Part 6

Alussa Kalle hiukan kummasteli sitä usein liian kepeätä keskustelutapaa, jota naiset käyttivät hiukankaan tutummiksi tultuaan, mutta hän tottui siihen pian ja sillä oli häneen aivan oma viehätyksensä.

Ja sitten hän joutui tähän pyörteeseen! Nautinto tuntui hyvin suurelta, ja elämä tuntui siten saavan kuin aivan uuden ja voimakkaan värityksen. Ja sitten näiden joukossa ei kukaan vaatinut häntä tilille, ei ehdottanut avioliittoa. Kaikella oli hetken huumaava ja mihinkään velvoittamaton lumous.

Tähän aikaan Alma kirjoitti hänelle tavallista useammin ja kipeästi hän sanoi kaipaavansa Kallen puolelta edes joitakin helliä sanoja. Kuinka kömpelöiltä tuntuivatkaan Kallen mielestä nämä palvelijattaren kirjeet. Hän aikoi jo monta kertaa selittää Almalle, että turhaa hänen oli odottaa enää entistä sulhastaan, vaan parempi oli, että hän kääntäisi silmänsä johonkin toiseen mieheen, joka epäilemättä ottaisi hänet mielellään vaimokseen. Mutta sitten tuli jonkinmoinen katumus. Hän oli antanut lupauksensa, hänen täytyi se pitää, hän oli vapaa vasta silloin, kun Alma hänet päästi.

Alman kirjeitten jälkeen hän aina tylysti kohteli niitä naisia, jotka hänen seurassaan silloin olivat. Mutta jota karkeammin hän menetteli, jota sydämettömämpi hän oli, sitä suuremman viehätyksen se vain näytti hänelle antavan. Naisten kiintymys tuli yhä suuremmaksi. Riitakohtausten jälkeen tuli jälleen nautinnon täyttämiä aikoja.

Konepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan tarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä aivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi saada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa perustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään oppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä maalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli nyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa häntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli jo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin, kohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin ajatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan silloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut korkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin täytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti luottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena ja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.

Kalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri alottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri Bergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan keskustelu nuoren insinöörin kanssa.

-- Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran hänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.

-- Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan suorasti.

-- Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla pohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.

-- Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?

-- Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista enemmän.

-- En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua kävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.

-- Onko teidän kahden välillä suhdetta?

-- Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?

-- Minä olen hänen kanssaan ollut salakihloissa jo vuoden.

-- Silloin voin sanoa, etten ole missään suhteessa.

-- Ettekä ole aikonutkaan?

-- Olin aikonut, sen tunnustan suoraan, sillä hän miellytti minua.

Bergman oli vähän aikaa vaiti.

-- Onko hän teille millään tavoin ilmaissut tunnettaan?

-- Ei suorastaan, mutta olen ajatellut, että hän on mieltynyt minuun. Älkää pahastuko, mutta minä olen viime aikoina saanut nähdä niin paljon sellaista naisten suhteen, että olen tullut arvelleeksi saavani melkein kenet tahansa omakseni, jos vain tahdon. Mutta kun hän on teidän morsiamenne, niin se muuttaa asian. Minä en ole koskaan varastanut. Ne, joiden kanssa olen ollut, ovat ainakin minun tietääkseni olleet aivan vapaita tekemään mitä tahtovat.

-- Teidän tulee kai sääli minua ja senvuoksi...

-- Ei sääli, ei suinkaan. Minä uskon, että rakkaus voi olla toisinaan heikko, ja silloin mieltyy syrjäisiin, mutta se palaa, jos se kerran on ollut olemassa, palaa aivan varmasti.

-- Sitä minäkin olen uskonut.

Molemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä sanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:

-- Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta ette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä. Tuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten voisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun näen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra insinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat mieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen vuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin vähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta mitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen sitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion, jonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka olisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana joko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten lahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää nuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin puhua, mutta kai minua ymmärrätte?

-- Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani keskustelun. Kai se riittää vastukseksi? -- Riittää.

Insinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti herrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan laskuihin.

Ajatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin välillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle tuumi:

-- Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa en osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en koskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan kuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen edessä kadotan tämän kykyni.

