Part 18

Hän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan levottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi tehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti pukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja heiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi Angelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle kahdenkesken pari sanaa.

-- Minun täytyy puhua sinulle ... tahdon tunnustaa sinulle kaikki vikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin mahdollista.

-- Ei, ei -- ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella, vastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys, suloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on tunnustuksia tehtävä.

-- Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi sanoa...

-- Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä hetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.

-- Et siis tahdo, että kerron, armaani?

-- En, Tess kulta.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä rauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus Angeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta ajatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut tukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen, omaksi puolisokseen -- ja sitten vaikka kuolla -- saattoi hänet kaiken muun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat rusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.

Sulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin vaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä kirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen veljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet vastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he halveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät tulleet -- huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.

Hetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei nähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän tiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.

Koska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain kymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin yhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen vallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän nojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä pelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen vakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että hänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.

Clare tiesi Tessin häntä rakastavan -- jokikinen piirre sitä osottl -- mutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt kuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.

Kun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja, kuului kolme heleätä kumahdusta -- siinä sitä olikin ilokellojen soitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla kellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja tämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli vallannut.

Hurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja vihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi paremmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla heitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa vuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä kauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.

-- Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.

-- Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut vapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin olisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin. Unissani olen mahtanut ne nähdä.

-- Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin yleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä seuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.

-- En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on? Kerroppas!

-- Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki kamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista vuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat vaunut milloin --. Mutta kerron pahan toiste -- se on niin ikävä juttu. Tahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä vaunurottelot.

-- En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme jäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun olemme tehneet rikoksen?

-- Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet suutelolla.

Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville? Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut neuvonantajaa.

Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa -- viimeisen kerran -- hän lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.

-- Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen. Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.

Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä. Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.

Tess kuiskasi äkkiä Angelille:

-- Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.

Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan -- muuta se ei ollutkaan hänelle -- ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista, sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.

Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.

-- Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!

Kaksi miestä oli porttia avaamassa.

-- Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat kuulivat hänen sanansa.

Kukko kiekaisi taas, -- ihan Clarea vasten naamaa.

-- No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.

-- Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen ajaa. Hyvästi, hyvästi!

Taas kiekui kukko.

-- So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin! kivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään mennessä: -- Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä! Eihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!

-- Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä tarkotat; mahdotonta se olisi.

34.

He ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen kylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin aikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä. Aivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli jonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä, nykyään vain talonpoikaistalona.

-- Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä vaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua ivalta.

Sisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen heidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo, jättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet pari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt pitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui kuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.

Mutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä lahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he menivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä. Portaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.

-- Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.

-- Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.

Clare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi luonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä naista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne näki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät, teräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri konkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä ja vallanhimoa.

-- Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.

-- Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia, minkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi hän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.

Kiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien kasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista yhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui viereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri tässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli kiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati. Claren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan perästä.

-- Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaen Tessiin. Ota niistä selvä.

-- Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi kuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan, jokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän alkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä apeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.

He menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen aterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi saada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut hänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä ihmetytti.

Hän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. -- Rakkahin Tess, hän ajatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan kysymykseen. -- Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä pieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko käytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen mies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se tulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla. Lyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle, loukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää huolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!

He istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli luvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä, eikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä ottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet rupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului sateen ropinaa.

-- Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt kotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt sytyttivät.

-- Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään kuinka kynttiläin liekki lepatti. -- Missä ihmeissähän kapistuksemme viipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.

-- En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.

-- Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin ennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan harmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan minua?

Tiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään tarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti väkistenkin silmään.

-- Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua tietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille tuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa se tuleekin!

Joku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta pieni käärö kädessä.

-- Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.

-- Sepä noloa, vastasi Tess.

Käärön oli tuonut erikoinen lähetti, joka oli saapunut Talbothaysiin Emminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli tullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin Claren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu hänen isänsä sinetillä ja osotettu "Rouva Angel Clarelle", hänen isänsä käsialalla.

-- Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he muistavatkin.

Tess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.

-- Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta vastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!

Angel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli kirje ja avain.

Kirje oli Clarelle ja kuului näin:

"Rakas poikani!

"Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, -- turhamainen aulis nainen -- jätti minulle, kun sinä olit vielä poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi, rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa. Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle hänen elinaikansa."

-- Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.

Lippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita pienempiä koristuksia.

Tessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare nosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin kivet.

-- Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.

-- Sinun tietysti, vastasi Clare.

Hän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa rikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle viisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin luonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen vaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat nyt melkein kuin ivallisesti.

-- Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan vaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?

Äkkiä hän sanoi innokkaasti:

-- Tess, paneppas yllesi, paneppas! -- Ja hän tahtoi auttaa häntä.

Tess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset, kaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.

-- Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu, jos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.

-- Pitäisikö?

-- Pitäisi. -- Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa nähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin juhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste kimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta taaksepäin tarkastaakseen häntä.

-- Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.

Jokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi. Maalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä on yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin tanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi maalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel osasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.

-- Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei, kultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset työpukimet ylläsi -- vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo helytkin kuinka hyvin tahansa.

Tiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin lehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.

-- Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään. Eivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?

-- Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin lahjottajaa kohtaan.

Toinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli jotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän istuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä Jonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta väljähtynyt.

He kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle. Ennenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli avattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä kuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.

-- Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan anteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. -- Astuin sisään, kun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.

-- Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.

-- Viivyin, viivyin minä.

Jonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä vakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.

Hän jatkoi:

-- Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne -- joksi häntä nyt on nimitettävä -- läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko rupesi kiekumaan?

-- Mitä, mitä ihmeitä...?

-- Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole tietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti hukuttautua.

-- Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin kuin muutkin.

-- No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne -- sehän hän nyt on -- läksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos, ja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on omissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt menivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten matkaansa "Kolmi-ristiin", missä näyttävät eronneen. Retty läksi kotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä myöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin lauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen hattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet toisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän kuitenkin virkosi henkiin.

Angelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla Jonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni. Mutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa kuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla kimmeltäviä sadepisaroita.

-- Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien vierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen ottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt näyttävät olevan mieltä vailla!

-- Entä Izz? kysyi Tess.

-- Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä tyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella päällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin teidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän minkä vuoksi viivyin.

-- Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi olutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin -- saattavat teitä tarvita.

Tess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen ja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa jyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja saamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului rattaiden jyrinää.

Angel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo, pusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin hypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin ikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui hänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin heikon valon.

-- Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä, hän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät, sairaalloinen.

-- Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.

Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän olisi ansainnut mitä huonoimman osan -- ja kuitenkin oli hän valittu. Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä pesävalkean ääressä.

-- Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta, ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.

Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta tulleelta viittaukselta.

-- Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein iloisena.

-- Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon. Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut, niinkuin kenties olisi pitänyt.

Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:

-- En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni, onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme -- semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?

-- Annan minä, ihan varmaan...