Part 8

-- Ottakaa toinen, joka on laiska, ja toinen, joka on hyvin ahkera. Niillä on erilaiset vaatimukset. Silloin saatte tietää, missä kumpikin mielellään pitää erilaiset paperinsa. Sanokaa ensin, että kumpikin saa aivan sellaisen kuin itse tahtoo. Ja sen jälkeen teette kummallekin samanlaatuisen, jossa molempien toivomukset ovat yhdessä. Se on täydellinen malli. Sen täytyy olla.

Seuraavana päivänä oli kirjoituspöytä valmis. Kalle oli siihen itse hyvin tyytyväinen. Se oli hänen mielestään hyvin käytännöllinen. Se oli maalattu ja kiilsi kauniisti. Kaksi samanlaatuista oli puolivalmiina noita neuvonantajina käytettyjä poikia varten. Kalle käski viemään heti pöydän leskelle. Hän oli parhaillaan konehuoneessa, kun häntä tultiin noutamaan puhelimeen. Leski kiitti lahjasta, mutta sanoi, että siitä puuttui ylhäältä kaksi metallisilmukkaa, joiden avulla pöytä lyödään seinään kiinni, sillä muutenhan se kaatuu, kun nojaa lukiessaan pöytälevyyn.

Kalle nauroi. Hän lähetti miehen heti tuollaisten silmukkojen kanssa lesken luo. Kun mies palasi, toi hän leskeltä terveisiä. Tämä oli antanut kokeeksi lyödä pöydän omaan seinäänsä kiinni.

-- Te panitte silmukat hyllyn ylälaitaan? kysyi Kalle.

-- En, vaan ylimäisen hyllyn alapuolelle, jotta sitten, kun kirjoja tulee sille, ei näy niitä, sanoi mies. -- Siinä tuo rouva oli oikeassa.

-- Oli kyllä.

Taas kutsuttiin Kalle puhelimeen. Se oli jälleen leski.

-- Te olette pannut tuota pöytälevyä alaslaskettaessa kannattamaan ketjut.

-- Niin, sillä ei kai se muuten ylhäällä pysy, vaan saranat irtaantuvat.

-- Ketjut menevät poikki.

-- Ne ovat lujaa tekoa, eivät ne mene.

-- Ne menivät. Minä istuin pöydälle.

-- Mitä hemmettiä te sinne istuitte, ei kai se sitä varten ole!

-- Minä koetin, kestävätkö ne. Toinen ketju katkesi ja toinen läksi irti toisesta päästä. Minä putosin lattialle.

-- Se oli oikein teille.

-- Te saatte laittaa siihen lujemmat kannattimet.

-- Eivät kaikki kuitenkaan käytä pöytää istuinpaikkana.

-- Vaikka ei, mutta sen täytyy olla kestävä, sillä yksi puutteellisuus pilaa sen täyden arvon. Tehkää samanlaiset raudat kuin on sohvien päissä, jotka voidaan laskea alas.

-- Jotka menevät sitten johonkin lokeroon ja siellä repivät tavarat.

-- En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin tällaiset, sen minä sanon.

-- Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena konepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei päästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää. Hän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale rautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja takoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset, että levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä lokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja shrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli meltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti niitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni ja istui pöytälevylle. Se kesti.

-- Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä vaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.

Mies lähetettiin viemään saranat lesken luo.

Oli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain lähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi erääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja sanoi puotineidille:

-- Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain. Mitä minä ostan?

-- Onhan täällä vaikka mitä.

-- Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.

-- Paljonko edestä?

-- Sadanviidenkymmenen.

Neiti toi Kallen eteen kankaita, huiveja ja muuta naiselle sopivaa. Kalle hyväksyi heti kaiken. Hän otti käärön kainaloonsa. Sitten hän osti isälleen yhtä ja toista mielestään sopivaa, muun muassa hyvän taskukellon. Tavarat hän toi konepajalle ja sanoi Mikolle:

-- Saat mennä huomenna kotia ja viedä nämä lahjat sinne.

-- Etkö sinä tule?

-- En jouda.

-- Onhan paja kiinni huomisen ja ylihuomisen.

-- Ei haluta tulla.

-- Kai Alma näkisi sinut mielellään.

-- Saahan hän lahjat, samahan tuo on.

