-- Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. Mutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni, niinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita turmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas niihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan -- noita, joiden loppu on pahempi kuin heidän alkunsa? -- Hän laski kätensä Tessin hartioille.

-- Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen häntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon suun -- eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan aikojen! -- Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät. -- Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita -- en voinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!

-- Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen edemmä.

-- Tiedän sen -- sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan pellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut laillista oikeutta sinua suojella -- kun hän, jolta sitä ei puutu, näyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.

-- Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu kunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi, jätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa vahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!

-- Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut lupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla -- ensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin kauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden ... korjaamaan laiminlyöntiäni ... mutta onkohan se mahdollista?

Ja sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: -- Suo minun puristaa sinua, Tess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi...

-- Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni -- ajattelehan toki -- ja häpeä!

-- Niin, niin! Jumalani!

Hän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui ulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.

Vaikka D'Urberville oli selittänyt äskeisen lupauksensa rikkomisen merkitsevän jälleenlankeamista, olivat Tessin sanat, niinkuin hän niitä Angelin mukaan toisteli, tehneet häneen syvän vaikutuksen. Äänetönnä hän asteli eteenpäin, aivan kuin hänen tarmonsa olisi murtanut puoleksi leikillinen, häpeän sekainen tunto siitä, että hänen asemansa oli puolustamaton. Järki oli ollut aivan osaton hänen omituiseen kääntymiseensä, joka kenties olikin vain pelkkä päähänpisto, ja Tessin toistamat loogilliset päätelmät saivat hänen intonsa jäähtymään. Hän virkkoi itsekseen, kertoillessaan yhä uudelleen noita ehjään muotoon kiteytyneitä lauseparsia, joita Tess oli hänelle esittänyt: -- Tuskinpa tuo älykäs mies aavisti, kertoillessaan Tessille tämmöisiä asioita, että hän siten kenties raivasi minulle tietä takaisin hänen luoksensa!

47.

Viimeinen vehnäauma oli puitavana Flintcomb-Ashin tilalla. Sangen varhain aamulla oli Izz Huettin ja Tessin täytynyt lähteä työmaalle, sillä isäntä oli määrännyt, että työ piti olla iltaan mennessä loppuun suoritettuna. Auman vieressä, jonka kattoa miehet parhaallaan purkivat, seisoi punainen tyranni, jota naiset olivat tulleet palvelemaan -- puimakone. Käynnissä ollessaan se pani heidän lihaksensa ja hermonsa kovalle koetukselle.

Heti kun auman katto oli purettu, alkoi puinti. Vuokraaja Grobyn käskystä oli Tessin oltava koneen korokkeella, lähellä koneen "syöttäjää", ja hänen tehtävänään oli päästää auki Izz Huettin hänelle ojentamia lyhteitä, niin että syöttäjä saattoi levittää ne pyörivälle rummulle, joka tuokiossa karisti jyvät erilleen.

Työ sujui aamiaiselle asti, jolloin puimakone seisautettiin puoleksi tunniksi. Lisäksi tullut työväki sai ruveta olkia närtteeseen panemaan. Välipalaa puraistiin seisaaltaan, ja pari tuntia työskenneltyä alkoi päivällisaika olla käsissä. Itsepäiset pyörät hyrisivät, ja koneen läpitunkeva kitinä kävi lähellä oleville luihin ja ytimiin.

Vanhat miehet puhelivat entisajoista, jolloin riihtä puida kopistettiin varstoilla tammisella lattialla, jolloin kaikki, yksinpä tuultokin, suoritettiin käsin, joka heidän mielestään antoi paremman tuloksen, vaikka kävikin hitaammin. Koneen ääressä työskentelevät, kuten Tesskin, eivät voineet keventää työtään puhelemalla toistensa kanssa. Herkeämätön työ oli kovin rasittavaa, ja hän alkoi jo toivoa, ettei olisi tullutkaan Flintcomb-Ashiin.

Auman luona häärivät naiset -- Marian oli heidän joukossaan -- ehtivät väliin hieman levähtämäänkin, jolloin härppäsivät olutta tai kylmää teetä tai lavertelivat minkä mitäkin pyyhkiessään kuumia kasvojaan tai karistellessaan akanoita ja olkia vaatteistaan. Mutta Tess ei saanut hetkeäkään huoahtaa, sillä kun kone ei tauonnut käymästä, ei "syöttäjäkään" voinut lakata työstään, ja niin oli Tesskin, jonka piti annella hänelle lyhteitä, sidottu työhönsä koko rupeamaksi. Joskus kuitenkin Marian vaihtoi paikkaa hänen kanssansa puoleksi tunniksi, josta taas Groby ei pitänyt, sillä hänen mielestään Marian oli antelijaksi liian kömpelökätinen.

