Part 2

Varsinkin junissa huomasi tämän kesäajan kuolleisuuden, nimittäin kolmannessa luokassa. Toisen luokan matkustajilla tunnusti olevan ahdasta, ainakin sanomalehtikirjoituksista päättäen. Virkamiehet menivät silloin lomalleen ja matkustelivat vuoristoseutuihin, missä ilma on viileämpää. Siellä tarjoutui myös tilaisuus metsästykseen, ja urheiluintoiset, toisen luokan vapaalipuilla matkustavat herrasmiehet kuljettivat kukin aina joukon koiria mukanaan. Liikenneohjeet ovat siellä suunnilleen samanlaiset kuin Euroopan maissa, joten sielläkin on eläinkuntaa kuljetettava eri vaunuissa kuin toisia matkustajia. Nämä vapaalippumatkustajat ovat siellä kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja he ottivat koiransa toisen luokan vaunuihin, jossa varasivat joka koiralle oman istumapaikan sohville. Maksaville matkustajille jäi niinollen useimmiten vain seisomapaikat, ja kun ottaa huomioon matkojen pituudet, — sanotaan nyt vaikkapa vain lähes kolmen vuorokauden matka Calcutasta Lahoren vuoristoseutuihin — käsittää kylläkin ne koiramatkustajia vastaan kohdistetut kiukkuiset kirjoitukset, joita viime heinäkuussa näki sanomalehdissä varsin tiheään.

Mutta, kuten sanoin, kolmannessa luokassa sai matkustaa leveästi ja rauhassa. Jokaisen kaukojunan alku- tai loppupäässä on puoli vaunua varattuna yksinomaan eurooppalaisille ja puoliverisille, ja sellaisessa osastossa minä vietinkin kaikki Intianmatkani. Matkustajia oli vielä aniharvoja, joten jokainen sai yönajaksi pitkän penkin. Penkki oli tosin kova, mutta kun siihen levitti kashmirilaisen maton alustaksi, ei parempaa vuodetta kaivannut. Ja vilu ei ainakaan vaivannut.

Intian rautateillä matkustaa huokeammalla kuin missään muualla, huokeammalla vielä kuin Ranskassa, jonka rautatietariffit lienevät Euroopan halvimpia. Sitäpaitsi hintasuhde eri luokkien välillä on meikäläisistä poikkeava. Matkakalenteristani näen esimerkiksi lippujen hinnat matkalla Bombay-Calcutta: kolmannessa luokassa 17, ensimäisessä 85 rupeeta. Ensimäinen luokka viisi kertaa kalliimpi kuin kolmas, siis sata prosenttia enemmän kuin meillä.

Joskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin matkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen täynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat odotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain pujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille. Se oli monin paikoin eristetty asemahalleista kattoon saakka ulottuvalla rautalankaverkolla. Tavallinen aita — vaikkapa piikkilanka-aita — ei olisi riittänyt, he olisivat kiivenneet senkin ylitse. Asemalaiturin portilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui jonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät perääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva lauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille. Minä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä heilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani. Asemalaiturilla oli paljon rauhallisempi oleskella kuin odotushalleissa, alkuasukkaita näet ei sinne päästetty kuin muutamia minuutteja ennen junanlähtöä. Siellä oli vilpoisampikin kuin halleissa, sillä useilla asemilla, muun muassa Bombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty pitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne tuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä.

Muuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla. Hotelleissa, junavaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat vallan välttämättömiä. Eräässä Calcutan pankissa, jossa jouduin odottelemaan hidasta rahojentoimitusta, laskin joutessani lähes viisikymmentä tällaista katossa pyörivää propellia, eikä huone ollut kooltaan niinkään suuri kuin Kansallispankin toimistohuone Helsingissä.