Hän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti Almalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän kirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.

Hänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan sitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu osakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen liike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa ehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat palkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina heille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne mahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo oli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli jo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan hankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.

Tuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin. Tilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri Sundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut toiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin päästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin insinööritoimiston.

Kaikki oli hajoamassa.

Eräänä päivänä insinööri Salo kutsutti Kallen asuntoonsa. Hän tahtoi rauhassa keskustella, niinkuin hän sanoi.

-- Konepaja on tuomittu menemään perikatoon, sanoi hän. -- Minä tunnen liikkeen ja voin sen teille vakuuttaa. Nykyisessä muodossaan se ei menesty.

-- Siis toisessa se voisi?

-- Juuri niin, ja siitä olen tahtonut teidän kanssanne puhella. Minä olen aikonut ottaa teidän kanssanne koko konepajan huostaani.

Kalle hätkähti.

-- Minunko kanssani? Mutta eihän minulla ole rahaa. Sitä kai siihen tarvitaan?

-- Rahaa voi saada. Teidät minä tarvitsen. Teidän päänne on kylliksi suuri pääoma, jolle voi rakentaa. Tätä minä olen pitänyt koko ajan silmällä, aivan siitä hetkestä alkaen, jolloin otin teidät konttorin puolelle. Katsokaahan, minä tulin neljä vuotta sitten tähän konepajaan. Sen entinen toimitusjohtaja oli tehnyt kavalluksia, ja osakkeet olivat tuskin paperin hinnassa. Minä olen nostanut niiden arvoa ja olisin varmasti voinut saada kaikki vuosien kuluessa kuntoon, ellei olisi tullut kireätä raha-aikaa. Siinä muodossa kuin kaikki nyt on, ei se voi jatkua. Osakkeenomistajat, jotka johtokuntansa kautta tahtovat määrätä, ja kuinka he määräävät, sen kai minä tiedän kokemuksesta, tahtoisivat nyt mielellään päästä koko hommasta, jos saavat kohtuullisen hinnan osakkeilleen. Jos he saavat viisikolmatta prosenttia nimellisarvosta, ovat he tyytyväisiä, sillä tätä menoa jatkuen eivät he vuoden päästä usko saavansa enää mitään.

-- Mutta millä ostaa nuo osakkeet? Onko teillä siihen rahat?

-- Ei, mutta minä voin ne hankkia. Pankki, jolle konepaja on paljon velkaa, on halukas kyllä myöntämään sen verran lisää lainaa, että tämä yritys voi onnistua. Pankki laskee nimittäin näin: Jos nyt kaikki menee vararikkoon, niin konepaja jää pankin huostaan, ja se ei sitä voi käyttää itselleen edullisesti. Se antaa siis hiukan luottoa lisää, pelastuakseen toiseen aikaan, jolloin sille voidaan summa suorittaa. Ja minä olen varma siitä, että jos laskemme yhteen osakkeiden arvon, konepajan kiinnitykset, niin saamme kaiken summalla, joka on pienempi kuin sen arvo todellisuudessa. Kauppa on siis edullinen.

-- Mutta ellei se kannata näin, niin kuinka hemmetissä se silloin meidän hallussamme kannattaisi?

-- Tekemällä ensin puhdasta koko tehtaassa. Te valikoitte miehet, sillä sen te osaatte tehdä erinomaisesti, sen tiedän. Te voitte asettaa kunkin oikealle paikalleen, aivan kuin koneen osat, jotta ne toimivat mallikelpoisesti. Minä hoidan liikepuolen ja piirtäjien avulla piirustukset. Hankimme hyvän taloudenhoitajan, ja kaikki on selvää. Me voimme, ollen omia herrojamme, tehdä joka hetki sellaisia muutoksia konepajassa, jotka eivät nykyisen johtokunnan siipien suojassa ole mahdollisia. Siinä on jokaisen liikkeen onnistumisen salaisuus. Ja sitten on tärkeää saada tilauksia. Ja ne me saamme. Minulla on jo muuan suuri tilaus puoliksi tiedossa Venäjän valtiolta. Se tuottaa meille ainakin sen voiton, jonka tarvitsemme ensimäisenä vuotena velkojemme kuoletukseen, katsottuna nimittäin siten, että viidessä vuodessa koettaisimme päästä vapaiksi.

