Part 5

Hän rupesi jo miettimään uusien koneitten keksimistä ja loma-aikoinaan piirusteli parhaan kykynsä mukaan ja tuumi, miten hän ne toteuttaisi. Hän huomasi, että saadakseen tällä alalla jotain erikoista aikaan täytyisi hänellä olla tietoja korkeammasta matematiikasta. Ja mistä hän ne hankkisi?

Hän puhui tästä insinöörille kerran.

-- En minä pidä sitä teille tarpeellisena, sanoi tämä. -- Matemaattiset laskelmat voi aina hankkia rahalla. Laskijoita on aina olemassa. Te olette käytännön mies.

Tie pystyssä taas! Käytännön mies, käytännön mies! Mutta kun hänellä ei ollut tilaisuutta käyttää kaikkea sitä, mitä hänessä oli!

Ja tämän miettimisen ohella hänessä syntyi jälleen pelottavan voimakkaana se ajatus, että yhteiskunta jollain tavoin teki hänelle vääryyttä. Tuossa oli tuokin insinööri, joka oli saanut kaiken opin, mikä hänelle, Kallelle, olisi ollut välttämätön. Ja oppi oli hänessä kuolleena painolastina. Ihmisien täytyi syntyä johonkin herrasluokkaan, saadakseen sen, mitä halusi elämässä; sepän pojalle eivät kaikki tiet olleet auki.

Katkeruudessaan hän alkoi juoda. Ensin vähän, mutta sitten yhä enemmän. Ei hän sille pannut suurtakaan painoa, kun ruumiinsa kesti sen erinomaisen hyvin. Tosinhan toisinaan työhön tullessa hiukan väsytti, eikä käsi aina ollut yhtä varma kuin ennen, mutta saattoihan silloin pysytellä hiukan syrjässä, kun oli työnjohtaja, ja järjestää tehtävänsä pajassa ruumiinvointinsa mukaan.

Almalle hän kirjoitti toisinaan. Monasti hän valitti tälle elämän tyhjyyttä ja sanoi toivovansa pian saada viedä Alman vihille. Mutta jokaisen tällaisen kirjeen, jonka hän illalla oli kirjoittanut, hän aamulla luettuaan repi. Alma ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä, siitä hän oli aivan varma.

Ja sitten tuli naisseura! Olihan hän monasti huomannut, että juhlissa ynnä muissa tilaisuuksissa, missä hän oli suuren väkijoukon keskellä, naisten katseet häneen kääntyivät. Ennen ei hän ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota, sillä työ oli täyttänyt niin hänen ajatuksensa, ettei niissä naisväelle jäänyt tilaa. Mutta nyt hän kaipasi tuota tyhjänpäiväistä lavertelua, päästäkseen vapaaksi omista mietteistään.

Ja seuran mukana tuli suhteita. Hän sai hyvin pian jokaisen naisen omakseen. Ja kun se oli tapahtunut, ei se häntä enää miellyttänytkään. Vaikka nautinto olikin hänet hetkiseksi yhdistänyt toiseen olentoon, niin hän tunsi, miten he sittenkin pysyivät toisilleen aivan vieraina. Alman seurassa hän sittenkin oli tuntenut suurempaa henkistä yhteyttä kuin näiden kaupunkilaistyttöjen kanssa. Ja kun nämä sitten puhuivat naimisiinmenosta ja pitivät sitä aivan luonnollisena suosionsa antamisen tuloksena, niin Kallea harmitti. Kaikki oli kauppaa elämässä, joko sitten sitä käytiin rahalla tai ruumiilla. Jokainen pyrki siten vain anastamaan itselleen.

Eräänä päivänä hän oli humalassa vielä aamullakin, heräsi liian myöhään ja jäi tehtaasta pois, ei kehdannut mennä työn alkamisen jälkeen.

Hän häpesi tätä niin, että pysytteli sen jälkeen aivan raittiina kaksi viikkoa. Mutta sitten tuli uusi juopottelu-aika. Hän oli kaksi päivää perätysten pajasta poissa.

Kun hän kolmantena päivänä tuli tehtaalle, sai hän kutsun saapua insinöörin työhuoneeseen.

Hänen astuessaan sisään käveli insinööri huoneessa edestakaisin.

-- Te olette ollut mitään ilmoittamatta paikaltanne poissa kahtena päivänä perätysten. Tiedättekö, että siinä on kylliksi syytä teidän erottamiseenne?