Kalle oli mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Mikko läksi seuraavana aamuna kotia. Kalle meni levolle. Hän nukkui ne päivät, mitkä konepaja oli kiinni, käyden koko aikana vain kaksi kertaa syömässä. Toisena joulupäivänä hän oli täysissä voimissa paikallaan.

Mikko palasi aamupäivällä.

-- Isä kiittää ja Alma samoin, sanoi hän.

-- Olivatko tyytyväisiä?

-- Olivat kyllä, vaikka sanoi Alma, että hän olisi paljoa mieluummin ottanut vaikka kuinka lyhyen kirjeen sinulta.

-- En minä jouda sellaisia kyhäämään, ymmärräthän sinä sen.

Mikko vaikeni.

Konepaja ryösti Kallen jälleen täyteen työhön, hän ei muistanutkaan Almaa enää.

Kuun lopulla oli tarkastus. Shrapnellit olivat yhtä tuhatta lukuunottamatta kelvollisia. Mutta niitä ei ollut kuin kuusitoistatuhatta.

Rahat tulivat parin päivän päästä. Työt sujuivat jälleen konepajassa täydellä kiihkolla.

-- Meidän täytyy päästä siihen, että tuhatviisisataa shrapnellia valmistuu vuorokaudessa, sanoi insinööri, sillä muuten meidän on maksettava hyvityssakko.

-- Tiedän sen kyllä, vastasi Kalle. -- Koneet eivät pysty saamaan sitä aikaan. Miehet eivät ennätä.

-- Ymmärräthän, että meidän täytyy päästä siihen määrään vuorokaudessa! Eikä sittenkään jää suuria siltä varalta, että osa tulee hyljätyksi.

Kalle ei sanonut mitään. Hän päätti jättää koko asian miettimättäkään. Konepaja tuotti nykyään kaikkein korkeimpansa. Enempää miehiä ei voitu ottaa työhön, sillä koneita ei ollut tarpeeksi. Hän meni mallihuoneeseen. Hän oli käskenyt valmistamaan lisää noita kirjoituspöytiä. Miehet tekivät veltosti työtään.

-- Miksi ei enempää ole valmiina? kysyi Kalle.

-- Ei ole aineita tullut hankituksi.

-- Hankkikaa!

-- Ei ole annettu määräystä.

-- Minä en voi katsoa kaikkea, teidän tulee itse hommata jotain.

Miehet olivat vaiti.

Kalle katseli heitä hetkisen.

-- Puhukaa suunne puhtaaksi, lausui hän. -- Te ette tahdo tätä työtä tehdä.

-- Se ei kuulu meille. Ei tämä ole mikään nikkarinverstas, sanoi muuan mies.

-- Mutta se voi siksi tulla, sanoi Kalle.

-- Me teemme kaiken, mitä konepaja tarvitsee. Ellei se anna meille työtä, niin ei meidän tarvitse ryhtyä sen ulkopuolella oleviin.

-- Saatte kaksi markkaa jokaisesta pöydästä palkkanne lisäksi.

Miehet liikahtivat.

-- Eikö voisi enemmän? sanoi mestari. -- Minä olen laskenut, että ainekset nousevat ainoastaan kymmeneen markkaan kaikkein korkeintaan.

-- Samaa minäkin lasken, vastasi Kalle. -- Ja minä aion myydä näitä kahdellakymmenelläviidellä.

-- Tämä on työmiehen nylkemistä! sanoi eräs mies.

-- Ei ole. Jos ette ole tällaisen suuren tilauksen valmistuksessa, vaan näpertelette ylitöinänne, niin ette saa kymmenellä markalla aineita. Se on varmaa. Toiseksi ei ole taattu, saatteko tuotantonne myydyksi. Minä takaan sen. Te hyödytte enemmän tällä tavoin.

-- Saammeko ajatella asiaa? kysyi mestari.

-- Saatte, sanoi Kalle ja meni mallihuoneen toiseen päähän.

Miehet neuvottelivat. Viiden minuutin päästä he olivat suostuneet kahdella markalla, mutta heille oli maksettava lisää siitä, mikä menee aikaa lautojen sahaamiseen.