-- Mutta eikö tämä ole varkautta?

-- Mikä?

-- Se, että teillä on tilaus tiedossa, mutta ette sano sitä johtokunnalle ja siis pelasta konepajaa.

-- Ennenkuin tilaus tulee, kuluu aikaa, ja sitä ei johtokunta uskalla odottaa. Johtokunnan jäsenten nimet ovat jo niin suurissa vekseleissä, että heidän omaisuutensa ei-missään määrin vastaa kaikkea. He eivät suostu panemaan nimeään enää mihinkään. Minä tunnen heidät siksi hyvin. Vaikka kuinka vakuuttaisin, että vuoden päästä on kaikki hyvin, niin he eivät usko. He tahtovat saada nimensä papereista vapaiksi ja, jos mahdollista, osan osakkeittensa hinnasta. Ja he ovat silloin kiitollisia. Ennenkuin konepaja meni huonoon kuntoon, siis edeltäjäni aikana, maksettiin osakkaille hyvä vuosivoitto. Tämä saatiin aikaan peittelevän kirjanpidon avulla. Se on niin suomalaista, se sellainen! He eivät oikeastaan siis kadota paljoakaan todellisuudessa. Liike on hyvä, minä olen siitä aivan varma, ja se voi olla loistavakin.

-- Mutta jos näin on ollut asian laita, niin miksi insinööri ei ole tätä aikaisemmin ajatellut?

-- Minulla ei ollut silloin teitä.

-- Minuako?

-- Niin, juuri teitä. Konepaja oli aivan kuin kone, josta puuttui sen tärkein osa. Nyt se minulla on teissä.

-- Mutta jos minä katkean?

-- Teidän itserakkautenne ja varmuutenne pakottaa teitä ainakin viimeiseen asti ponnistamaan voimianne. Koettaa kannattaa. Jos kaikki käy hullusti, lyödään sitten kintaat pöytään, sillähän se on tehty. Kunnialla me kuitenkin siitä suoriudumme.

Kun Kalle asteli kotiaan, oli hän aivan kuin ihmeissään. Hän voisi kohta olla suuren konepajan omistaja, hän, maalaissepän poika! Ja tämä ei ollut unta, se oli selvää todellisuutta! Hän hengähti syvään!

SEITSEMÄS LUKU.

Läpättipä Kallen sydän jokseenkin kovasti, kun hän insinööri Salon kanssa astui pankin johtokuntaan. Konepajan asiat olivat kireät, ja pankin johtajat olivat senvuoksi hermostuneita.

Insinööri Salo otti asian esille hänelle ominaisella selvyydellä ja lyhykäisyydellä. Hän sanoi, että pankki varsin hyvin tiesi jo silloin, kun hän tuli toimitusjohtajaksi, että konepajan asiat olivat huonot. Sen johtokunta, jumala paratkoon, hyvin tiesi! Nyt kireiden aikojen vuoksi pankki ei tietysti mielellään kannattanut yritystä, jonka kumoonmenemisestä se oli melkein varma. Ei tietystikään! Jos yhtiö tekee vararikon, niin pankki ei voi odottaa suurtakaan määrää saavansa liikkeeseen antamistaan rahoista, koska konepajaa tällaisina aikoina ei voi myydä, ja sen hoitaminen tulisi pankille sekä hankalaksi että ehkä vahingolliseksi. Kuinka hyvin johtajat tämän tiesivät! Kallen mielestä he olivat aivan kuin rippikoulussa, jossa vastataan määrätyllä tavalla kysymyksiin.

Mutta sitten Kalle sai nähdä sen kummallisuuden, että pankki, joka yhtiölle, siis useille henkilöille, ei ollut halukas myöntämään lisää luottoa, oli valmis sen tekemään heille kahdelle.

Johtokunta lupasi miettiä asiaa ja antaa lopullisen vastauksen kahden päivän päästä. Herrat kumarsivat toisilleen ja erosivat.