* * * * *

Matkustelin rautateillä eurooppalaisvaunuosastossa, milloin halusin olla rauhassa, ja sinne minut tavallisesti opastettiinkin. Eihän ollut poliittisesti suotavaa, että epävarma valkoinen seurusteli aatteita vastaanottavaisten alkuasukkaiden kanssa. Joskus sentään halusin katsella rahvastakin ja tunkeuduin jo muutenkin täysinäiseen alkuasukasosastoon. Enimmäkseen en heidän kielestään ja keskustelustaan päässyt tolkulle, sillä Intiassahan on viitisenkymmentä toisilleen vierasta kieltä, mutta yleisistä käyttäytymistavoista sain aina jonkunlaisia lisiä varastooni. Siivollisuudesta puhun vähän myöhemmin, tässä mainitsen vain tupakanpoltosta, koska meilläkin on hiljattain pidetty piipunpolttokilpailu. Piippuja ei alkuasukkailla ollut, vaan he laittoivat jonkunlaisesta tupakanlehdestä piipunkoppaa muistuttavan, varsin tökerön tekeleen. Se likistettiin kouristetun pikkusormen ja kämmenen väliseen rakoon, käsi puristettiin nyrkkiin ja sauhu vedettiin nyrkin läpi etusormen ja kämmenen välisestä raosta. Tupakka oli huonoa, iljettävänhajuista, jokainen veti nyrkkinsä läpi kolme tai neljä vihertävänruskeata sauhua ja antoi sätkän seuraavalle miehelle. Näin kiersi se sekä tuttujen että tuntemattomien käsissä, ja seurueen suuruudesta riippuen saattoi se palata tekijälleen vielä kolmannenkin kerran, mutta tavallisimmin loppui se jo toisella kierroksellaan.

* * * * *

Tulin kerran iltajunalla Allahabadista Calcuttaan ja matkustin taas hindujen vaunussa keskustellen kahden englanninkieltä taitavan alkuasukkaan kanssa. Monsuunisade valui vuolaana, ei näkynyt tulikärpäsiä ratavieren pensaistossa, ei kuulunut sirkkojen raksutusta puiden oksilta, synkkä pimeys kaikkialla.

Pienellä asemalla nousi vaunuumme parikymmentä roistonnäköistä miestä. Heillä oli mukanaan hakut, kirveet, rautakanget ja mutterinaukaisijat, siis rautatien työmiehiä, tosin tavallista suuriäänisempiä. Junailija ei tullut perimään heidän matkalippujaan, eivätkä he pitkälti matkaa tehneetkään. Puolisen tunnin kuluttua, erään pienen joen sivuutettuamme, nousivat he pysäkillä junasta. Seutu näytti autiolta, sillä valoja ei tuikkinut mistään, ja rankkasateessa lähtivät miehet kävelemään rataa pitkin takaisinpäin.

Seuraavana päivänä luin Calcutan lehdistä kaamean uutisen. Sanotun pysäkin läheisellä sillalla oli rata rikottu, ja kaksi tuntia meidän jälessämme saapunut juna oli syöksynyt jokeen, jolloin 61 matkustajaa oli heti saanut surmansa, — loukkaantuneiden lukumäärää en muista. Se oli rautatielakkolaisten, juuri tämän kanssani matkustaneen työsakin tekosia, miesten, joiden hommat — "sivistyneiden hindujen" kertoman mukaan — järjestetään bolsheviki-Venäjältä käsin.

MAAILMAN TAPOJA.

En tiedä, kuinka monta kieltä ihmisen tarvitsisi hallita tullakseen kaikkialla maailmassa ymmärretyksi. Eräästä ameriikkalaisesta englanninkielen sanakirjasta olin aikaisemmassa nuoruudessani lukenut aksioomin eli selviön, että englanninkielellä tulee toimeen kaikkialla maailmassa. Tämä selviö kävi kuitenkin jo Turkissa melko epäselväksi, koska havaitsin, ettei minun, enempää kuin muidenkaan puhumaa englantia siellä ymmärretty. Turkille annoin tämän anteeksi, samoinkuin ranskalaiselle Syyrialle, mutta hiukan rupesi jo ihmetyttämään, ettei minua ymmärretty englantilaisessa Iracissa. Oli pakko opetella huomattava määrä arabiankielisiä sanoja saadakseen edes ruokaa ja kortteerin, muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ymmärtäväisenä ihmisenä otin sentään huomioon, että Irac on kuulunut Englannille vasta kymmenkunnan vuotta, eikä siis kansa ole näin lyhyessä ajassa ehtinyt opetella isännän kieltä, — onhan meillä Suomessa noin puolimiljoonaa ikänsä täällä asuneita ihmisiä, jotka väittävät, että he eivät voi oppia suomenkieltä.