-- Sitä teidän ei tarvitse tehdä, sanoi Kalle. -- Kun kaikki pöydät ovat samankokoisia, niin voidaan laudat tuottaa suorastaan sahasta määrätyn pituisina. Teille jää ainoastaan yhteenliittäminen. Se jouduttaa tavattomasti työtä.

-- Se on totta.

-- Voitatte vielä enemmän sen kautta.

-- Onhan se totta.

-- Mihin lautatarhaan on meiltä tilattu työaseita?

Mestari mainitsi erään suurimman lautatarhan.

-- Oletteko tavannut siellä olevia miehiä?

-- Olen.

-- Ovatko he tyytyväisiä?

-- Ovat. Meidän uusi sahamallimme kuuluu olevan parempi kuin ulkolainen.

-- Menkää itse sinne tilaamaan, sanoi Kalle mestarille. -- Ette saa tyytyä siihen, että tilaus tapahtuu konttorissa. Saatte valvoa, että työmiehet valikoivat meille täydellisesti kuivia lautoja. Mies, joka käyttää meidän työaseita, antaa meille myös taatusti hyvät ainekset.

Se asia oli päätetty. Kalle meni erääseen suureen huonekalukauppaan ja sopi siitä, että tuota uutta "koulupojan kirjoituspöytää" myydään sen välityksellä. Liike sai viisi markkaa jokaisesta myyntipalkkiota.

Mallihuoneessa tuli tavaton kiire, sillä pöytien kysyntä tuli äkkiä suureksi. Puusepät palkkasivat omaan laskuunsa apulaisia. Kalle ei pannut tälle mitään painoa. Hän voitti jokaisesta pöydästä sittenkin kahdeksan markkaa.

Tammikuun kymmenentenä päivänä konepaja tuotti jo ensimäisen kerran tuhatviisisataa shrapnellia. Kalle oli tehnyt muutamia uudistuksia pajassa ja järjestänyt miehiä taas uudella tavalla.

Kun kuukauden lopulla valtion tarkastaja otti huostaansa shrapnellit, oli niitä, hyljätyt pois laskettuina, neljäkymmentätuhatta. Tilauksesta oli siis jälellä vielä neljäkymmentäneljä tuhatta. Helmikuussa oli päiviä vähemmän, siis tuotantoa oli vielä lisättävä.

Kallen kaikki hermot olivat jännityksessä. Hänen täytyi lisätä vielä tuotantoa. Mutta kaikki oli jo viimeiseen asti kiristetty. Hyvityssakko tulee aivan ehdottomasti.

Juuri silloin hän sai Almalta kirjeen. Kirje oli alakuloinen, mutta ei valittava. Nuori tyttö siinä sanoi, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut mitään tietoa Kallesta, ei kirjettä kertaakaan. Ja hän kaipasi niin kovasti jotain hyvää sanaa, jotain, joka vakuuttaisi hänelle, ettei Kalle ollut häntä unohtanut.

-- Tyttö rassu! sanoi Kalle. -- Olen kai tehnyt, väärin häntä kohtaan. En ole kai tosiaan joutanut hänelle sanomaan, että hän sentään vielä on ajatuksissani. Tämä perhanan kiire tappaa kaiken sellaisen kuin tunteiden ilmaisemisen. Kuinkahan kauan onkaan siitä, kun tapasimme? Lähdin silloin syksyllä. Keväällä olin alempi työnjohtaja. Silloinhan kesällä kävin siellä, mutta en tainnuit hänelle monta hyvää sanaa sanoa. Seuraavana keväänä tulin tänne konttorin puolelle. Niin, ja sitten meni kesä siinä. Syksyllä minä sitten pidin peliä noiden naisten kanssa. Ja sitten tuli taas kesä. Ja sitten tuli syksy ja tämä konepaja tuli minulle. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole häntä tavannut. Ja harvoja kirjeitäkään olen hänelle kirjoittanut.

Hän raapi päätään.

-- Hän oli varmasti oikeassa sanoessaan Mikolle, että parempi olisi ollut kirje kuin sadanviidenkymmenen markan lahjat. Minä kirjoitan hänelle nyt oikein hyvän ja rauhoittavan kirjeen.

Hän istui pöydän ääreen ja alotti kirjeen. Samassa tuli muuan mallihuoneen työmies Kallen puheille.

