Part 15

-- Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi? Rakastathan sinä minua?

-- Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja vilpitön ääni. Mutta _en voi_ mennä kanssanne naimisiin!

-- Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä olet sidottu toiseen?

-- En, en.

-- Miksi vastaat siis kieltävästi?

-- En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan vain teitä.

-- Mutta miksi?

Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:

-- Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun naisen.

-- Mitä joutavia -- olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä kävinkin kotona.

-- Tunnen, etten voi -- en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.

-- Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?

-- En sitä odottanut...

-- Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi. Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä kotvilleen mitään.

Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen: milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa. Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.

-- Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.

Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:

-- Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat evankelista suuntaa -- harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko sinä niihin?

-- En tiedä.

-- Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu olevan kovin korkeakirkollinen.

Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei ollut kuullut häntä koskaan.

-- Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi Tess. Olen siitä usein pahoillani.

Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan kannattajiin hän kuului.

Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi, oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.

-- Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.

-- Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan, ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi -- mikä lienee tilanomistajan poika ollut -- äitinsä kuuluu olevan sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi. Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta, kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä. Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin hoteihinsa.

Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten. Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:

-- Entä se asia, Tess?

-- Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!

Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden parista.

28.

Tessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin odottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän vastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta siltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti keimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli sallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta, mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä rakkaudesta.

-- Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi Angel muutamien päivien perästä.

Tess hätkähti.

-- Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi sovelias.

-- Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?

-- Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.

-- Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en välitä.

Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä pääsemästä pakoon.

-- Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun -- milloin, sen saat itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.

Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.

Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.

-- Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi. Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?

-- Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä itseään.

-- Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä sitten työnnät minut takaisin?

-- En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.

-- Mutta sinä et ota minua mieheksesi?

-- Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi, uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni antaa, sillä _tiedän_ olevan parasta jättää se tekemättä.

-- Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!

-- Niin te luulette, mutta ette tiedä.

Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi -- mikä olikin totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen sanojansa ja tietojansa.

Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut, hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.

Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin puolella -- kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan -- että hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt luopua.

-- Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen. Viiden peninkulman päässähän se tapahtui -- miksei sitä täällä tiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.

Mutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.

Kahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi huonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei ainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta nämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa tavottelemaan.

Kun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken. Meijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät viimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain keskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia, ettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies jätti heidät kahdenkesken.

Tess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen juustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä hänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja Angel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa sisäpuolella kuumottavaa suonta.

Tessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja kostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän tuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja käsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: "Eiköhän ole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen välillä, samoin kuin miesten kesken", hän kohotti katseensa ja antoi sen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.

-- Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.

-- Koska te minua suuresti rakastatte.

-- Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.

-- Älkää siitä enää puhuko.

Tess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi viimeisen vastustuksen.

-- Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla toiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei keimailijalta -- totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta! Milloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein vähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä Talbothaysissa... Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään sanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän, puhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua keimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni, mikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin nähtävästi teetkin?

-- Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en voisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.

Taistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen täytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että juoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.

-- Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen, ajattelematta että kätensä olivat märät. -- Sano, ettet koskaan kuulu kenellekään muulle kuin minulle!

-- Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun vain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset -- kaikki vaiheeni!

-- Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! -- Hän puhui hyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. -- Tessilläni on varmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna avasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä käytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.

-- Koetan olla sanomatta. Ja huomenna -- ensi viikolla saatte kuulla mikä on syynä.

-- Siis sunnuntaina?

-- Sunnuntaina.

Viimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona kasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä Tess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon kuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian päättymisestä voinut kokonaan himmentää.

Itse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys, jokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys oli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan omantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä hyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen mitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt rautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti, että, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista, huolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli kuitenkin pääsevä voitolle.

Ilta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon peitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta ja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät hänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä hyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen syynä -- sitä ei hän voisi kestää.

Hänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja oli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei huudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski taivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi vaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat ikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä huoneeseensa.

Nyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen, mutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja toiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa, sillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin lauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.

-- Minä annan perään -- taivun hänen tuumaansa -- menen naimisiin hänen kanssaan -- muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona yönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun tytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. -- Hän ei saa joutua kenenkään muun omaksi kuin minun -- en siedä sitä! Ja kuitenkin se on väärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää totuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!

29.

-- Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick istuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen katseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. -- Koettakaapas arvata?

Arvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo asian.

-- Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies. Kuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.

-- Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika huilakkaa meijerin kirnussa.

-- Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.

-- Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja, mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa. Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta leski parka siitä joutui pahoille päiville.

-- Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään kiusaavan, sanoi mrs Crick.

-- Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin puhumaan -- olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut semmoinen, vai mitä, tytöt? -- Hän katsahti tyttöjen puoleen.

-- Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä -- ei se toki siitä olisi kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.

-- Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.

-- Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa -- ei olisi huolinut koko veijarista, arveli Retty.

-- No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.

-- Arvelen että -- lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan -- tai pysyä kokonaan erillään -- en oikein tiedä, vastasi Tess pala kurkussa.

-- Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan naimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja olisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan puhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn -- mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!

Joukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti surullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin murhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän nousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan pientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.

Hän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa, joka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain pilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.

-- Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. -- Vaimoni -- niin sinua kohta nimitän.

-- Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne vastaan kieltävästi!

-- Tess!

Hän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen vyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän asemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä sydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän otti kätensä pois.

Ja siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata tällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties voittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä ja meni tiehensä.

He tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen, ja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess saattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä kerran.

Clare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että Tessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen kosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun tämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän koetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä entistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle, koetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä, milloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä, milloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa mies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.

Tess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa jossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla avomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän rakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin jumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli hänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko hänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli myötäänsä itsekseen: "En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen"; mutta se oli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen heikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen oma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja niin hän himosi niitä pelätessäänkin.

Claren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja suojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja Tessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi, vaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja eräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.

Tess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa huutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä. Samassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui hänen tielleen.

-- Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas! Kahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun _täytyy_ sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni oli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi minun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko viimeinkin annat iloisen vastauksen?

-- Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta tämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi nimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen vakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!

Tess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt, seisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin lieventääkseen sanojensa vakavuutta.

-- Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.

-- Angel.

-- Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?

-- Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?

-- Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et voisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti kyllä, sen myöntänyt.

-- No olkoon menneeksi, "rakkahin Angel", koska minun kerran _täytyy_, mutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä jännityksestä huolimatta.

Clare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut luvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa, sonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina päälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän rikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen poskelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta sanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania lukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä valossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.

Kun oli päästy maidon kuorinnasta -- mikä päivä päivältä kävi yhä helpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän -- niin Retty ja hänen kumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.

-- Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä, vai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen perästä.

-- Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.

-- Kuinka niin?

-- Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi -- värisevä, vastasi Tess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi tehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.

-- Mitä sitten?

-- Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi -- kenties tulisi -- minua parempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä -- melkein yhtä paljon.

-- Oi, Tess!