Part 12

Hänen kasvonsa aivan säteilivät ilosta, kun he tulivat kadulle.

-- Kiitos siitä, että sanoitte meidän, lausui Kalle.

Hän meni kukkakauppaan, ensi kertaa eläissään, osti ruusuja kimpun ja seisoi asemasillalla odotellen leskeä kello kolmen junalle. Hän ojensi kukat hänelle ja sanoi:

-- Pitäähän teilläkin olla juhannusiloa. Ottakaa tämä kukkaluuta!

Leski oli makea ja keimaileva. Kalle oli kuin kuumilla hiilillä. Hän hengähti helpotuksesta, kun juna läksi liikkeelle.

Juhannusaaton hän istui ojankaivuukoneen piirustusten ääressä.

-- Riittäähän tämä hengen kokko minulle nyt! sanoi hän.

Seuraavana päivänä hän tapasi insinöörin. He olivat niin iloisia, että nauroivat ääneen toisensa nähdessään. Ja kun asiat olivat selvitetyt, lausui insinööri:

-- Muista ajoissa hankkia itsellesi huoneisto, jos häät vietät kolmen viikon päästä.

-- Minnekähän minä sen vaimoni olisinkaan vienyt, ellet olisi huomauttanut? sanoi Kalle nauraen. -- Minä en koskaan tule ajatelleeksi tällaisia asioita.

-- Siksi pitääkin minun pitää siitä huolta, sanoi, insinööri.

-- Riittääköhän kymmenen huonetta?

-- Kolme riittää. Sinun työhuoneesi, makuuhuone ja arkihuone, joka samalla on ruokailuhuone.

-- Mutta jos tulee lisää väkeä.

-- Siksi ennätät kyllä vuokrata uuden. Eihän vuokrasopimus sido kuin vuodeksi.

-- Minä olen aivan sekaisin nykyään, minä puhun paljasta roskaa, minä en osaa kohta ajatellakaan enää.

-- Ei se ole tarpeellistakaan vähään aikaan.

Kalle vuokrasi huoneiston, joka sattui olemaan vapaana, vaikka kesäkuu oli jo lähellä loppuaan. Kun hän sinne Mikon seurassa tuli, tuotettuaan entisestä asunnostaan kaiken sen, mikä oli hänen yksityistä omaisuuttaan, istui hän maalta tuomansa vanhan matkalaukun päälle keskelle tyhjää huonetta ja katseli ympärilleen:

-- Täällä pitäisi kalustaa!

-- Tietysti. Mutta onhan kaupungissa kauppoja, joista huonekaluja saa, sanoi Mikko.

-- Niin, huonekaluja, tauluja, verhoja ja kaikenlaista muuta. Minä menen johonkin kauppaan ja käsken heitä sieltä tulemaan tänne ja ajamaan tavaraa seinien sisään. Sen he ymmärtävät paremmin kuin minä.

Kun hän tästä mainitsi insinöörille, niin tämä nauroi pitkän aikaa aivan katketakseen.

-- Jos kauneusaistia pidetään naisen ominaisuutena, lausui hän naurusta päästyään, niin kyllä sitten sinä olet täydellinen mies. Muuta en voi sanoa.

-- Minulla ei ole vielä ollut aikaa ajatella sellaista, kun vain huone on, jossa makaan. Täällähän minä työn teen. Mitä minun nyt pitää sitten oikeastaan tehdä?

-- Kutsut morsiamesi tänne ja hän saa kaiken järjestää. Mitä iloa hänellä on kodista, jota hän ei ole saanut olla muodostamassa.

-- Se on totta. Minä tahdonkin, että Alma on täällä.

Hän sähkötti Almalle. Tämä saapui parin päivän päästä. Kalle jätti hänen ja insinöörin toimeksi huoneiden sisustuksen. Hänellä oli täysi työ ojankaivuukoneen valmistamisessa.

Leski kävi kolmasti viikossa pajassa katsomassa ojankaivuukoneen valmistumista. Hän tuli sitä varten aina kartanostaan aamujunassa ja läksi päiväjunassa.