-- Mitä nyt on asiaa? sanoi Kalle. -- Minulla ei olisi aikaa.

-- Johtaja antaa anteeksi, mutta kyllä minulla on tärkeää sanottavaa. Siellä miehet ajattelevat lakkoa, kun tietävät, että nyt on tiukka paikka.

-- Ovatko he ihan hulluja! sanoi Kalle ja hyppäsi seisaalleen.

-- He ovat tahtoneet meitäkin sieltä mallihuoneesta saada joukkoonsa. Emme ole vielä päättäneet, kun tämä pöytätilaus on ollut niin kovasti kannattava ja kun sekin sitten kai jää, sillä olen kuullut muuallakin jo valmistettavan samanlaatuisia. Ja silloinhan meidän on pakko lopettaa, koska ei jokainen poika kuitenkaan tässä maassa... Niin että olisi hyvä, jos vielä...

Kalle kiitti miestä ja käski häntä pitämään suunsa kiinni koko asiasta.

Hän jätti kirjeen, etsi insinöörin ja kertoi hänelle asian.

-- He tahtovat tietysti lisää palkkaa, sanoi hän.

-- Mitä muuta he tahtoisivat!

-- Mutta kannattaako meidän maksaa?

-- Voimmehan laskea.

Konttorinpuolelta he ottivat numerot kaikista menoista ja tuloista. Insinööri istui laskelmien ääreen. Hän oli synkän näköinen. Kun hän oli päättänyt, kirkastuivat hänen kasvonsa.

-- Me uskoimme, että saisimme shrapnellista kolme markkaa voittoa.

-- Niin teimme ja siinä uskossa olen elänyt, että kun vauhti nyt lisääntyy, niin lopulta se on juuri se summa, vastasi Kalle.

-- Joulukuulla saimme voittoa ainoastaan yhden markan. Työpalkat ja pieni tuotanto nielivät kaiken muun. Viime kuussa, epäilemättä juuri sinun tekemiesi muutamien parannusten takia, kohosi voitto äkkiä neljään markkaan. Keskimäärin siis olemme saaneet voittoa päälle kolmen markan. Meidän kannattaa maksaa siis.

-- Maksetaan herran nimessä, kun kannattaa. Miehet ovat sen ansainneet!

Samana päivänä ilmoitettiin kaikille miehille, että siitä päivästä alkaen maksetaan aivan kautta koko konepajan jokaiselle työmiehelle palkkaa viisitoista penniä lisää tunnilta.

Seuraavana päivänä kohosi shrapnellien tuotanto tuhanteenseitsemäänsataan. Ja siinä se sitten pysyi. Kuullessaan sen löi Kalle riemusta kätensä yhteen.

-- Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä kuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!

Kun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies olisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin tähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä sanaa.

-- Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten ei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston työnjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten puolesta.

YHDEKSÄS LUKU.

-- Viitsisikö johtaja kuunnella minua vähän aikaa, minulla olisi tärkeää sanottavaa, lausui Miettinen eräänä päivänä Kallelle tämän mennessä konttorihuoneen läpi.

Konttoriaika oli jo ohitse, Jaakkola ja kaikki konttoriapulaiset olivat poistuneet, jälellä oli enää vain Miettinen, joka tahallaan näytti viivytelleen.

-- No, mikä nuorta miestä sitten vaivaa? sanoi Kalle ystävällisesti.

Hän ei koskaan voinut nähdä Miettistä muistamatta sitä päivää, jolloin oli hänen neuvonsa mukaan menetellyt ja raivannut itselleen tien siihen asemaan, missä nyt oli. Hän oli varma siitä, että Miettinen pyytäisi häneltä palkanylennystä, ja hän oli jo edeltäpäin päättänyt suostua siihen. Kun Miettinen näytti arkailevan, koetti hän rohkaista häntä ja lausui:

-- No, suu puhtaaksi, en minä pure, vaikka mitä tahansa sanoisitte!

Kalle muisti niin elävästi, kuinka vielä joku aika sitten oli vapissut puhutellessaan suurempaa herraa, ja häntä huvitti katsella toisessa samaa ilmiötä.

-- Minä olen alkanut epäillä, sanoi Miettinen hidastellen, että kasööri Jaakkola pettää liikettä.

Kalle ponnahti suoraksi.