-- En tiennyt, mutta uskon nyt, vastasi Kalle.

-- Minä en tahdo olla kohtuuton enkä halua ihmistä tuomita. Mikä oli syynä poissaoloonne?

-- Minä olen juopotellut. Insinööri oli vähän aikaa vaiti.

-- Minä luulin teitä ehdottomasti raittiiksi, sanoi hän viimein.

-- Minä olin raitis ennen, mutta olen jo jonkun aikaa juopotellut.

-- Tuottaako se teille nautintoa?

-- Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja hokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä aina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en tahdo mennä. Se on sentään häpeä!

-- Ja humalan mukana tulevat naiset.

-- Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.

-- Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?

-- En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.

-- Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään voimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen kelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy, eikö niin?

Kalle hengähti syvään.

-- Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän. Teidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset. Mutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja varmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.

Kalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty esiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne koskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä hetkenä vain yksi toivomus:

-- Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla, kun kerran on alkuun päässyt!

Insinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:

-- Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä yhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä ja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka kuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä yllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan. Ansioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta heikkouksillenne täytyy minun olla ankara.

-- Tietysti, vastasi Kalle.

Insinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen sydämelleen.

-- Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri siinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat. Terve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä vaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä, silloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja silloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on huomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja, kaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä valittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä muita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta silloin ollaan toisten päiden tasalla.

Insinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun ei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä ja lausui:

-- Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?

-- Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.

-- Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä lupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.

-- Turhaa onkin luvata. Lupaukset ovat vain sanoja. Niitä on niin helppo antaa.

-- Saanko tulla kuukauden päästä taas tänne?

-- Saatte.

-- Kiitos siitäkin. Kiitos tästä päivästä. Kalle puristi lujasti insinöörin kättä ja palasi paikalleen pajassa.

Kun hän tarttui työhönsä, sanoi hän itsekseen:

-- Hän tahtoo olla minun kanssani kerran muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Niin tahdon minäkin!

Sen jälkeen hän oli ehdottomasti raitis. Työ ei tuottanut hänelle suurta nautintoa, illat olivat yksinäisyydessä ikävät, niitä täytyi kuluttaa käymällä kävelemässä, elävissä kuvissa ja teatterissa. Mutta hän sai pidetyksi itsensä kurissa, vaikka toisinaan, kun halu tuli mennä juomaan, olikin istuttava asunnossa ja hoettava itselleen:

-- Oletko sinä ämmä, joka et itseäsi voi hallita? Kuukauden päästä hän astui insinöörin huoneeseen jälleen.

-- Mitä teillä on asiaa? kysyi insinööri, joka koko kuukauden aikana ei ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan ulkopuolella sen, mitä jonkun harvan kerran oli ollut välttämätöntä töissä.

-- Siitä on nyt kuukausi, vastasi Kalle.

-- Mistä?

-- No, siitä saarnasta, minkä minä sain, vastasi Kalle hymyillen.

-- Niin taitaa olla.

-- Ja onkin minuutilleen. Minä panin sen mieleeni silloin.

-- Ja mitä teillä on minulle nyt sanottavaa?

-- Minä olen tämän ajan ollut ehdottomasti raitis ja tiedän täyttäneeni tehtäväni pajassa mallikelpoisesti.

-- Minä tiedän sen, vastasi insinööri.

-- Mistä?

-- Olen pitänyt teitä silmällä ja... No niin, miksi en sitä sanoisi, pitänyt teitä suoranaisen valvonnan alaisena.

Kallea ensi hetkessä hiukan harmitti, että häntä oli aivan kuin lasta valvottu, mutta sitten hän näki asian oikean puolen ja sanoi:

-- Kiitos siitä! Vaikka olihan se tarpeetonta. Mitä kuukausi sitten päätin, totta kai minä sen pidinkin.

-- Se on hyvä.

Insinööri istui pöytänsä ääreen ja jatkoi:

-- Te saatte ehdottaa omalle osastollenne miehen, joka voi astua sijaanne. Onko sellainen tiedossanne?

-- On kyllä. Mutta minkätähden?

-- Minä siirrän teidät muualle. Te tarvitsette laajempaa työalaa, saatte sen nyt.

Kalle kuunteli henkeään pidättäen.