Kahden viikon päästä kone oli valmis ja viety paikalleen. Kalle valvoi kaikkia töitä. Hänen täytyi järjestää sähköasema, kokeilla dynamolla, valmistaa väliasemat suolle, joihin pääjohto tuli dynamosta ja niistä sitten kaapelia pitkin kaivuukoneeseen. Vasta kolmantena päivänä saatettiin kokeilla. Kone toimi puutteellisesti. Kalle palasi kaupunkiin ja valmisti siihen uusia osia kovalla kiireellä. Hän oli työpuvussa pajassa, kun insinööri tuli ja sanoi:

-- Kai muistat, että kohta olet kolmannen kerran kuulutettu?

-- Tietysti muistan. Oikeastaan sanoen, en muista. Entä sitten?

-- Milloin pidät häät?

-- Onko Alma täällä?

-- On.

Kalle jätti työt hetkiseksi sikseen ja riensi morsiamensa luo.

-- Niin, milloin ne häät ovat?

-- Tavallisestihan ne ovat kolmannen kuulutuksen jälkeen, sanoi Alma.

Hän ei ollut nähnyt sulhastaan muuta kuin vilahdukselta, mutta hän oli rauhallinen, tiesihän hän, että Kallella oli tulinen kiire.

-- Siis tietysti on meidänkin silloin, sanoi Kalle.

-- Kun sinä et vain unohtaisi, että se siis on neljän päivän päästä.

-- Enhän minä toki sellaista päivää unohda, sanoi Kalle nauraen.

-- Ei sinusta taida tietää, lausui Alma. -- Jos unohdat, niin lähetän hakemaan.

-- No, minä vannon ja vakuutan, että olen silloin jo kahta tuntia ennen paikallani. Minä vannon sen, kuuletko, vannon oikein lujasti.

Alma hymyili ainoastaan. Kalle kiiruhti pajaan.

Seuraavana päivänä hän oli jo jälleen kartanossa kokeilemassa kaivuukoneella. Se toimi nyt. Mutta vielä oli järjestettävä se laite kuntoon, jonka avulla kone hiljalleen eteni suon laidasta toiseen. Viidentenä päivänä se oli valmis. Kone teki työtä, nosti vaivalloisesti kantoja pohjasta, halkoi turpeen ja heitti sen syrjään.

Leski oli haettanut itselleen suon laitaan tuolin ja pöydän. Hän eli siellä kaiket päivänsä. Hänelle tuotiin sinne ruokakin. Eräänä iltana kuuli vahti kovaa kirkunaa suolta. Leski oli tahtonut mennä liikkumattoman koneen luo ja oli vajoamassa suohon.

Kuudentena päivänä oli jo päästy muutamia metrejä, mutta kaikki sujui tavattoman hitaasti. Kalle tuotti siirrettävät ahjot ja miehiä pajasta sinne. Seitsemäntenä päivänä vauhti lisääntyi hiukan.

Kahdeksantena, joka oli hänen hääpäivänsä, oli hän itse konetta käyttämässä nähdäkseen, missä viat olivat.

Keskellä tulisinta kiirettä saapui insinööri työpaikalle. Hän juoksi suon laitaan ja huusi ja huitoi. Kalle huomasi hänet, seisautti koneen ja kysyi:

-- No, mikä on hätänä?

-- Ihminen, sinun hääsi ovat kahden tunnin päästä ja sinä olet täällä!

Kalle otti sukset, joiden avulla hän kulki suolla. Hän heitti työpuvun yltään pensaikossa ja riensi insinöörin luo.

-- Alma oli sittenkin oikeassa. Minä unohdin sen. Ei kai hän ole suuttunut?

-- Ei, hän nauraa sinulle.

-- Naurakoon vaan, hän on niin kaunis, kun hän nauraa.

-- Isäsi kiroilee.

-- Hän kiroilee aina silloin, kun hän pitää minusta. Vai on isäkin tullut. Kuinka hän huomasikaan?

-- Alma tietysti on hänelle ilmoittanut, sillä sinä et sitä olisi tehnyt. Ethän sinä kirjeitä kirjoita.