Kukaan ihminen ei kuitenkaan Metusalemin jälkeen ole elänyt edes kolmesataa vuotta, jonka ajan Englanti on hallinnut Intiaa, ja siksipä oli hämmästykseni rajaton, kun huomasin, etten vaivoin opettelemallani englanninkielellä pärjännyt kuin ensiluokan eurooppalaisissa hotelleissa ja sivistyneiden (joista useimmat ovat opiskelleet Englannissa) ynnä muutamien liikemiesten ja perin harvojen alkuasukkaiden kanssa. Minun oli pakko turvautua plastillisiin kädenliikkeisiin sekä suomenkieleen, jota joskus puhun sujuvastikin sekaisella murteella — kuten Ernst Lampén sanoo — mutta jota sentään ymmärrettiin niinhyvin Hindustanin tasangolla kuin Takaintiassakin.

Burma ja Malakan niemimaa kuuluvat myös Englantilaiseen Intiaan, mutta siellä saa nätisti ottaa kiinalaisen tai malajilaisen sanakirjan käteensä ainakin maaseudulla liikkuessaan. Paitsi, jos haluaa liikkua ylväin kasvojenilmein, kultapunta joka sormenvälissä, ja halveksuu puhumista rahvaan kanssa.

Austraalia on taasen täysin englanninkielentaitoinen maa, samoinkuin Uusi Seelanti, mutta siitä itäänpäin lähtien on ymmärtämys onnessa kuin Jannen iltanen. Uudella Caledonialla ja niin edespäin kaikilla ranskalaisilla saarilla on Pariisin apachien murre suuremmassa arvossa kuin puhtain Oxfordin yliopistokieli, ja Panaman kreolittaren tuttavaksikaan et pääse, ellet osaa edes ärräpäätä lausua Castilian kielellä.

Miksei! — jos taskussasi on riittävästi dollareita tai puntia, — dollari näytti muuten olevan suositumpi kuin punta — niin tulet toimeen missä paikassa maailmaa tahansa. Matkustat ensimäisessä luokassa, asut ensimäisen luokan hotelleissa, käytät kunkin paikkakunnan englanninkielisiä tulkkeja ja oppaita apunasi, ja palattuasi voit kehua, ettet missään maailmankolkassa ole tarvinnut puhua muuta kuin "yes" ja "no". — Mutta meikäläiselle lukijalle annan halvemman ja käytännöllisemmän neuvon. Meillähän on kaikentaitavia miehiä kuin myös naisia, jos joku haluaisi sellaisen matkakumppalikseen. Siis sellaisia, jotka puhuvat suomenkieltä sujuvasti sekä myös kaikkia muita maailmankieliä. Ota sellainen oppaaksesi, matkusta maailman ympäri, ja palattuasi voit puolestasi sanoa, ettet koko matkallasi ole tarvinnut sanoa muuta kuin juu ja ei. — Erään tällaisen tunnenkin — hänestä puhun joskus toiste enemmälti — hän on Oulusta kotoisin, on kiertänyt 45 vuotta maailmaa, asuu nykyisin Austraaliassa — lähemmin sanottuna Sydneyn kaupungissa — puhuu ainoastaan suomenkieltä, mutta tulee toimeen kaikkialla. Ota hänet oppaaksesi, hän selvittää kaikki asiat, vaikkei osaakaan englantia muutakuin yes ja no, mutta hänen kanssaan voit turvallisesti matkustaa, ja palattuasi voit kehua Britannian tavoin, että omalla kielelläsi olet kulkenut ympäri maapallon.

Minulta saa tietää tämän henkilön lähemmän osoitteen, mutta sivumennen mainitsen, että minäkin henkilökohtaisesti palvelen yleisön etuja, joskaan en voi taata menestystä.

* * * * *

Palaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan. Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.

Rahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan ja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä sukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista vaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi kertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke jää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin etupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman vyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi; mutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta, koska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.

Muistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja tupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan puun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin kerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun takana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni sellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille näytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki sakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista puitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat kulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin tarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat tämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan säännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat pakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa anteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin, että manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.

Enkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos edes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä rauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen jälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn keskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin sinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen jo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut miltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja haukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri minua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin katolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella linkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen katosin kuistilta huoneeseeni.

Näitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan kertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti, ettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun kohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani päättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita, vaan on koko kansa vielä penikkaiässään.