-- Minä tarvitsen apulaisekseni miehen, joka ymmärtää käytännöllisesti mekaniikkaa. Te tulette tänne konttorin puolelle ja saatte yhdessä minun kanssani valvoa konepiirustusten ja niihin kuuluvien seikkojen valmistamista.

-- Enhän minä osaa, sanoi Kalle hätääntyneenä.

-- Te opitte sen, minä tiedän sen varmasti, vastasi insinööri hymyillen. -- No, ensi kertaa sai kuulla teidänkin sanovan, ettette jotain osaa.

Kalle ei voinut mitään sanoa, hän vain nauroi, ääneen ja helakasti.

-- Täällä saatte sitten tuhlata henkistä voimaanne niin paljon kuin tahdotte, sillä täällä ei ole enää mitään sen tiellä, jatkoi insinööri. -- Ja minä olen varma siitä, että te näette paljon sellaista, jota ei näe se, joka on saanut kaavamaisen opetuksen. Se sitoo liiaksi käytännöllistä älyä. Tulee aina mieleen se, mikä on kirjoissa. Te kelpaatte täydellisesti siihen, mihin teitä tarvitsen.

-- No, sen asian kai herra insinööri tietää paremmin kuin minä. Ja milloin minä tulen tänne?

-- Huomenna. Saatte tänään määrätä seuraajanne. Meille on tullut eräs tilaus, josta, tahdon huomenna kuulla mielipiteenne.

Kalle läksi melkein juoksujalkaa huoneesta.

-- Jos minä nyt uskoisin, että jumala on olemassa, niin kyllä hän nyt saisi työtä ainakin insinöörin suhteen, sen minä vakuutan, sanoi hän itsekseen.

KUUDES LUKU.

-- Aina mies voi paikan saada, kysymys on siitä, täyttääkö paikkansa! Sen saamme nyt nähdä! Käyköön kuinka tahansa, vähällä en hellitä! ajatteli Kalle.

Konepajassa oli insinööri Salon apuna kaksi muuta, nuorempaa insinööriä. Toinen, Sundqvist niminen, oli jo noin viisi vuotta ollut insinöörinä ja palvellut muissa konetehtaissa, ennenkuin tuli tänne. Hän oli valimo-osastolla, jonka vuoksi Kalle ei hänen kanssaan ollut joutunut tekemisiin tähän asti. Hän puhui suomea vastenmielisesti, ei senvuoksi ollut koskaan työmiesten kanssa missään erikoisessa keskustelussa, eikä hän koskaan välittänytkään syventyä tarkastamaan työmiesten toimintaa. Hän luotti aivan kokonaan työnjohtajaan ja jakeli kaikki määräyksensä tämän kautta. Väki piti häntä ylpeänä, mutta ei koskaan syyttänyt häntä mistään puolueellisuudesta tai vääryydestä. Konepajassa hän tyytyi täyttämään tehtävänsä tarkkaan, oli kaikessa aivan täsmällinen, mutta ei koskaan olisi voinut ajatellakaan, että hän uhraisi minuuttiakaan ajastaan ulkopuolella työtuntien tehtaan hyväksi. Istua skruuvia pelaamassa hauskojen tovereitten seurassa oli hänen mielestään elämänsä hauskinta puolta. Hän oli naimisissa, oli onnellinen ja hyvä aviomies.

Nuorempi insinööri Bergman, joka valvoi konepiirustusosastolla töitä, oli päässyt pari vuotta sitten teknillisestä korkeakoulusta. Taitava piirtäjä, hyvä matemaatikko ja kekseliäs, mutta tavattoman laiska. Hän ei edes salannutkaan laiskuuttaan, vaan tuli toimeensa aina liian myöhään ja poistui sieltä milloin halusi, joko hoitamaan vekseleitään pankissa tai muiden asioiden vuoksi. Piirtäjät hän piti kyllä hyvässä kurissa ja osasi ne valikoida taitavasti, mutta harvoin nähtiin hänen muuta tekevän kuin korkeintaan luonnoksia toisille tai sitten korjailevan toisten puolivalmiita piirustuksia.

Näille insinööri Salo oli puhunut Kallesta ja vakuuttanut miehen olevan käytännöllisen ja tarmokkaan.

