Part 10

Ensiksi hän päätti ratkaista kantojen nostamisen. Hän ajatuksissaan laati koneensa keskelle pienen, mutta hyvin rakennetun nostolaitoksen. Siihen hänellä oli paljon malleja. Hän vain tuumiskeli, kuinka paljon nuo ruuhentapaiset laitteet pystyivät vastustamaan suohon painumista sinä hetkenä, jona koukut olivat iskeneet kantoon ja alkoivat nostaa sitä ylös. Tämän ratkaiseminen ei ollut vaikeaa, sillä kaikki riippui ruuhilaitosten rakenteesta.

Mutta sitten tuli kysymykseen suon halkaiseminen. Ensin ajatteli hän suuria sirkkelisahan teriä, mutta huomasi, että ne olisivat ainaisessa vaarassa, kun ei koskaan voinut tietää, milloin voi sattua kivi tielle ja terät pirstaantua niihin. Uusia voisi hankkia kyllä, mutta ne tulisivat kalliiksi. Hänen täytyi voida luoda jotain sellaista, joka ei rikkoontuessaan maksanut paljoa ja oli silmänräpäyksessä uusittavissa. Suopiilut hän tutki kaikissa eri muodoissaan ja loi aivan uuden, jonka terä oli hyvin ohut ja kulmikas, jotta leikkaamiskyky siten tuli suuremmaksi.

Hän muisti kerran lukeneensa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuollaisesta kuokkimiskoneesta ja hän alkoi sydämestään nauraa.

-- Minun koneestani taitaa tulla samanlaatuinen kummitus, joka on vain unissa ja ajatuksissa!

Miettimällä hän sai selville, millaisen laitteen hän valmistaisi näiden piilujen käyttäjäksi. Voiman ei siinä tarvinnut olla kovin suuri, koska aines, joka oli halkaistava, oli pehmeää.

Halkaistun turpeen nostaminen ojan syrjään oli viimeinen ratkaistava. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki mahdolliset muodot ruoppauskoneen nostolaitoksista nostoranoihin asti. Hän löysi keinon, joka mielestään oli oikea.

Ja nyt hän alkoi ajatuksissaan antaa koneen käydä. Sen täytyi toimia ja toimia täydellisesti. Hän paranteli jokaista yksityiskohtaa, laati kaikki yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka kolmen miehen käyttämänä voisi toimia.

Juuri kun hän oli piirtäjien avulla saanut koneen paperille ja aikoi pyytää insinööriä matemaattisesti laskemaan kaiken, tuli heille ankara isku.

Pankki alkoi tehdä vaikeuksia.

He olivat maksaneet pankille velastaan satatuhatta maaliskuulla. Satatuhatta he olivat käyttäneet uusien koneitten ostamiseen ja uudistusten hankkimiseen konepajassa. Loput voitosta pidettiin siltä varalta, että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka teki rahojen käsilläolemisen välttämättömäksi, koska kerran oli vielä kireät ajat. Konepaja toimi kyllä säännöllisesti, mutta jos laskettiin pois pankille tuleva korko ja kaikki menot, niin se ei tuottanut koko pääomalle muuta kuin kahden prosentin koron. Se ei ollut paljoa, mutta senkin varassa voi pitää kaikkea pystyssä ja odottaa uusia ja parempia aikoja.

He olivat leskeltä saaneet nuo satatuhatta, suorittaneet pankille senkin velan, voittivat tämän velan yksityiselle siirtymisen kautta puoli prosenttia. Mutta pankille he olivat vielä velkaa kolmesataatuhatta.

Ja silloin pankista eräänä päivänä sanottiin lainat irti. Kuukauden päästä ne olivat maksettavat. Pankin täytyi koota kassaan rahoja, ja kohteliaasti pyydettiin insinööriä, jolle ilmoitus puhelimitse tehtiin, hankkimaan rahat jostain muualta.

Kun insinööri Kallelle tämän seikan ilmoitti, niin nuori mies huudahti:

-- Ovatko he hulluja? He antavat meille luottoa silloin, kun liike oli kaikkein huonoimmillaan, ja nyt he kieltävät sen, kun kaikki alkaa mennä hyvin.

Insinööri oli aivan rauhallinen.

-- Hyvä ystävä, sanoi hän, minä ymmärrän tämän varsin hyvin. Kun pankki silloin antoi meille luoton, niin se tahtoi siten saada meidät nostamaan konepajan asiat hyvään kuntoon, voidakseen sopivana hetkenä kaapata suuret voitot itselleen.

-- Kaapata, millä tavoin kaapata? kysyi Kalle.

-- Samalla tapaa kuin mitä me käytimme yhtiön suhteen.