* * * * *

Mainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään Intiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli tasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua muistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa, mehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin hotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka kanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen viholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä päivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle kadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta tämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään erään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta tornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi. Kana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta, mutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin vain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin kappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.

Luulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta osaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan minkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa milloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein tuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä vuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia asujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä, sillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään tällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan työntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla asfalttikäytävillä.

Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti lastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka nämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät itseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina erikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.

SINGAPORE.

Jo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea, huomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee ankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri kansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin murto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa. Ne poikkeavat laiturissa vain pikimmältä, mikäli välttämättömyys vaatii — jos tulevat ollenkaan —, lastauksensa ja purkauksensa toimittavat ne tavallisimmin ankkurissa lahdella.

Kun tulee niinkin kuuluisaan paikkaan kuin Singapore, haluaisi siitä antaa jonkunlaisen yleiskuvan, koska lukijoissa on monta sellaista, jotka eivät ole siellä käyneet. Niinpä minäkin kerron muutamia ensinäkemältä saatuja vaikutelmia.

Ensiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä samoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin eroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan toisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa takia on se sangen kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on ehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.

Kadut ovat leveät ja erinomaiseen hyvät, järjestään lasketut asfaltilla, mutta omituisilta tuntuivat ja näkyivät avonaiset katuojat. Ne olivat pohjiaan myöten asfaltista, ainakin 60 senttiä syvät ja puolen metrin levyiset. Luulisi niitä pimeän aikaan vaarallisiksi vanhoille ihmisille, kun minäkin pari kertaa illalla astuin sellaiseen.

Kun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja ollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja, mutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.

Katuliikenne on erinomaisen vilkas, ja ensimäinen huomioni oli se, että minua ei huomattu ollenkaan. Calcutassa ja muissa Intian kaupungeissa Bombayta lukuunottamatta sai olla miltei alituisen huomion esineenä. Tavaraa tarjottiin, huudettiin ja juostiin jälkeen, tai sitte töllisteltiin. Singaporessa sai kulkea rauhassa, eikä siellä katsottu pitkään muualla kuin aivan kiinalaiskortteleissa. Olihan Calcutassakin paljon sellaisia katuja, joilla ei häiritty eikä kurkisteltu, mutta Singapore on sentään kuin pääkaupunki Calcutan rinnalla.

Paljon komeita rakennuksia on Singaporessa, ja erikoisesti mainitsen vain vastavalmistuneen postitalon, joka komeine pylväsrivistöineen muistuttaa — sanotaan nyt vaikka linnaa.

Läpi Singaporen juoksee myös joki, ja se on aika hauskan näköinen, mutta sen vesi on mustaa kuin Tuonelan joessa, eikä siihen menisi Tuonelan musta joutsenkaan uimaan, sillä se tuoksuu hirvittävälle. Ei siihen muuten mahtuisikaan uimaan, kun kattopäälliset suurehkot veneet täyttävät sen, niin että veneestä veneeseen astumalla pääsee kävelemään leveimmästäkin kohdasta yli.

Singaporen ympäristö on erinomaisen kaunista. Halusin tutustua siihen lähemmin ja erikoisesti kumipuuviljelykseen ja kumin valmistukseen, mutta en tiennyt, mistä alottaa, eikä ollut ketään tuttujakaan.

Etsin käsiini joutuneesta luettelosta Suomen konsulin osoitetta, mutta luettelon mukaan ei Singaporessa ole Suomella konsulaattia, ainoastaan Ruotsilla. Kun kuitenkin viimeaikoina on meillekin perustettu lukuisia uusia konsulaatteja, menin Ruotsin konsulilta kysymään asiasta. Sain kuulla, ettei ole perustettu. Selitin hänelle sitten kuka olen, ja minkälaisilla asioilla kuljen, jonka jälkeen kysyin, voisiko hän ehkä sanoa minulle, missä lähimmät kumiviljelykset ovat, ja miten sinne mukavimmin voisi päästä.

"Ikävä kyllä, en voi auttaa teitä, sillä olen Ruotsin konsuli", vastasi hän.

Sanoin, etten ole apua tullut pyytämäänkään, vaan ainoastaan vähän tietoja, mutta hän nousi merkiksi, että audienssi on päättynyt.