-- Pitäkää suunne kiinni!

Koko hänen rehellinen luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että tällä tavoin saatettiin toista epäillä petoksesta, vaikkakin henkilö oli hänelle vastenmielinen ja syyttäjä hänelle mieluinen.

-- Minä pyydän anteeksi, sopersi Miettinen, mutta minä tahdoin tehdä teille siinä palveluksen.

Kalle oli jo aikeissa mennä, mutta seisahtui. Olihan hän jo saanut nähdä siksi paljon yhtä ja toista huonoa maailmassa, että miksi tällainen ei voisi olla totta. Mutta ensin täytyi hänen saada todistuksia, ennenkuin uskoi.

-- Te tiedätte sen siis? Tiedättekö aivan varmaan?

-- Kuinka suuressa määrässä hän kaikkea harjoittaa, sitä en voi sanoa, lausui Miettinen, mutta muutamia seikkoja olen kuitenkin huomannut.

-- Millaisia?

-- Sellaisia esimerkiksi, että hän on voinut viedä kahteen kertaan sisään.

-- Minä en ymmärrä kirjanpitoa, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa tavallisella kielellä.

-- Hän on merkinnyt, että liike on suorittanut jonkun menon esimerkiksi kahteen kertaan, vaikka se todellisuudessa on tapahtunut vain kerran. Meillä ei ollut joulukuulla esimerkiksi maksaa erästä messinkilähetystä. Lasku tuli sen mukana kyllä, mutta se jäi suorittamatta. Sitten kun kävin sen maksamassa, sain uuden laskun, johon kyllä oli tietysti merkitty, että se oli kaksoiskappale. Molemmat ovat nyt tileissä.

-- Mutta, hyvä ihminen, jos summa on vain kerran maksettu, niin eihän voi olla molemmissa laskuissa kuittausta.

-- Ette te, johtaja, tiedä, kuinka huolimattomasti meillä menetellään. Kun ensimäinen lasku tuli, niin se oli kuitattu. Herra Jaakkola ilmoitti liikkeeseen puhelimella, että hän tulee seuraavana päivänä maksamaan, ja pyysi saada pitää laskun samalla kertaa. Eihän kukaan epäillyt. Lasku jäi siis tänne. Se vietiin kirjoihin. Liikkeessä, jonne kävin rahat viemässä kuukautta myöhemmin, muistettiin kyllä, että kuitattu lasku jo oli olemassa meillä, ja senvuoksi annettiin kaksoiskappale. Se merkittiinkin siihen. Nyt olen huomannut, että tuo sana duplikaatti on raavittu laskusta pois.

-- Suuriko oli summa?

-- Seitsemänsataakuusikymmentä.

Kalle seisoi tietämättä mitä hänen tuli tehdä tai sanoa.

-- Te, johtaja, ette tiedä, kuinka helppoa väärentäminen on. Ei missään se ole niin helppoa kuin tällaisessa paikassa, joka on yksityinen liike. Te ette kumpikaan omistajista ole vielä sitäkään huomannut, ettei viime vuoden tilejä ole lopetettu. Tosin vuosi oli vain hiukan päälle puolen kolmatta kuukautta, mutta päätettävähän se sittenkin olisi tammikuun alussa. Kun rahaa on ollut tuon suuren tilauksen tähden, niin ette ole muistaneetkaan tilinpäätöstä, vaan olette kai ajatelleet odottaa siksi, kunnes tämän kuun lopulla koko tilaus on suoritettu.

-- Te arvostelette meitä, sanoi Kalle. -- Kiitos siitä. Siihen teillä on oikeus, kun minä kerran olen läsnä. Mutta vielä Jaakkolasta. Mitä muuta tiedätte?

-- Minun on vaikea seurata kaikkea. Minä tiesin, että meillä piti olla rahaa, minä tiesin sen aivan varmasti, ja kuitenkin eräänä päivänä oli kassa aivan tyhjä.

-- Se oli kai silloin kun me yhden kuukauden vekselillä otimme pankista viisituhatta?

-- Juuri sama asia. Nyt tämä vekseli on merkitty tietysti tileihin velkana. Mutta missä ne rahat ovat, jotka olivat kadonneet, sitä minä en voi sanoa.

-- Minä otan tästä selon, sanoi Kalle.

