Part 25

Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet. Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.

Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin alttarille ja sammuttanut tulen.

Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.

Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän -- niin oudon näköisenä kylläkin -- ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.

Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.

-- Tess! hän sanoi.

Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.

-- Tess, hän toisti. Minä se olen -- Aleksander D'Urberville.

Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.

-- Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.

-- Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli pakko ruveta siksi, mikä nyt olen... Kuulin sinun lähteneen tiehesi, kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?

-- Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä tehnyt.

-- Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin tehdä huomattuasi -- jos huomasitkaan -- kuinka minua sinun kasvojesi näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala auttoi minua siitä -- kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani -- ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta -- ivapuhetta, jos niin tahdot! -- oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.

Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: -- Oletko itsesi pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.

-- _Minä_ en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni -- takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka Emminsterissä on pappina -- olet kai? -- vanha Clare pastori, suuntansa vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?

-- Olen, vastasi Tess.

-- Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä, kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin päivänä avaavan silmäni -- pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään, ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa. Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka turvallista on...

-- Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. -- En usko tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi -- tietäessäsi mitä olet minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki -- en usko sinua -- vihaan moisia kujeita!

-- Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?

-- Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.

-- Mikset?

Tess hiljensi ääntänsä. -- Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.

-- Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies sitten on?

-- En voi sanoa.

-- Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta, Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi -- tiedäthän etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein näkevätkin kauimmaksi.

-- Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin pitkäaikaisia.

Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen. D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.

-- Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.

Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret, tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: -- Suo anteeksi. -- Ailahti taas eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli hänelle lahjottanut.

-- Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on harso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?

Tess laski harson alas sanoen kiireisesti: -- Tuulen suojana se vain olikin.

-- Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta on, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla vaarallista.

-- Vait! sanoi Tess.

-- Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä pelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden kanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän unhoon.

Kulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku huomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville seuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään. Porttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein punaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa nähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen maalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja muiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella. Muistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.

Tie kulki "Ristikäsi" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja synkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa pienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai luonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta kivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty paikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli karkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki erilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen suuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset väittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin rajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen tahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän juhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.

-- Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät patsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä iltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman levottomaksi, Tess, -- en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy lähteä tieheni ja saada voimia... Mistä se johtuu, että sinä puhut niin sujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä käyttämään?

-- Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess kartellen.

-- Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?

Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.

Tämä ällistyi äänettömäksi. -- En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi. Mikset aikanaan minulle kirjottanut?

Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: -- No niin, tapaamme kohta toisemme.

-- Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.

-- Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme -- tulehan tänne. -- Hän astui patsaan viereen. -- Tämä oli kerran pyhä risti. Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään sinua -- paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä. Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno olevasi koskaan minua kiusaamatta!

-- Hyvä Jumala -- johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!

-- Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.

Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä kivelle ja vannoi.

-- Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää, mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!

Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton, ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.

Kirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen kääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville ystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare vakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä anteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden tuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen kirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta elämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin pappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas hukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut pitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan, noudattaen henkensä kutsumusta.

D'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa. Hän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietä pitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikä Tessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.

Sillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen vastaan.

-- Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella, hän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?

-- Risti -- ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka, neiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän sukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli lopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.

Kamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä yksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui Flintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja nuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät huomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen, nainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella äänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo haihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin onnettomuuteensa.

Kun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi hänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja niin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat asiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti kertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi haastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan nähneeksi.

-- Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa Talbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut tietää minun täällä olevan -- eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo rakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä oikeata selvää antanut.

46.

Useita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen peltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina astelivat auransa perästä.

Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen toverinsa siitä huomauttivat.

Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.

D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:

-- Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.

-- Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni -- et totellut, hän sanoi.

-- Minulla oli hyvä syy tullakseni.

-- Mikä se sitten oli?

-- Vakavampi kuin luuletkaan.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille. Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.

-- Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen, että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun ... kun minä sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on minun syytäni.

Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä. Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.

-- Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä välinpitämättömyydestä.

Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.

-- Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai omalla kustannuksellani -- samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani onnettomuus -- tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan säästämiseksi hankkinut tämän.

Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.

-- Mikä se on? kysyi Tess.

-- Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.

-- En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.

-- Et tahdo? Mikset?

Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.

-- Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta heitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.

Tesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän sanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen kanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan kohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess kiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.

-- Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni kunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.

-- En voi.

-- Mikset?

-- Tiedäthän, etten sinua rakasta.

-- Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.

-- En koskaan!

-- Mistä sen niin varmaan tiedät?

-- Koska minä rakastan toista miestä.

Nämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.

-- Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon ottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?

-- Ei, ei, ei -- älä niin puhu!

-- Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon mieheen haihtuvat tuota pikaa...

-- Ei, ei.

-- Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?

-- En voi sanoa.

-- Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!

-- No, olkoon menneeksi ... olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.

-- Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen tuijottaen.

-- En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme nyt vieraita toisillemme.

-- Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?

Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän karkotti sen samassa pois.

-- Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä, joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.

-- Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.

-- Kuka sitten?

-- Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen häneen rukoilevasti tummilla silmillään.

D'Urberville joutui huumauksen valtaan.

-- Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit -- suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren -- tulinhan tänne ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess -- älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin!

Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.

-- Naimisissa! Naimisissa!... Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti, repien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa, koska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle ja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää, mutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi olisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin. Onko hän tässä talossa?

-- Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.

-- Kaukana? Kaukana _sinusta_? Mikähän mies se sitten onkaan?

-- Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki... Hän sai tietää...

-- Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.

-- Niin kylläkin.

-- Mutta jättää sinut -- jättää tuolla lailla raatamaan!

-- Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien puolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.

-- Kirjottaako hän sinulle?

-- En -- en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.

-- Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess kaunoiseni!

Hän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä, ja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia, lämpimiä sormia.

-- Et saa -- et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä pois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.

-- Voi, mene pois täältä -- mene minun tähteni, mieheni tähden, mene, jos olet tosi kristitty!

-- Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja aikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: -- Tess, Jumala sen tietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.

He olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet hevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan hihkaistiin:

-- Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?

Vuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli ratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli hänen pellollaan.

-- Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.

-- Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan tekemistä?

-- Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.

Tess astui aivan hänen eteensä.

-- Mene, mene nyt pian! hän rukoili.

-- Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin, millainen kolho hän on!

-- Ei hän silti pahaa tee. _Hän_ ei ole minuun rakastunut. Ensi muuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.

-- Täytyy kai totella. Mutta ... no niin, jää hyvästi!

Kun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa, oli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät, korvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella tuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos olisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin verraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi äskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan kuonollaan hänen olkapäätänsä.

-- Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin kylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru koko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta minä vain en siedä tätä kauempaa!

Kun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia niinkuin häntä -- kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin, niin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut, jos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen. Se olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa kohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan. -- Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen kanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.