Kadulla Kalle ei voinut olla sanomatta:

-- Elämä on sentään hiukan hullunkurista. Tässä me ostelemme suurta tehdasta, vaikka meillä ei ole mitään taskussamme. Ja meille annetaan luottoa! Mutta miksi?

-- Jokainen liikeyritys panee rahaa liikkumaan. Pankki hyötyy aina silloin, sillä suuri määrä asioita käy sen kautta. Pankki luottaa minun tarmooni, sillä minä tulin toimeeni melkein suorastaan pankin pakotuksesta. Se tietää siis, että jos minä uskallan kaiken ottaa niskoilleni, niin tiedän onnistuvanikin, sillä kukaan järkevä ei ota muuta huostaansa kuin sen, minkä hän varmasti tietää osaavansa hoitaa. Pankki näkee minun haluavan rikastua, ja auttaa siinä, jos vain pelastaa samalla rahansa, jotka se kerran on ajattelemattomuudessaan tähän liikkeeseen sijoittanut. Minä yksityisenä saan luoton, ei yhtiö, johon nähden pankki jo ennestään on asettunut epäilevälle kannalle.

-- Mistä pankki teidät tiesi ja tunsi?

-- Minä olin ennen eräässä suuressa konepajassa, jonka tosin jokseenkin hyvät asiat saatoin tehdä aivan loistaviksi. Minä onnistuin siellä onnellisten liikeolojen vuoksi. Minä sain sädekehän pääni päälle, minua pidettiin erinomaisena insinöörinä, luultiin minun tekevän ihmeitä, ja siksi tarjottiin tämä paikka minulle.

-- Kyllä minä ymmärrän, että te paljon taidatte, minäkin, mutta miksi sitten johtokunta on ollut kiero teitä kohtaan?

-- Sitä en oikein voi selittää. Se on kai tuota tavallista suomalaisuutta, että luotetaan aina siihen, joka ei ole mies paikallaan, mutta ei koskaan siihen, joka toimensa taitaa. Nyt he saavat tyhmyytensä maksaa, ja sen minä heille niin sydämeni halusta suon.

-- Mutta jos antaisi kaiken mennä ensin vararikkoon?

-- Olen sitäkin ajatellut, mutta ennenkuin asiat ovat selvitetyt, voi joku toinen ottaa kaiken huostaansa. Voi myöskin sattua, että johtokunta panee minut pois ja ottaa taas jonkun toisen, joka ei tietysti mitään taida eikä osaa. Sellaista on nähty. Vararikko on ikävä asia, siihen he eivät laskisi ainakaan näin ensi hetkenä, vaikka siitä kuinka paljon tahansa huutavat. Minä tunnen nuo äijät niin erinomaisen hyvin ja heidän merkillisen ajatusjuoksunsa. Antaahan olla, kun johtokunnan kokous tulee, niin siitä syntyy ilonpito. Ette kai tiedä, että melkein kaikki nämä herrat ovat muuta kuin liikemiehiä. Siksi he niin kauheasti huutavatkin liikeasioissa.

Kaksi päivää myöhemmin vastasi pankin johtokunta myöntävästi, mutta tahtoi tuon uuden lisälainan varmuudeksi takaukset.

-- Niiden hankkimiseen on meillä kyllä vielä aikaa, sillä ensin on asiat muuten saatava kuntoon, arveli insinööri.

Johtokunta kokoontui hyvin murheellisena. Kokous pidettiin konepajan konttorihuoneessa. Kalle sai odottaa piirustushuoneessa sitä hetkeä, jona hänen oli astuttava sisään.

Insinööri Salo oli arvannut oikein, johtokunta ei mistään hinnasta tahtonut mennä uusiin vekseleihin, jotka olisivat olleet välttämättömiä, mutta ei se myöskään olisi tahtonut antaa kaiken mennä vararikkoon. Insinööri antoi heidän rauhassa puhua, soutaa ja huovata asiassa. Kun he viimein olivat kaiken järkensä tuhlanneet eivätkä enää tienneet, minnepäin olisivat kääntyneet pelastuakseen tästä kaikesta, teki hän ehdotuksensa. Sen vaikutus oli hämmästyttävä. Johtokunta pyysi saada keskustella siitä ilman toimitusjohtajaa. Insinööri meni Kallen luo.