Luultavasti taloudellisista syistä valittiin antelijaksi tavallisesti nainen, ja Groby sanoi määränneensä Tessin toimeen sen takia, että hän oli muita kätevämpi ja uupumattomampi lyhteitä aukomaan, mikä olikin totta. Koneen jyrinä kävi aivan kauheaksi, milloin koneeseen ei tullut täyttä määrää viljaa. Kun Tess ei voinut kääntää päätään, ei hän tiennyt, että vähää ennen päivällistuntia oli vainiolle saapunut muuan henkilö ja seisattunut katselemaan työntekoa, mutta varsinkin Tessiä. Hänellä oli yllään kuosikas, vaalea puku, ja kädessään hän heilutteli kävelykeppiä.

-- Kuka se on? sanoi Izz Huett Marianille. Hän oli kysynyt ensin Tessiltä, mutta tämä ei ollut kuullut.

-- Kaiketi joku tyttöjen liehittelijä, vastasi Marian lyhyesti

-- Panenpa punnan vetoon, että hän juoksee Tessin perästä.

-- Eikä mitä. Saarnamieshän se on, joka häntä on tavotellut, eikä tuommoinen keikari.

-- Sama mieshän tuo on.

-- Sama mieskö? Aivan toisennäköinenhän tämä on.

-- Hän on heittänyt pois mustan takkinsa ja valkoisen kaulaliinansa ja ajanut poskipartansa, mutta sama mies se sittenkin on.

-- Niinkö luulet? Minäpä sanon Tessille, virkkoi Marian.

-- Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.

-- Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa olevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on tavallaan leski.

-- Oh -- ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä mahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa rautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei saarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan, silloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.

Päivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois paikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän tuskin saattoi liikkua.

-- Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin kalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin -- niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.

Kelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään odottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas auman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin ja katsahti ylös.

Tess huokaisi hätkähtäen "oh!" lisäten hetken perästä: -- Minä syön täällä -- ei tarvitse laskeutua.

Välistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin. Marian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.

Vieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies, huolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä näki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin keimeä ihailija ja "serkku", johon hän oli ensin tutustunut -- kolme, neljä vuotta vanhempi vain.

Tess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua kuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman päälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.

Tess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua pannukakkua.

-- Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.

-- Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan sormenpäitä myöten.

-- _Minäkö_ sinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, mikset _sinä_ jätä minua rauhaan?

-- En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.

-- Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken niin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja päivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!

Tess katseli äänetönnä häneen.

-- Mitä -- oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.

Sen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä, että hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen kääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat hieman säikäyttivät häntä.

D'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi:

-- Aivan kokonaan. Olen rikkonut kaikki sopimukset tuon illan perästä, jolloin minun piti saarnata humalaisille Casterbridgen markkinoilla. Hitto ties, mitä veljet minusta ajattelevat! Huh! Veljet! Rukoilevat epäilemättä puolestani, itkevät tähteni, sillä kelpo ihmisiähän he pohjaltaan ovat. Mutta mitäpä minä siitä? Kuinka olisinkaan voinut jatkaa työtäni, kun olin menettänyt uskoni siihen? Surkeinta ulkokultaisuutta se olisi ollut. Kuinka loistavasti sinä olet kostanut! Tapasin sinut viattomana tyttönä ja petin sinut. Neljän vuoden kuluttua sinä tapaat minut innottelevana uskovaisena ja väännät mieleni, saattaen minut kenties ikuiseen turmioon. Mutta Tess, serkkuseni, niinkuin sinua ennen nimitin, minä vain lörpöttelen, älähän toki näytä niin kauhistuneelta. Et tietenkään ole tehnyt muuta kuin säilyttänyt viehkeät kasvosi ja sorjan vartalosi. Näin sinut täällä auman päällä, ennenkuin minut huomasit, tuo ruumiinmukainen esiliina tekee sinut vain kiehtovammaksi ja tuo vaatehattu -- teidän maalaistyttöjen ei pitäisi koskaan pitää tuommoisia päähineitä, jos tahdotte olla vaaraan joutumatta.