-- Kuinka niin?

-- Me käytimme toisten pulaa hyväksemme. He tekevät samoin. Pankilla on varmaankin tiedossa joku, joka haluaa ostaa tämän konepajan siltä. Pankki tietää varsin hyvin, että kun ajat ovat kireät, tämän konepajan asiat kautta maan olleet tunnetusti huonot, emme saa keltään yksityiseltä rahoja, ja toisilla pankeilla ei ole tähän aikaan mitään halua ryhtyä suuriin uusiin yrityksiin, kaikilla kun on täysi työ saadakseen nykyiset edes jollain tavoin hoidetuiksi.

-- Tämä tietää siis, että meidän on pakko lyödä kintaamme pöytään ja heittää kaikki ansiomme ja työmme tulokset tuolle rahalaitokselle aivan kuin lahjaksi?

-- Sitä pankki aikoo. Huonot ajat ovat aina olleet pankkien kulta-aikoja, sitä sinä et kai tiedä.

-- Ja sinä pysyt rauhallisena tällaisen häviön edessä? sanoi Kalle.

-- Minä olen voinut tällaista aavistaa, ja siksi se ei minua kummastuta. Pankit tekevät huonoina aikoina tavallisesti näin. Jos on esimerkiksi talo, johon pankilla on ensimäinen kiinnitys, sanokaamme neljäsataatuhatta, ja sitten talolla on viisi-kuusi muuta kiinnitystä, yhteensä ehkä satatuhatta, ja näiden lisäksi ovat rakentajat panneet tietysti kaikki ne rahat, mitä heillä suinkin on ollut, niin se on pankille kultakaivos. Tulee huono aika. Syystä tai toisesta ei talo voi suorittaa kaikkia maksujaan, se tarvitsee lisää luottoa ja kääntyy pankin puoleen. Tämä kieltäytyy. Talon omistajat eivät voi hankkia mistään muualta. He antavat kaiken mennä vararikkoon. Tulee huutokauppa. Pankki huutaa talon itselleen omaan kiinnitykseensä asti. Silloin se saa talon neljälläsadallatuhannella, vaikka sen arvo on ehkä kuusisataatuhatta.

-- Ja kaikki nuo muiden kiinnitysten omistajat kadottavat rahansa?

-- Tietysti, elleivät itse osta taloa. Mutta millä rahoilla?

-- Me emme päästä konepajaamme tällä tavoin menemään! huusi Kalle. -- Nyt minä sen tahdon pitää, sillä nyt minä tiedän, että täällä minä osaan olla ja että työlläni on jokin muukin merkitys kuin oma hyötyni.

-- Ja mikä se on?

-- Kansallinen merkitys, kun koetan kehittää omaa teollisuutta ulkomaalaisen rinnalle ja sen arvoiseksi.

-- Hyvä ystävä, jos noin ajattelet, niin ajattele vaan, sillä oikein se on. Mutta älä puhu siitä, muuten sinut pannaan vaikka millaisen horjuvan liikkeen johtajaksi. Tässä maassa perustetaan suuret määrät liikkeitä yksinomaan tuolle aatteelle. Sinä olet mennyttä miestä, jos saadaan tietää, että sinulla on tuollaisia suunnitelmia. Ei, mies hyvä, nyt me ajattelemme itseämme ja teemme kaiken voitavamme pelastaaksemme itsemme. Me voimme raapia omasta kassastamme aina kokoon satatuhatta markkaa, sen tiedän. Olemme tähän asti maksaneet kaikki tilauksemme täsmällisesti, meillä on siis hyvä nimi, voimme jatkaa liikettä ja saada luottoa raaka-aineiden hankinnassa; mutta sittenkin tarvitsemme kaksisataatuhatta.

-- Leski?

-- Olen ajatellut häntäkin. Mutta kun nyt on vaarassa häneltä äsken saamamme satatuhatta markkaakin, niin pelkään, että hän vastaa kieltävästi.

-- Minä koetan, sanoi Kalle.

Hän läksi lesken luo. Vanha rouva oli huonolla tuulella, sen Kalle huomasi jo sinne saapuessaan. Hän ilmoitti syynkin siihen heti.

-- Olen tänään aivan kiukkua täynnä. Minä olen saanut suorittaa erään takauksen. Kymmenentuhatta markkaa. Ajatelkaa, kymmenentuhatta! Niinkuin minulla olisi varaa heittää pois kymmenentuhatta. Sehän on melkein kahdensadantuhannen korot!