Hän läksi kävelemään, sillä ulkona raittiissa talvi-ilmassa hän uskoi pääsevänsä kaikesta selville. Jos hän ilmoittaisi kaikesta Salolle, niin tämä ei uskoisi, kun rahastonhoitaja oli hänen sukulaisensa ja tullut juuri hänen ehdotuksestaan liikkeeseen. Korkeintaan voisi hän tehdä jonkun kysymyksen tälle, ja silloin kaikki hetkiseksi korjattaisiin. Mutta sellainen henkilö voisi jatkaa vaikka kuinka kauan tätä samaa menettelyään. Hänen täytyi päästä selville tästä keinolla millä tahansa.

Itse tarkastaa! Sen hän päätti.

Seuraavana päivänä hän sanoi insinöörille:

-- Minä haluan tietää, millä kannalla meidän liikkeemme oikeastaan on.

-- Senhän saat tietää kysymällä Jaakkolalta. Hyvä on, kun otatkin siitä selkoa. Jos tahdot, niin kyllä minä tulen auttamaan.

-- Ei tarvita, minä katselen itse kirjoja. Hän meni konttoriin ja sanoi Jaakkolalle:

-- Onko teillä aikaa minua varten?

-- Tietysti, vastasi Jaakkola kohteliaasti.

-- Minä tahtoisin hiukan katsella liikkeen kirjoja.

-- Heti paikalla.

Hän toi Kallelle heti eteen kaikki kirjat. Kalle alkoi niitä selailla. Hän näki numeroita ja yhteenvetoja, kaikenlaisia sarekkeita ja nimityksiä. Häntä hävetti. Hän ei päässyt mistään selville. Hän ei voinut löytää mitään yksinkertaista lopputietoa.

-- Tämä on nyt kai sitten sitä kaksinkertaista kirjanpitoa, sanoi hän itsekseen. -- Kuka tästä selon ottaa?

Hän selaili vielä hetkisen peittääkseen hämilläoloaan. Sitten hän laski kirjat syrjään ja lausui:

-- Jaha. Sanokaa nyt, paljonko meillä on tätä nykyä kassassa.

Jaakkola avasi kassakaapin, otti sieltä rahalaatikot esiin, mainitsi, paljonko siellä oli ja paljonko oli pankissa juoksevalla tilillä. Summa oli suurehko, mutta sittenkin se Kallesta tuntui liian pieneltä, kun hän päässään laski, mitä shrapnellit olivat jo tuottaneet voittoa ja mitä muilla töillä oli ansaittu. Hän ei kuitenkaan tohtinut sanoa vielä mitään.

Konttoriajan lopulla Miettinen huomasi Kallen odottavan häntä. Hän jäi viimeiseksi.

-- Minä en tullut kirjoista hullua hurskaammaksi.

-- Kyllähän minä sen arvasin. Te ette ole tottunut tilikirjoja tarkastamaan. Kun tässä liikkeessä ennen insinööri Salon tuloa pidettiin kirjoja, niin tehtiin sellaisia metkuja, että tilintarkastajatkaan eivät päässeet niistä selville. Kuinka sitten te.

-- Mutta eikö hemmetissä sitten ole mitään sellaista kirjanpitoa, josta joka päivä aivan selvästi voisi nähdä liikkeen tilan?

-- Tavallisesti sen näkee, jos tehdään kuukausitilit päätökseen. Joka päivä, se on vaikeaa.

-- Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään tapaa, jolla sen saisi selville? Ellei sellaista ole, niin se on keksittävä. Kaikkihan on arpapeliä, ellei omistaja milloin tahansa voi nähdä, kuinka kaikki hurisee.

-- Minä olen kyllä kuullut, että täällä eräässä pankissa on kamreerinsa keksimä uusi järjestelmä, kyllä myöskin sellainen kaksinkertainen, mutta kuitenkin toinen kuin tavallinen. Siinä pankissa päätetäänkin juuri tämän vuoksi tilit joka vuosi aina ensimäiseksi.

-- Selittäkää se minulle.

-- Minä en sitä tunne.

-- Pässinpää, tyhmeliini, nahjus! Minne te luulette maailmassa pääsevänne, ellette mene ottamaan selkoa kaikesta, minkä vähänkin tiedätte olevan hyödyllistä?