-- Konttoripuoli on aina liian kaukana varsinaisesta työmiehestä. Me määräämme kyllä laskelmien ja oppikirjojen mukaan tehtävät, mutta käytännöllisessä työssä varttunut voi tehdä huomautuksia, joista meille voi olla apua.

-- Tuo ajatus ajatuksena ei ole suinkaan mikään huono, sanoi Bergman, mutta mistä sellainen ihmelintu voitaisiin löytää?

-- Tämä mies on ehdottomasti sellainen, sanoi Salo.

Ja hän kertoi Kallen nopeista edistyksistä koneopin alalla, hänen palavasta harrastuksestaan ja työinnostaan.

-- Kaikki tuo on hyvää, mutta varsinainen äly, mikä sen takaa? sanoi Sundqvist.

-- Tiedätte kai, että alkuperäisen älyn mittana käytetään ihmisen kykyä voida kädellään punniten tuntea painon?

-- Kyllä.

-- Tämä mies on erehtymätön siinä suhteessa. Hänen elimistössään on jotain, joka puuttuu sivistyneeltä, sellaiselta kuin me olemme. Olen katsellut häntä työssä. Hänellä on aivan erikoinen kyky mukautua koneeseen, jokainen liikkeensä on juuri se, mitä tarvitaan, ei koskaan enempää. Vaikka hän on roteva ja karkeatekoisen näköinen, niin koneen ääressä hän tekee noita pieniä, varmoja liikkeitä, jotka kuvaavat todellista voimaa. Kaikkien laskelmien mukaan täytyy tällaisen olennon, jos hän ajatuksissaan aivan kuin sovelluttaa itsensä uuden koneen suunnitelman sisään, löytää asioita, jotka meille ovat vaikeita, löytää ne tuolla vaistolla, joka määrää hänen lahjakkaisuutensa.

-- Kaunis teoria, hyvin kaunis teoria, sanoi Bergman. -- Hauskaa nähdä, pitääkö se paikkansa. Näin päältäpäin ajatellen kyllä, mutta todellisuus on toista. Minä olen Kalliokosken tilaamaan suureen vesipumppuun...

-- Niin, siihen, joka juuri tilattiin.

-- Niin, samaan. Minä olen siihen nyt kaiken viisauteni ja oppikirjojen mukaan tehnyt piirustukset ja suunnittelut. Mutta siitä puuttuu muuan seikka, jonka tiedän voitavan jollain tavoin muuttaa, mutta jota en taida. Olen laskenut pumppuun tarvittavan voiman menekin ja huomannut sitä tuhlaantuvan hiukan liian paljon. Eihän se suurtakaan merkitse, onhan puu maassa huokeata, mutta hauskaa olisi ratkaista tämä seikka jotenkin helposti ja käytännöllisesti. Tässä nyt on tuollainen asia, jonka voin panna miehen eteen. Jos hänessä on tuo luontainen kyky, josta sinä puhut, niin hänen täytyy voida se ratkaista.

-- Heti ensimäisenä päivänä! Se on sentään aivan liian suuri vaatimus, sanoi Salo. -- Mutta voihan koettaa. Utelias olen minäkin.

Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun Kalle astui konttoriin.

Kun hän sinne saapui, tunsi hän itsensä kovasti kömpelöksi. Nuo hienot herrat saivat hänet ujoksi ja harvasanaiseksi. Hän oli odottanut jonkinmoista ylimielisyyttä näiden puolelta, mutta tunsi helpotusta, kun kohtelu oli ystävällinen.

Pitemmittä selityksittä kääntyi Bergman hänen puoleensa ja sanoi:

-- Katsokaahan tänne näitä piirustuksiani Tämä on uusi tilaus.

-- Minä kai eilen sanoin teille, että koetan voimianne eräässä työssä? lausui insinööri Salo Kallelle.

-- Kyllä insinööri sanoi.

-- Tämä on nyt se työ. Koettakaa ajatella asiaa.

-- Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.

Hän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia kysymyksiä.

-- Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.

-- Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla ikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja kyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.

-- Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja laski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli aivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma, kone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi se oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin käsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän katseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa ja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.

Piirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen rinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen, mutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan, toimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän yhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai puheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat jälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan takaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo hänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän kouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän ajoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä! Hän nousi ja astui Bergmanin luo.

-- Eiköhän olisi parasta tehdä näin!

Muutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli, nyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:

-- Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.

-- Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.

