Part 6
Miltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla täysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon trahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle liian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla katuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa saanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut frakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin etiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten pääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.
Näissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon mutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu alotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa ainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka mikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.
Sitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat etelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus- että kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota. Se oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai diplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten. Laivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia oikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella Umbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.
Etelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan vain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa kunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt tällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi, saapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä, ja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään käsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin päivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt hän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja kustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole ollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten tai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita kanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille lähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja nakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset ihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on valtava.
Istuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen aamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua tapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä whiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi se 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee, kummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain selvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja vähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.
Konsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin kirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien elämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja istuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja minkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.
Olisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen raittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin pöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani Johnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni matkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin sikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän toimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut sen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat suunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat — siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen palkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman elinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani valtion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani oli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi, koska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin kansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja kouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni lyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.
Kaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista asioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa tai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni pöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei heti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta pöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä kotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa vaikeammanpuoleisista murhista.
Huomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko he kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen esittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen kummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin epämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille sodasekoituksen.
Silloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli mielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni puhelut.
Olisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli edessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia saattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei siedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai pari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan alkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.
Minä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän vatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä ruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari päivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan vatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi tehnyt minusta vainajan.
Ystäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja päiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät varsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin pohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan ja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja — ja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi käyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii sensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat pohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.
Niinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin vallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat valkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti asiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka hän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi heti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa opiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä, että sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin täysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat lisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei kiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.
Olut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa ja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta hänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun valkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia — sanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan seurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin berliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani ajankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa pullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he nautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti, mutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo tavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja muut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin poikkeustapauksissa.
Minä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin korkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin halusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla skotlantilaisella tavaralla.
* * * * *
Olisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin, mutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt seurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista matkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen saaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä oli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit, mutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.
Keskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä asunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen peninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli matkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian hienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi, siitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän ääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.
Sivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän päälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km, joka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se pitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan ihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.
Joskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia, tapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät matkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat sirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan seuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä en ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla Itä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja Amerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni löivät minut hämmästyksellä.
Jaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä, ja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä käydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät mynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti kaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää kunnollisia "taiteilijoita", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan ala-arvoisia.
Olin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se luonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni, että sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi kadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten aikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen tunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien sekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä tahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen jonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää pettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään, ja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja itävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla mahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja elatuksensa hankkimiseksi.
Joitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä erään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan kruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita sikäläisten tavaraintuottajain kanssa.
He solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren eurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä kohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet jaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat heidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma käytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä rahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen miljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset liiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija, ja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin Jaavalla.
KÄÄRMEJAHTIIN SUMATRALLE.
Sumatra on aina viime aikoihin asti ollut lapsipuolen asemassa turistimaana. Sitä on pidetty jonkunlaisena vielä tutkimattomana erämaana, jossa matkailijalla ei ole mitään niistä mukavuuksista tai nähtävyyksistä, mitä esimerkiksi Jaava tarjoo. Ja kuitenkin on Sumatra rehevimpiä koko Itäintian saaristossa, sen luonto on suurenmoinen mahtavine vuorineen, kauniine kraatterijärvineen ja viidakkoineen, ja sellaisia näköaloja kuin Sumatralla, löytää muualta harvoin.
Nyttemmin on mielenkiinto kuitenkin herännyt Sumatraakin kohtaan, sillä saarihallituksen toimesta on kulkuyhteyksiä siellä huomattavasti parannettu sekä tehty suurenmoista reklaamia, jonka saari kyllä ansaitseekin. Rautateitä on siellä maan kokoon katsoen vielä verrattain vähän, mutta autotiet ovat erinomaisia. Milloin kulkevat ne alhaalla laaksoissa riisivainioitten liepeillä, milloin kiertelevät huimaavan korkeita, äkkijyrkkiä vuorenseinämiä, joilla kulku panee heikkohermoisen värisemään. Pitkin saaren länsirannikkoa kulkee näet luonnonnähtävyyksistään rikas, noin 1800 kilometriä pitkä vuorijono, "Sumatran Kordillierit", ulottuen muutamin paikoin aina meren rantaan ja pudoten siihen äkkijyrkästi. Vuorijono on täynnään sekä vanhoja että vielä toimivia kraattereita, kraatterijärviä ja mitä ihmeellisimpiä muodostumia matkailijan katseltavaksi.