-- En totisesti, ja sehän juuri on aina ollutkin minun onnettomuuteni, etten niitä osaa. Mennään siis.

Insinööri kuiskasi:

-- Kutsuhan leski häihisi.

Kalle astui lesken luo, kumarsi ja sanoi:

-- Tulkaahan meidän kanssamme, meillä on siellä kaupungissa pienet ilot.

-- Hyvänen aika, menettekö te kesken kaiken sinne? Tänne te jäätte, koneen täytyy käydä hyvin ennen lähtöänne!

-- Minä menen vain häihini. Minä tulen sitten takaisin. Tulkaahan tekin katsomaan, millainen minä olen papin edessä.

Kalle oli aivan täynnä pulppuilevaa elämäniloa seisoessaan lesken edessä. Se tarttui häneen. Juoksujalkaa he kolmisin menivät autoon ja sitten kiitämään Helsinkiä kohden.

Matkalla sanoi Kalle insinöörille:

-- Missähän kunnossa se minun hännystakkini on?

-- Hirveässä tietysti.

-- Kai se päällä oikenee. Minä en ole sitä käyttänytkään sen jälkeen kuin oleskelin noiden hienojen naisten seurassa ja harvoin silloinkin.

-- Kaikeksi onneksi Alma näyttää tuntevan jo sinut. Hän otti sen eilen esiin, ja se on nyt työhuoneessasi räätälin silittämänä ja vieressä kaikki muut juhlapuvun vehkeet.

He tulivat asuntoon, jonka Kalle vain pari kertaa vilkaisemalla oli nähnyt. Hän puki kiireesti hännystakin ylleen. Vasta papin edessä seisoessaan hän huomasi kätensä likaisiksi. Häveten hän veti kätensä nyrkkiin.

Vihkimisen jälkeen Alma kuiskasi hänelle:

-- Pesehän kätesi, Kalle.

-- No, työmiehen kädet ovat työmiehen kädet, ei niitä tarvitse hävetä!

Kun Kalle vieraitten mentyä oli Alman kanssa kahden, tarttui hän tämän olkapäihin ja lausui syvällä, miehekkäällä äänellään:

-- Pidä minusta sellaisena kuin olen.

-- Senhän minä teenkin.

VIIDESTOISTA LUKU.

-- Fortuna fortes adjuvat, onni suosii voimakkaita, sen todellakin saa nähdä, lausui insinööri muutamia viikkoja häiden jälkeen.

-- Kuinka niin? kysyi Kalle.

-- Me olemme saaneet uuden vaunutilauksen, ja samalla on tullut kirje Pietarista. Kysymys on jälleen shrapnelleista. Meille tulee työtä ja rahaa.

-- Pääasiassa työtä. Ilman sitä minä en voi elää. Ojankaivuukoneeni ei ole onnistunut, se ei toimi hyvin, se on ainoa suruni tällä hetkellä. Mutta voidaanhan se parantaa. Leski on kuitenkin haltioissaan, hän on sen saanut nähdä. Työtä vielä, ja kai sekin kone on täydellinen. Ei koskaan uutta konetta ole ensi hetkessä valmistettu, se kysyy kokeiluja.

-- Ja niihin meillä kohta on varaa vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä viimein osaat sen, mitä tahdot saavuttaa.

-- Enköhän. Minä en kaikkea osaa, sen tiedän, mutta kaikeksi onneksi en koskaan ole hapuillut sinne ja tänne. Ja sitten olen tuntenut, että minä en ole mitään ilman työtä. Työ on terveys, työ on elämän siunaus, sen kaunein ja ihmeellisin muoto.

Hänen ääneensä tuli lämmin sävy, kun hän jatkoi:

-- Niin, mutta sekään ei olisi mahdollista, työtä ei osaisi tehdä, ei jaksaisi, ellei kaiken takana olisi yksi olento, joka meille on kaikki kaikessa, jonka tähden toimimme, jonka edessä yksinään tahdomme ylpeillä tuloksista. Kun ne kaksi ovat yhdessä, niin silloin mies on niin voimakas, ettei häntä mikään voi painaa maahan. Ja minua ei paina enää mikään, ei mikään!