-- Nyt ovat suostumassa siellä. Ehdotukseni oli heille suoranainen yllätys.

-- Oletteko siitä aivan varma?

-- Olen. Muuten suoraan sanoen tekisin minä aivan samoin kuin he tulevat tekemään, sillä mitään muuta pelastusta ei ole.

Kymmenen minuutin päästä johtokunta kutsui herrat sisään. Asia oli heidän puolestaan selvä, heidän täytyi se vain ehdottaa yhtiökokoukselle.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se oli suoritettu.

Konepaja luovutettiin insinöörille ja Kallelle, kun he vain ensin maksoivat viisikolmatta prosenttia osakkeiden nimellisarvosta.

Samana päivänä oli insinööri saanut kirjeen Pietarista. Suuri shrapnellitilaus oli selvä, hänen täytyi vain matkustaa sitä varten Pietariin sopimaan viimeisistä ehdoista.

-- Ja nyt hankkimaan takuut! sanoi insinööri. -- Toisen saan sen luottamuksen perustuksella, mikä ihmisillä on minuun, toisen hankkii teidän ruumiinne meille.

-- Millä ihmeen kummalla? kysyi Kalle.

-- Toinen on muuan rikas leski, ruma kuin syötävä, mutta herraseurasta kovin pitävä. Hän ei voi teidän ulkomuotoanne vastustaa.

Kallea tämä nauratti.

-- Riippuuko luotto sitten sellaisista seikoista?

-- Luuletteko, että ihmisen kunnollisuus yksinään riittää? Kaukana siitä! Koettakaa niellä tämä pilleri rohkeasti. Ämmä on hirveän näköinen, mutta olkaa aivan kuin hän olisi kaunis kuin taivaan enkeli. Hän on tyytyväinen, kun saa ystävällisyyttä osakseen. Kaikki riippuu vain siitä, kuinka hän sen saa, kuka sen antaa.

-- Ei kai minun kaulaan tarvitse mennä?

-- Sanoja, ei muuta kuin sanoja! Hän lukee romaaneja, ja silloin riittävät sanat. Muuta ei tarvita.

-- Te tunnette hänet?

-- Kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä nuori ja kaunis, sain hänet takuuseen. Minä maksoin kaiken määräpäivänä takaisin. Minuun hän luottaa kyllä, sen tiedän, mutta nyt tarvitsemme sataantuhanteen takaamaan. Summa on suuri, siihen tarvitaan enemmän lumousta, enemmän lumousta!

-- Onkohan tällainen peli oikeaa?

-- On. Hän auttaa lopulta aivan mielellään ja hän on tekemisissä rehellisessä asiassa. Takuumiehet saavat vastatakuuksi minun henkivakuutukseni, se on juuri sama määrä, satatuhatta.

Takaajat heidän piti hankkia yhdessä päivässä, sillä insinöörin täytyi kiiruhtaa Pietariin. Ensimäinen, tuo insinöörin tuttava, oli koroillaan elävä vanha kartanonomistaja. Hän oli ollut jollain tavoin läheinen ystävä insinöörin isän kanssa. Kun hänelle näytettiin Pietarista tullut kirje ja kun hän sai kuulla, että vastatakuuksi tulee henkivakuutus, suostui hän heti. Sen ehdon hän pani, että laina olisi suoritettava kahden vuoden päästä.

Vanha leski otti insinöörin vastaan suurella ilolla. Hän loi Kalleen tutkivan katseen. Tämä huomasi, että akka oli todellakin hirvittävän näköinen, paljoa pahempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta hän veti kuitenkin suunsa ystävälliseen hymyyn tervehtiessään, jolloin hänen kauniit valkoiset hampaansa näkyivät, ja kumarsi mahdollisimman sirosti. Ryppyiset kasvot kirkastuivat.

He astuivat saliin. Insinööri ei vähään aikaan puhunut mitään käyntinsä tarkoituksesta. Hän kyseli lesken vointia ja ihmetteli, kuinka terveen näköinen hän oli. Hän vetosi Kalleen. Ei koskaan voisi uskoakaan rouvaa niin vanhaksi kuin hän itse väitti.