-- Ratkaisu on oikea kaikesta päättäen, sanoi insinööri Salo. -- Se oli hyvin tehty.

-- Oikein hyvin, oikein hyvin, lausui Sundqvist ja kätteli häntä.

Kalle ei kuullut enää heidän sanojaan, sillä häntä pyörrytti.

-- Voitteko pahoin? kysyi Salo.

-- Minä en tiedä, mikä minun on, tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy päästä raittiiseen ilmaan.

Hän läksi kiireesti ja päästyään ulos hän tunsi, miten häntä pyörrytti, ja koko ruumiissa tuntui horjuttava raukeus. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Se helpotti. Hän palasi takaisin.

-- No? kysyi Salo.

-- Voin paremmin.

-- Hyvä on.

-- En ole ennen sellaista saanut. Kun tulee herrojen joukkoon, niin saa herrojen tapoja.

-- Se oli kai ainoastaan väsymystä. Te olette ollut paikallanne niin pitkän ajan, että se on vaikuttanut. Ettehän käynyt edes aamiaisella.

-- En tainnut käydä. Joko kello on niin paljon?

-- Te olette neljä tuntia istunut yhdellä paikalla liikkumattomana.

Kalle katsoi insinööriin pitkään. Tämä nauroi.

-- Katsokaa kelloanne, ellette usko!

Kalle teki sen ja lausui:

-- Kas kummaa!

-- Menkää nyt ja tulkaa takaisin. Siksi on tuo keksintönne, sillä keksintö se todella on, voin iloksenne ilmoittaa, matemaattisesti laskettu.

-- Se on jo tehty, huusi Bergman toisesta huoneesta. -- Ratkaisu on oikea.

Kalle katsoi kummissaan ympärilleen, otti ylleen ja läksi ulos. Päästyään kadulle tunsi hän itsensä kovin voimattomaksi, mutta sittenkin oli ruumiissa aivan ihmeellinen rauhan ja hyvinvoinnin tunne. Ja eniten häntä ilahdutti se, että hän oli jotain pystynyt saamaan aikaan, oli insinöörille todistanut, että hänessä oli sisällä jotain siitä, mitä tämä oli uskonut.

Ruoka maistui tavattoman hyvältä. Hänen mielestään ei se ollut niin hyvältä maistunutkaan sen jälkeen, kun hän sorvikoneen korjattuaan oli poikennut ruokalaan.

Hänen palattuaan konttoriin ei edellisestä asiasta enää puhuttu mitään. Se oli jo ohitse. Bergman vain sanoi:

-- Piirustukset tein minä valmiiksi, sillä ne innostuttivat minua. Tulkaa malliosastoon.

Kalle ei koskaan ollut vielä käynyt siinä osastossa, missä puusepät valmistivat ne mallit, joiden mukaan valettiin muotit. Täällä annettiin työnjohtajalle piirustukset. Vanha mestari katseli piirustuksia ja sanoi:

-- Se on hyvä juttu, oikein hyvä juttu. Insinööri on kai tämän keksinyt?

-- En, vaan hän, sanoi Bergman viitaten Kalleen.

-- Se on hyvä juttu, sanoi mestari katsoen Kalleen silmälasiensa yli. -- Oikein hyvä juttu. Yksinkertainen ja helppo. Tulee huokeaksi ja on käytännöllinen. Vai eikö olekin, insinööri?

-- On. Se säästää hyvin paljon voimaa. Vähemmällä voiman kulutuksella saadaan suurempi nostokyky.

-- Aivan niin minäkin ajattelin.

Bergman läksi, ja mestari nosti lakkiaan hänelle. Ja tuntui Kallesta hauskalta, kun mestari hänellekin nosti.

Konttoriin palattuaan ei Kalle sinä päivänä kyennyt enää mihinkään työhön. Hän katseli toisten työtä. Ja katsellessa hänelle selvisi, mitä nyt oli tullut hänen elämäänsä. Nyt hän ei enää ollut olento, joka hoiti kuollutta konetta, hän voi luoda jotain uutta, voi kehittää entisiä muotoja edelleen. Ja tämä ajatus tuntui niin ihmeen oudolta ja samalla mieltä hivelevältä. Tämä oli ala, jolla ei ollut rajaa, tässä ei mikään enää häntä pidättänyt.

Samana iltana hän etsi tuon entisen saksankielen opettajattarensa, jonka luona hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Hän tiesi, että nyt hän tarvitsi vieraan kielen kokonaan valtaansa.