Pyysin anteeksi, että olin vaivannut häntä ja kiitin ystävällisyydestä, jonka jälkeen poistuin. Menin senjälkeen sanomalehti Straits Timesin toimittajan, G.L. Peefin luokse pyytämään samantapaisia tietoja. Hän otti vastaan erittäin ystävällisesti, antoi minulle osoitteet, neuvoi tiet ja kulkuvälineet ja kirjoitti vielä suosituksetkin vietäväksi perille.

Niitten mukaan kuljinkin sitten noin kolmen penikulman päässä kaupungista sijaitseville kumipuuviljelyksille. Loppumattomat rivit puita siellä oli, minulle näytettiin ja selitettiin kaikki auliisti ja senjälkeen vietiin kumisulattimoille, joista yötä päivää nousi sankat savupilvet kuin metsäpalossa. Kasvitieteellinen puutarha on myös nähtävyys. Muuten se kyllä on kuten muutkin troopilliset kasvitieteelliset puutarhat, mutta tämä on erikoinen siitä, että sinne on villistä metsästä suoraan siirretty melko suuri ala viidakkoa, joka kasvaa täällä aivan siten kuin se oli ollut metsässä. Se on ollut vaivaloista ja kallista hommaa.

Singapore on Englannin alusmaa, mutta ei silti tarvitse luulla, että siellä tulee toimeen englanninkielellä. Kiinan-, japanin- ja malajinkieltä täytyy osata, jos aikoo ruveta keskusteluihin. Eivät kaikki poliisitkaan osaa sen vertaa englantia, että ymmärtäisivät, jos heiltä kysyy jotakin katua tai muuta julkista paikkaa.

Kiinalaiset taas vihaavat englantilaisia, eivätkä senvuoksi viitsineet vastata kysymyksiini, milloin luulivat minua englantilaiseksi. Kerran illalla eksyin aivan lähellä hotelliani ja eräältä kadunnurkassa seisovalta kiinalaiselta kysyin sitä katua, jonka varrella hotellini sijaitsi. Hän naurahti halveksuvasti ja kääntyi poispäin. Tämä oli minusta loukkaus, jonka vuoksi tartuin miestä niskasta ja moitin häntä suomenkielellä käyttäytymisestään. En tiedä, osasiko hän suomea, mutta heti osoitti hän kädellään oikeaan suuntaan.

Selaillessani kalenteria huomasin, että äyriäisten pyynti on Suomessa jo alkanut. Päätin minäkin syödä pari merikrapua, ja läksin etsimään niitä kiinalaisilta, joiden tiesin harrastavan kaikenlaisia nilviäisiä. Eräällä kadulla oli kadun kahden puolen pitkiä pöytiä, joiden ääressä olin nähnyt kiinalaisten aterioitsevan. Sinne nyt menin, kävelin ja katselin, ja lopulta näin kauniita, pyöreitä merirapuja. Istuin arvelematta penkille pöydän viereen ja pyysin saada yhden ravun, mutta kaikki penkilläistujat lähtivät heti pois ja rupesivat töllistelemään minua. Ruokalan omistaja ei luvannut antaa, ja takaani kuulin jotain "inglish"-tapaista. Nyt äkkäsin asian ja selitin, etten ole mikään englantilainen.

Ruokalan omistaja ilmoitti toisille, etten ole engelsmanni, jonka johdosta kaikki tulivat takaisin pöytään, ja minullekin tarjoiltiin ystävällisesti hymyillen. Kysyin, miksi ei englantilaiselle tarjoilla, ja isäntä selitti, että toiset kundit menevät silloin pois, josta on seurauksena vararikko hänelle.

Vaikka näillä roduilla ikenet ja hampaat ovat sangen ulkonevat kuten apinoilla, peittävät kuitenkin useimpien huulet hammasrivin, mutta hyvin helposti hampaat sentään tulevat esille. Tapaa kuitenkin useita sellaisiakin, joiden hampaat ovat aina näkyvissä. Osittain kai tästä syystä on koreiluhalu johtanut siihen, että kultatekohampaiden käyttö on tavattoman yleistä. Luulen, että kulitkin käyttävät kultahampaita. Kun sitten vähänkin hymyilee, niin kultahammas kiiltää niin kauniisti, ja niitten, joiden hampaat näkyvät aina, ei tarvitse hymyillä koskaan.