-- Kas, se on nyt niin, että nuorena koettaa salata ikäänsä ja keikailee sillä, vanhana keikailee taas jo iällään, sanoi leski.

Sitten puhe kääntyi reumatismiin ja kylmiin ilmoihin. Leski selitti, millainen erinomainen uusi kamiini hänellä oli eteisessä, se kun lämmitti siitä kokonaista kolme huonetta.

-- Huomasin heti sen, sanoi insinööri. -- Onhan se meidän konepajassa tehty ja näkyy olevan uusinta mallia.

-- Erinomainen, erinomainen. Vai teidän tekemänne? Minä olen aina sanonut, että niin lahjakasta miestä, kuin te, harvoin tapaa maailmassa!

-- Se keksintö, joka tämän tekee erinomaisen suuressa määrässä hiiliäsäästäväksi, ei ole minun, vaan tämän toverini.

Leski loi ihailevan katseen Kalleen. Nyt insinööri löi varmimman valttinsa pöytään. Hän kertoi, että Kalle oli ollut vain maalaisseppä, mutta oli lahjakkaisuutensa avulla noussut hyvin pian. Hän kertoi Kallen opinnoista, tavasta, millä he olivat tutustuneet.

-- Ihan kuin romaanissa, ihan kuin romaanissa! sanoi leski.

Hänen täytyi mennä etsimään jotain vieraille tarjottavaa.

-- Te olette voittanut hänet. Hän tuo kohta vanhoja, huonoja omenia, joita hän saa omasta kartanostaan maalta. Syökää niitä niin monta kuin jaksatte, hän pitää siitä.

-- On tämäkin konepajan ostamista! sanoi Kalle.

Aivan oikein, leski toi omenia. Varmuuden vuoksi hän pyyhki hedelmäveitset hameeseensa. Kalle tarttui omenaan ja söi sen muutamalla puraisulla. Sitten hän otti toisen.

-- Eikö ole hyviä? sanoi leski.

-- Erinomaisia!

-- Ne onkin minun omasta puustani, joka on istutettu sinä vuonna, jona synnyin.

Kalle oli jo vähällä kysyä, kuinka niin vanha puu enää laisinkaan omenia kantaa.

Hedelmien terveellisyydestä johti insinööri keskustelun terveyteen yleensä ja siitä hän pääsi Kallen erinomaiseen kykyyn sanoa paljaalla käden tuntemuksella esineiden paino.

Tätä lesken täytyi saada koettaa. Hän tarjosi erään suuren hopeamaljakon punnittavaksi. Kalle piti hetkisen sitä kädessään.

-- Kilo ja ehkä kaksisataa viisikymmentä grammaa.

Nyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja punnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.

-- En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi rahan edestä näyttää!

Hän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi siihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin paljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.

-- Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka paljon luulette minun painavan?

Kalle naurahti.

-- Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi samalla.

-- Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi seisomaan veikeä hymy huulillaan.

Leski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan oikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä miettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski sitten maahan.

-- No? kysyi leski aivan jännittyneenä. -- Minä olin eilen saunassa, minä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!

-- Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.

-- Nyt sanotte väärin. Ettepäs tiennyt, lausui leski veikeästi. -- Kilot on oikein, mutta grammoja on seitsemänsataa.

Äkkiä hän löi kätensä yhteen kovasti hämmästyen.

-- Minulla oli silloin paksut kengät jalassa, nyt minulla on kotikengät. Te olette varmasti ollut oikeassa. Mikä lahjakkaisuus, mikä lahjakkaisuus! Hyvä jumala, onko teillä edes maailmassa tilaisuutta päästä eteenpäin? Tuollainen mies ei saa jäädä avun puutteessa syrjään, ei koskaan. Enkö minä voisi jollain auttaa?

-- Juuri sen vuoksi olemme tulleet, sanoi insinööri.

Ja sitten hän selitti koko konepajan jutun ja kuinka hän juuri sen vuoksi on uskaltanut tähän hommaan ryhtyä, että hänellä on tiedossa sellainen apulainen kuin Kalle oli.