Hän katseli hetkisen äänetönnä Tessiin ja pyrskähti sitten ilkeästi nauramaan: -- Jospa apostoli, jonka lähettinä minä vaelsin, olisi joutunut noin kauniiden kasvojen kiusattavaksi, niin olisipa häneltä mahtanut saarnat unohtua, niinkuin minultakin!

Tess koki väittää vastaan, mutta tällä kertaa ei tarina ottanut luonnistaakseen, ja D'Urberville jatkoi yhteen menoon:

-- Niinpä niin, paratiisi, jonka sinä tarjoat, on sittenkin kenties yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Mutta leikki sikseen, Tess. -- D'Urberville nousi, tuli lähemmä, heittäysi lyhteitten sekaan ja nojaten kyynärpäihinsä jatkoi: -- Sen perästä kun sinut viimeksi näin, olen mietiskellyt sanoja, joita mainitsit _hänen_ lausuneen. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä. En tosiaankaan käsitä, miten saatoin niin ylenmäärin innostua pastori Clare paran sanoista ja mieletönnä ryhtyä työhön, vieden siinä hänestäkin voiton. Yhtä käsittämätöntä on, että kummallinen miehesi, jonka nimeä et ole minulle koskaan maininnut, kannattaa niin sanottua eetillistä järjestelmää ilman dogmeja.

-- Saattaahan hyväksyä rakkauden ja puhtauden uskonnon, vaikkei uskoisikaan ... dogmeja, vai miksi niitä sanoit.

-- Ei, ei, toista maata minä olen! Jollei joku ole sanomassa: "Tee näin, niin saat siitä kuoltuasi palkinnon; tee noin, niin palkkasi on huono", en voi innostua. En totta vie tunne olevani vastuunalainen teoistani ja ajatuksistani, jollei ole ketään, jolle olisin vastuunalainen. Ja jos olisin sinun sijassasi, kultaseni, niin en olisi myöskään.

Tess koetti osottaa hänen sotkeneen kaksi asiaa, uskonnon ja siveysopin, jotka siihen aikaan, kun ihmiskunta vielä oli kehittymättömämmällä kannalla, olivat selvästi olleet toisistaan erossa. Mutta eipä siitä tahtonut tulla oikein tolkkua, sillä Angel oli puhellut hänelle näistä asioista hyvin varovasti; hän ei ollut oppinut väittelemään ja sitä paitsi häntä ohjasi enemmän tunteet kuin järki.

-- Olipa miten oli, jatkoi D'Urberville. Tässä minä olen, kultani, niinkuin ennen muinoin!

-- Ei niinkuin silloin -- ei koskaan! sanoi Tess kiihkeästi. Harvoinpa silloin olin hyvillä mielin! Voi, mikset pitänyt uskoasi, jos sen menetettyäsi tuommoista alat lörpötellä!

-- Koska sinä sen pois kitkit -- tulkoon rangaistus suloisen pääsi päälle! Eipä tainnut miehesi aavistaa, että opetuksensa kääntyisivät häneen itseensä. Ha, ha -- olen ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat -- sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.

Ruoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua. Auman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä kuuluvan hyvin kaukaa.

-- Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan -- kuinka voitkaan puhua minulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?

-- Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut nuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun näin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin onkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen nimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen henkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan siunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein lueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? -- "Ja koska hän juoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä löytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja palajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin nyt"... Tess, vaununi odottavat mäen alla -- oma armaani, ei hänen! -- tiedäthän mitä tarkotan?

Tessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.

-- Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville, ojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle ja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.

Tessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän heitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.

Aleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.

Tesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.

-- Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin varpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. -- Lyö minua, rutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä huuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken -- sehän on kohtalon sääntö.

-- Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt kanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt sinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.

-- Pyysit kyllä.

-- Etkä nyt voi tulla. Mutta pane mieleesi yksi asia! -- Hänen äänensä sävy kävi kovaksi, kun mieli tulistui muistaessa kuinka vilpittömästi hän oli häntä omakseen pyytänyt ja kuinka kiittämättömästi hän nyt käyttäytyi. Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin, niin että Tess vapisi hänen käsissään. -- Muista, että olin herrasi kerran! Olen vieläkin oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun omani olet sittenkin!

Puimamiehet alkoivat liikkua alhaalla.

-- Se siitä asiasta, sanoi D'Urberville, päästäen hänet irti. Nyt jätän sinut ja tulen iltapäivällä kuulemaan vastaustasi. Et tunne minua vielä! Mutta minä tunnen sinut.