Kalle surkutteli leskeä ja päätti kaikesta huolimatta ryhtyä asiaan. Leski kuunteli kyllä selitystä, mutta liikahteli kovin hermostuneesti. Kun Kalle pääsi siihen, että hän tahtoi saada lainaksi vielä kaksisataatuhatta markkaa, niin leski kimmahti pystyyn.

-- Oletteko hullu? Minäkö antaisin teille kaksisataatuhatta markkaa. Silloinhan annan teille melkein kaikki, mitä minulla on pankissa. Ja sitten tulee vararikko kuitenkin kerran, ja sitten minä olen menettänyt aivan kaikki.

-- Saatte ensimäisen kiinnityksen konepajaan.

-- Se ei mitään takaa. Kyllä minä tiedän, minkä arvoinen konepaja on, kun se kerran menee rempalleen, koneista saa tuskin metallin hintaa. Ja rakennukset eivät ole mitään, ei minkään arvoisia. Minä olen kyllä nähnyt noita raunioiksi sortumassa olevia tehtaita, joiden ikkunat on rikki ja katto luhistumassa. Ei, minä en anna. Menkää pois, menkää pois!

Hän aivan kirkui ja huitoi käsillään. Kalle ei katsonut enää tarpeelliseksi jatkaa keskustelua, hän meni eteiseen ja otti ylleen päällystakkinsa.

Leski riensi jälestä.

-- Myykää koko konepaja minulle. Minä palkkaan teidät sinne johtajaksi. Te kykenette siihen, minä uskon sen.

Kalle suuttui. Hänenkö olisi pitänyt luopua kaikesta näin vähällä?

-- En. Minä sanon: en. Kuuletteko, minä sanon: en!

Ja sitten hän paiskasi oven kiinni. Leski juoksi portaille hänen jälestään.

-- Antakaa minulle takaisin rahani!

Kalle astui portaita alas vastaamatta sanaakaan.

-- Varas, varas!

Hän pääsi kadulle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lyömään tuota naista. Haukkua häntä varkaaksi, häntä, joka ei koskaan voinut toisen omaan koskea. Mutta hänhän oli nainen, ja mitä hyötyä olisi, jos vielä tappelisikin. Tyyneyttä tarvittiin nyt, ennen kaikkea tyyneyttä.

Päästyään insinöörin luo sanoi hän:

-- Ämmä antoi pakit!

-- Arvasin sen, vastasi insinööri. -- Nyt on edessä kulku rukoushuoneisiin.

-- Minne?

-- Pankkeihin. Kaikkiin järjestään.

-- On se kummallista, että kunnollisten ihmisten, joille työ on rakas kuin uskonto, täytyy rukoilla saadakseen hiukan luottoa.

-- Se on maailman meno.

KAHDESTOISTA LUKU.

-- Tässä ei itkut auta, vaan ainoastaan kannallaan pysyminen, sanoi Kalle, kun hän insinöörin seurassa tuli ensimäisestä suuresta pankista, jossa heille oli oltu kohteliaita, mutta sanottu, ettei ole tällaisina aikoina rahoja liikenemään uusiin yrityksiin.

-- Mennään toiseen pankkiin.

Siellä luvattiin miettiä ja ilmoittaa viikon kuluttua.

-- Se edes ennustaa jotain hyvää, sanoi Kalle.

-- Ei ole sanottu, vastasi insinööri. -- Tällaisella tavalla pääsee aina kaikkein vähimmällä. Kohteliaisuus on niin mukava ja helppo kieltämiskeino. Mutta toivokaamme parasta.

Muutaman päivän päästä ilmoitettiin siitä pankista, joka heitä ahdisti, että leski oli siirtänyt heille tuon sadantuhannen markan saatavansa, ja sekin sanottiin nyt irti.

-- Puukko kurkkuun, sehän on yksinkertaisinta, se auttaa varmasti, sanoi insinööri.

-- Että hän sentään kehtaa tuolla tavoin tehdä, naisihminen!

-- Raha on aina rakas, ja hän on nyt hätääntynyt. Siltä taholta ovat siis kaikki toiveet menneet!

Viikko kului umpeen. He menivät yhdessä kuulemaan vastausta pankista, joka oli luvannut miettiä lainan myöntämistä. Vastaus oli kieltävä.

-- Nyt on meiltä mennyt kymmenen päivää, sanoi Kalle. -- Jälellä on vielä kaksikymmentä.

He menivät kolmanteen pankkiin. Sieltä luvattiin satatuhatta, mutta varmoja takuita vastaan. Molemmat miehet lupasivat ajatella asiaa.

-- Meillä ei ole kai ketään, joka meille tuon satatuhatta takaisi? sanoi Kalle. -- Minä en ainakaan tunne.