Kallen koko elämä sai uuden muodon konepajassa. Hän ei ollut millään tavoin sidottu olemaan yhdellä kohtaa, vaan sai huoleti liikkua tehtaan eri osissa. Monasti hänen täytyi käydä asioilla, kun insinöörit lähettivät hänet valvomaan jotain työtä, mutta usein hän läksi sinne aivan syyttäkin, ainoastaan jonkinmoisen salaisen voiman vetämänä.

Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi sulatusuunien luo. Siellä, missä metalli pakotettiin tottelemaan ihmistä ja ottamaan varmat, määrätyt muodot, olisi hän voinut olla vaikka kuinka kauan. Siellä olevat koneelliset laitteet olivat yksinkertaiset, ne eivät häntä vetäneet puoleensa, mutta hän katseli aina suurella nautinnolla, kuinka sula metalli valui muottiin. Ja hänestä tuntui aivan siltä, kuin tuo metalli olisi kuva hänestä itsestään. Nyt hänkin oli joutunut sulatusuuniin, oli valmistunut käytettäväksi maailmaa varten, ei tarvittu muuta kuin muotit, joihin pääsisi valumaan.

Työ insinöörien seurassa tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Jota selvemmin hän huomasi tietopuoliset puutteensa, sitä kiivaammin hän koetti niitä korjata. Entisessä työssään oli hän aina valmistanut vain koneen osia, täällä syntyivät itse koneet kaikessa ihmeellisessä monipuolisuudessaan. Tehtaalla oli muutamia määrättyjä tuotteita, joiden avulla sen toiminta pääasiassa pysyi pystyssä. Niitä Kalle tutki ja teki niihin pieniä korjauksia, joista ne tulivat käytännöllisemmiksi. Kauan aikaa häntä erikoisesti ihastuttivat moottoriveneiden koneet. Niitä hän joka puolelta tutki, kyllästyi sitten, kun sai kuulla, että sillä alalla oli jo tehty sellaisia edistysaskeleita muissa maissa, että kukaan tuskin voi löytää mitään uutta niihin, sai tyytyä kopioimaan ainoastaan toisten keksintöjä.

Insinöörit eivät lähettäneet mitään uusia piirustuksia koskaan konepajan puolelle, ellei Kalle ollut niitä tarkastanut. Hän teki usein hyvin sattuvia huomautuksia, antoi käytännöllisiä ohjeita, jopa joskus kiivaassa väittelyssä kumosikin toiset.

-- Te kulutatte kaiken aivoissanne yksinomaan koneisiin, nuori mies, sanoi Bergman. -- Milloin te aiotte elää?

-- Mitä elää?

-- Itse elämää.

-- Eiköhän tämä jo riitä?

-- Te mahdatte olla suuri lapsi, koska niin sanotte. Jos te arvelette, että elämä on siinä, että me aina teemme ja teemme jotain, niin eihän vanhoilla päivillä ole enää edes mitään, mitä muistelisi. Onko teillä täällä edes naistuttaviakaan?

-- Onhan noita, mutta ne ovat sitten myös sen mukaan.

-- Minä toimitan teille uusia.

-- Mitä minä niillä teen?

-- Kyllä nainen opettaa, mitä hänellä tehdään, sanoi Bergman nauraen.

Kalle joutui suureen seurapiiriin Bergmanin kautta. Se ihmeellinen mukautumiskyky, joka Kallessa oli, tuli tällöinkin esiin. Kyllähän hän alussa astuessaan hienoihin asuntoihin pelkäsi käyttäytyvänsä kömpelösti, mutta voimakas ja joustava ruumiinsa esti häntä tekemästä mitään sellaista, joka olisi ollut rumaa tai loukkaavaa. Ja sitten oli hänellä tuore luontainen iloisuutensa, joka piankin astui esiin, jos hänelle vain oltiin ystävällisiä. Bergman jokaiselle uudelle tuttavalle esitteli hänet apulaisekseen "siellä meidän konepajalla". Hienotunteisesti hän täten syrjäytti sen, että Kalle oli ainoastaan työmies. Muuta ei tarvittu, ihmiset tunsivat vaistomaisesti vetovoimaa tätä nuorta miestä kohtaan, joka oli terve, lahjakas ja aina iloinen.