On kyllä totta, että saaren itärannikko, jonka jokainen Malakan salmea kulkeva matkustaja ainakin osittain näkee, ei ole erittäin houkutteleva. Niillä paikoin, missä rannan voi laivasta havaita, on se yksitoikkoisen matalaa, kuin suota, ja kauan senjälkeen, kuin ranta on jo häipynyt näkyvistä, kohoavat merestä vielä alkuasukaskalastajien mereen paaluille rakentamat varastomajat, joka näky ei suinkaan houkuttele matkustajalaivaa antautumaan tuolle petolliselle särkkärannikolle. Mutta kyllä länsirannikko kauneudellaan sitten korvaakin itärannikon yksitoikkoisuuden.
Padang on länsirannikon pääpaikkoja, ja sen satamassa, Emmahavenissa nousimme sirkuksenomistaja Burtonin kanssa laivasta. Otimme auton ja jatkoimme saman tien matkaa eteläänpäin Indrapoeraan ehtiäksemme ennen iltaa perille, sillä edessämme oli runsaan neljän tunnin ajomatka. Indrapoeran eteläpuolella, pienen alkuasukaskylän "hotellissa" oli määrä tavata aikaisemmin saapunut eläintarhan hoitaja sekä tieinsinööri, joka oli saanut jalkeille tämän käärmeenpyyntijoukon.
Ihanampaa automatkaa olen tuskin milloinkaan tehnyt, niin ainakin tunsin silloin mielessäni. Tie, jossa ei ollut pienintäkään rosoa, kulki kierrellen, nousten ja laskien näyttäen Sumatran rehevyyden. Se oli kuin vartavasten turistitarkoitusta varten vedetty, jotta matkaaja alituiseen saisi kauneimman kuvan seudusta. Alkumatkalla näki runsaasti viljelyksiä, riisipeltoja ja alkuasukaskyliä, mutta sitten tie sukeltausi viidakkoon, joka oudon silmään näytti aivan koskemattomalta, vaikka sielläkin kuulemma asutusta oli.
Indrapoerasta ajoimme vielä kolmisen penikulmaa, ennenkuin saavutimme tavoittamamme kylän ja hotellin. Se oli kahden kraatterivuoren väliin puristautuneessa rotkomaisessa laaksossa, ja kylän läpi juoksi vuolas virta, kapea ja kivinen. Kertoivat sen yläjuoksulla, soisilla viidakkomailla elelevän krokotiilejäkin.
Hotellissa tapasimme — paitsi nuoren orangutangin ja simpanssin, jotka ensimäisinä tulivat pihalla vastaamme — tieinsinöörin, nuorehkon malajin ja eläintarhanhoitajan, joka niin kasvoiltaan kuin olemukseltaankin muistutti ihmeellisesti orangutangia. Nenä litteä, leukaperät ja hampaat valtavat, hartiat leveät ja kädet suhteettoman pitkät. Simpanssi ja orangutang kuuluivat taloon, vaikka eläintarhanhoitaja oli ne jo ostanut omikseen suureksi harmiksi Burtonille, joka hänkin olisi ne halusta ottanut. Hän koetteli tiedustella kauppahintaa, mutta ei eläintarhanhoitaja enempää kuin isäntäkään sitä ilmaisseet.
Isäntä oli puoliverinen, paljon maailmaa nähnyt mies ja hotellinisännäksi vallan sopuisa. Hotellinpito näytti hänellä olevan sivuasiana, kaupalla sanoi elävänsä. Oma auto oli talossa, ja muutenkin tuntui mies sikäläisiin oloihin nähden olevan varoissaan.
Hotellissa eli bungalossa oli moniaita huoneita kahden puolen keskikäytävää, ja laaja veranta talon kummassakin päässä. Verannoilla pääasiassa asuttiinkin, huoneissa vain nukkuma-aikana. Paitsi meitä oli hotellissa matkustajina vielä kaksi vastasaapunutta kiinalaista, myös jonkunlaisessa keräystarkoituksessa, vaikkei isäntä tiennyt tarkemmin heidän hommistaan.