Miettinen vaikeni häpeissään.

-- Kuka tuo kamreeri on? Kalle sai kuulla nimen. Seuraavana päivänä hän oli pankissa.

-- Minä olen saanut tietää, että teillä on sellainen kirjanpito, että milloin tahansa voitte nähdä pankin tilan.

-- On kyllä. Sitä käytetään täällä. Minä olen sen alottanut.

-- Näyttäkää kirjat minulle! Kamreeri hymyili.

-- En minä voi näyttää vieraille pankin kirjoja, mutta voin näyttää kyllä kaavakkeet ja eri lehdet sarekkeineen. Ehkä siitä jo voitte ymmärtää.

Hän otti esiin joukon suuria viivoitettuja papereita.

-- Tämä on kassakirja. Se antaa kyllä hiukan enemmän työtä kuin se entinen, mutta tekee kirjoihin-viemisen helpommaksi ja säästää siten lopullisesti vaivaa. Tällä lehdellä näkyy bilanssi milloin tahansa. Kai tiedätte, mitä bilanssi on?

-- En tiedä! Totisesti en tiedä!

-- Silloin minun on hyvin vaikea teille selittää, sanoi kamreeri.

Kalle raapi päätään.

-- Kyllä minä opin. Minä opin mitä tahansa. Minä maksan, jos neuvotte minulle tämän kaiken.

-- Mielelläni.

-- Missä asutte? Minä tulen vielä tänä iltana luoksenne.

Kalle sai tietää asunnon ja lupasi tulla. Konepajassa hän sanoi insinööri Salolle:

-- Minä katsoin eilen kirjoja, minä en ymmärrä kirjanpidosta tuon taivaallista. Nyt olen ottanut itselleni opettajan. Hoida sinä täällä tänä iltana pari tuntia pajaa, minä menen kouluun.

Insinööri naurahti ja vakuutti kyllä hoitavansa. Kaikkihan oli aivan mallikelpoisessa kunnossa, ei ollut mitään pelkoa siitä, ettei määrättyä lukua shrapnelleja tulisi valmiiksi, vaikka Kalle olikin poissa.

Kolmena iltana Kalle kävi kamreerin luona, silloin hänelle oli uusi kirjanpito selvillä. Hän ilmoitti asiasta insinöörille sanoen:

-- Minä tahdon tänne uudemmanaikaisen kirjanpidon, sellaisen, josta joka päivä näemme, millainen liikkeemme tila on.

-- Sellaisenko sinä oletkin saanut tietoosi? Sepä oivallista. Minä olen aina kironnut tätä tavallista järjestelmää, kun vasta monen tunnin laskemisen jälkeen voi suunnilleen saada tietoonsa, mitä ihmisellä on, mitä ei. Toimita se meille, niin teet minullekin hyvin suuren ilon.

Seuraavana päivänä vähää ennen konttoriajan päättymistä Kalle pyysi Jaakkolaa tulemaan konttoriin vielä illallakin. Hän tuotatti muka erään pankinkamreerin neuvomaan uutta kirjanpitoa, jonka hänkin, Kalle, saattaisi helposti ymmärtää. Jaakkola ei sanonut mitään, kumarsi ainoastaan.

Kamreeri tuli.

-- Pyysin saada käyttää pankin omistamia kaavakkeita tähän tarkoitukseen ja olen tuonut ne mukanani. Saatte suorittaa sitten pankille ne takaisin tilaamalla niitä painosta, jonka osoitteen teille annan.

-- Hyvä on, sanoi insinööri Salo. -- Olen hyvin kiitollinen teille, jos voitte tuoda meille aivan uuden järjestelmän, joka helpottaa asioiden tarkastamista.

-- Tämähän on vain kauppa, ei muuta, sanoi kamreeri. -- Maksunhan minä tästä saan. Mistä ajasta liike on ollut?

-- Me alotimme marraskuun puolivälissä.

-- Ovatko edellisen vuoden tilit valmiit, jotta voin siitä ottaa kaikki numerot?

-- Ei kai niitä vielä ole päätetty? sanoi insinööri.

-- Minä juuri niitä olen päättämässä, sanoi Jaakkola.

-- Parasta kai siis on, että teen kaiken senkin yksintein.

Hän selaili kirjoja hetkisen.