Ilta pimeni, tuli päivällisaika, ja päivällistä syödessämme kertoi insinööri havaintojaan. Hänellä oli tietyöt paraikaa kahdessa kohden, toinen työmaa noin viiden mailin ja toinen yli 20 mailin päässä. Lähemmällä työmaalla avattiin tietä paraikaa viidakkoon, ja siellä olivat miehet nähneet useita käärmeitä. Hän itse ei voinut olla siellä kuin joskus käymältään, sillä kaukaisemmalla työpaikalla louhittiin kalliota, ja se vaati hänen alituisen läsnäolonsa.
Orangutanginnäköinen eläimienkesyttäjä, joka tunsi hyvin paikalliset olot, kertoi meille viime viikon näkemiään. Hän oli jo viikon verran rakennellut läheisten kraatterivuorien loiville rinteille pythonkäärmeitten pyydyksiä, ja bungalon takapihalla olikin hänellä rottinkikori, jossa vongerteli lähes kuusimetrinen pythonkäärme.
Selvittääkseni lähemmin pythonkäärmeitten elämäntapoja, toistan eläintenkesyttäjä Dannonin kertomuksen niiden tavoista. Hän oli jo aikaisemminkin viettänyt joitakin kuukausia Sumatralla, kertoi käyneensä hengenvaarallisella pyyntimatkalla Keski-Sumatran ihanalla kraatterijärvellä, ja tunsi niinhyvin pienet kuin suuretkin sumatralaiset käärmeet.
Pythonkäärme on myrkytön, eikä sen purema ole vaarallisempi kuin tavallisen sisiliskon, mutta sen tuttavuus saattaa olla varsin kohtalokas aseettomalle ihmisellekin. Romaaneista ja eläintieteistä olemme m.m. lukeneet pythonien tehneen katalia ihmismurhia. Rasvaahan sellainen eläin aina kahdeksan metrin pituiseksi, ja sen lihasvoima — ainakin omasta näkemästäni päättäen — on suurempi kuin minkään tuntemani matelijan. Luurakenne sitävastoin on hutelo.
Vaikka näitä suurempia samoinkuin pienempiäkin käärmeitä tavataan Sumatran yleisten matkailuteiden varsilla verrattain harvoin, saattaa niitä esimerkiksi yllämainitulla seudulla, Indrapoeran ja Bangoelon välisellä vuoristo- ja viidakkomaalla kohdata useinkin. Sitä osoittivat tieinsinöörin meille päivällisen jälkeen näyttämät käärmeennahat, jotka olivat hänen viime kuukauden saalistaan.
Ettei sanottu seutu muutenkaan ollut riistaköyhää, siitä taas olivat todisteina kaksi valtaista norsunhammasta bungalon kuistin nurkassa, juuri edellisen viikon saalista samalta työmaalta.
Keskustellessamme näistä asioista kysyi eläintenkesyttäjä Dannon, mitä minä siellä oikeastaan teen, ja vaadinko jonkunlaisen osan saaliista. Kerroin saapuneeni sirkustirehtöörin suosiollisella luvalla pääasiassa vain katsellakseni matoja ja maisemia, mutta että varsin mielelläni ampua täräyttäisinkin tämänlaisen jättiläiskäärmeen taikka krokotiilin tai vaikkapa vain norsunkin. Dannon sanoi, että niitä käärmeitähän ei ammutakaan, vaan kaikki otetaan elävinä, sillä yhden elävän käärmeen hinnalla saa jo vaikka kymmenen kuolleen nahkaa. Sirkustirehtööri oli antanut Dannonille kaikki valtuudet jahdin suhteen, ja jokainen elävä käärme merkitsi hänelle puhdasta pääomaa. Illan kuluessa, katsellessamme bungalon isännän, sirkustirehtöörin ja tieinsinöörin pokeripeliä, keskustelin Dannonin kanssa lähemmin jahtiasiasta. Aikaisilla aamutunneilla hän selvitti, että voihan kiinniotettaessa joku käärme kuollakin, ja ne minä saisin, jos suostuisin maksamaan apurimiesten palkat aina kyseessäolevalta päivältä.
Dannon oli ollut paikkakunnalla jo toista viikkoa, jolla aikaa hän alkuasukkailla oli rakennuttanut kraatterivuoren rinteelle, bushiin, käärmeenpyydyksiä. Niitä piti meidän nyt joka aamu käydä kokemassa ja keräämässä niihin joutunut mahdollinen saalis. Innostunut pokerinpeluu kesti kuitenkin viidennelle tunnille, ja kun olin tottumaton sikäläisiin tapoihin, tuntui puolikuuden herätys minusta rasittavalta. Sumatralla näet ei työhön ja varsinkaan metsässäliikkumiseen voi käyttää kuin aamun ensimäisiä tunteja, keskipäivä on tappavan helteinen.
Ensimäisille pyyntipaikoille oli matkaa noin kuusi mailia, ja isäntä saattoi meidät autolla aina vasta-avatun tien suuhun, jonka lähistöltä meidän jahtimaamme alkoivat. Käännyimme tieltä loivalle vuorenrinteelle pensaikkoon, jossa paikoin oli aukeitakin ahoja, toisin paikoin taas harvahkoa lehtipuumetsää. Ruoho- ja saniaiskasvullisuus bushissa oli sankka, milteipä miehen korkuinen, ja ainakin minua, ensikertalaista viidakonkävijää hirvitti siellä kulkiessani.
Varusteemmekaan eivät olleet mielestäni tyydyttävät. Olihan Dannonilla toki kivääri niinkuin sirkustirehtöörilläkin, mutta minulla omakohtaisesti ei ollut kuin kauhavalainen puukko. Kahdeksalla alkuasukasapulaisellamme oli kaikkiaan kolme kehnoa tuliluikkua, pääasiallisen aseistuksen muodostivat vain rautapiikkiset kepit. Sitäpaitsi oli mukanamme kaksi rottingista punottua vahvaa koria sekä tiheäsilmäinen, paksupunontainen verkko, jonka käyttöön sain vasta myöhemmin tutustua.
Olin kyllä jahtipäälliköllemme valittanut vajavaista asestustani, mutta bungalon pihalla hän oli työntänyt kouraani metrin pituisen kepin, sanoen sen olevan kylliksi — hän nähtävästi epäili minun suunnittelevan käärmeenmurhia. Sanoin pelkääväni orangutangeja, jotka tiesin varsin vaarallisiksi elukoiksi, mutta hän väitti, ettei sellaisia näillä seuduin olekaan.
Heti ensimäkien päivä tuotti yllätyksen niinhyvin minulle kuin Dannonillekin. Kuljimme kohti ensimäistä käärmeenpyydystä, joka oli noin kilometrin päässä maantiestä, ja Dannon kertoi minulle pythonin pyynnistä ja sen elämäntavoista. Hän selitti, että python eli sowa, kuten sitä siellä kutsutaan, vain aniharvoin laskeutuu maahan. Tavallisesti metsästää se puussa kietoutuen rungon ja oksien ympäri ja pää riipuksissa odottaa saalista. Se on myrkytön eläin, ei pure milloinkaan, vaan tappaa saaliinsa puristamalla, ruhjoo sen aivan pehmeäksi ja nielee sen sitten kokonaisena. Syötyään itsensä täysinäiseksi, etsii python itselleen rauhallisen paikan, jossa sulattelee ruokaansa kuukausikaupalla.
Ihmisellekin saattaa python käydä vaaralliseksi. Viisimetrisen käärmeen kanssa kuuluu täysikasvuinen mies pärjäävän vallan helposti, mutta kahdeksanmetrisen eli suurimman koon saavuttaneen sowan kanssa on toinen leikki. Ehdoin tahdoin ei python käy ihmisen kimppuun, mutta tullessaan pyyntitarkoituksessaan häirityksi, suuttuu se, kietoo notkean, pari metriä pitkän eturuumiinsa häiritsijän ympärille ja tempaisee hänet puuhun. Silloin on ihminen melko avuton, sillä ominaisella vaistollaan vangitsee sowa aina saaliinsa rintakehän ja käsivarret ensimäiseksi, ja ellei teräasetta satu käteen aivan ensi hädässä, kerkiää se rutistella ihmisen tiedottomaksi, ennenkuin tämä on kunnolleen kerinnyt käsittämään, mistä oikeastaan on kysymys. Kahdeksanmetrisen pythonin paksuus on lähes yhdeksän tuumaa, ja niin vahvoja käsivarsia lienee vain harvoilla ihmisillä.