-- Ei ole. Emmekä me sadallatuhannella minnekään pääse. Kolmesataa meillä pitää nyt olla.

Kymmenen päivää kului kaikenlaisissa kassoissa käymiseen. Missään ei ollut rahoja.

Jälellä oli enää kymmenen päivää. He menivät vielä yhteen pankkiin. Siellä luvattiin antaa rahat ja järjestää kaikki viikon päästä.

Miehet hengähtivät helpotuksesta. Työ tuntui taas oikealta ilolta konepajassa, ja Kalle kulki hyräillen paikasta toiseen. Jahka tämä kaikki on vain ensin järjestetty, niin sitten hän lähtee Alman luo, tulee juuri juhannukseksi. Ja silloin hän muisti, että oli ollut juhannus silloinkin, kun hän ensi kertaa huomasi sydämensä lyövän kiivaammin Alman nähdessään.

-- Ja kun minä sen hänelle kerron, niin eiköhän hän siitä ilahdu?

Viikko kului, ja säteillen tyytyväisyydestä menivät molemmat herrat pankkiin, josta heille oli laina luvattu. Laina kyllä luvattiin antaa, mutta vasta neljän kuukauden päästä. Pankki oli äskettäin saanut kärsiä suuren tappion, ynnä muuta sellaista heille kerrottiin. He kiittivät ja tulivat kadulle.

-- Kolme päivää enää! sanoi Kalle, joka oli aivan kalpea.

-- Niin, kolme päivää! Meidän täytyy nöyrtyä!

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Mennään kerjäämään noiden herrojen luo ja pyydetään oikein kauniisti, että laina vielä saisi seista.

Kalle tunsi, kuin häntä olisi joka taholta puristettu ja puserrettu. Taipua siinä määrässä! Tämä oli vielä hirveämpää kuin kaikki se, mitä hän oli saanut kokea sinä aikana, jona oli ollut työtä etsimässä Helsinkiin tultuaan. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Kaikkea muuta hän voi tehdä, mutta ei tätä, ei koskaan tätä!

-- Minä en tule rukoilemaan, minä en voi taipua noiden herrojen edessä väärässä asiassa.

-- Sitten saamme jättää kaiken, sanoi insinööri rauhallisesti. -- Eihän tässä mikään muu auta.

Sanaakaan sanomatta he palasivat konepajalle. Kalle teki kiivaasti työtä, karttoi insinööriä, jonka kanssa hän ei voinut mielestään keskustella joutumatta raivoon.

Hän oli koko yön konepajassa. Kaikki oli hiljaista. Kuinka rakas tämä oli hänelle, sen hän nyt tiesi, kun hänen kohta täytyi siitä luopua. Kaikki nuo koneet hän tunsi, jokaisen hihnan, jokaisen rattaan, jokaisen pienenkin esineen. Häneen tuli suuri nöyryys. Entinen aika isän pajassa palasi mieleen. Siellä hän oli aina tottunut illalla lakaisemaan pajan puhtaaksi. Hän tarttui erääseen luutaan ja lakaisi. Tunnin päästä hän heitti sen, istui erään koneen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä.

Aamulla hän astui insinöörin luo ja sanoi:

-- Mennään pankkiin. Minä taivun mihin tahansa, mutta minä en voi jättää konepajaa, minä en voi!

-- Ei mennä, jos se on sinulle vaikeaa. Antaa kaiken romahtaa ja koetetaan alottaa jollain muulla tavalla. Kestäähän se, ennenkuin pääsemme taas jaloillemme, mutta kyllä sinun kanssasi kaikki aina luonnistuu.

-- Koetetaan kuitenkin vielä. Mennään noiden herrojen luo. Ehkä heillä on sydäntä.

He menivät. Johtokunta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut erittäin ystävällinen heidän tullessaan, oli nyt jäykkä. Kaikki kyllä kumarsivat, mutta yksi ainoa heistä ryhtyi puheeseen. Heitä ei pyydetty edes istumaan. Kaikki tapahtui seisaaltaan.

-- Me olemme tulleet ilmoittamaan, että emme voi suorittaa huomenna pankille noita rahoja, alkoi insinööri.

-- Se on hyvin ikävää, varsinkin pankille, sanoi johtaja.

Kalle punastui, mutta ei sanonut mitään. Johtaja jatkoi:

-- Me olisimme niin mielellämme tahtoneet auttaa, mutta tällaisina aikoina on meidän pakko sanoa paljon irti lainoja. Se korko, jolla rahat ovat teille annetut, on myöskin liian alhainen. Meidän on ollut pakko itse korottaa talletuskorkoja, me suorastaan emme saa mitään hyötyä teidän asioittenne takia. Ja meidänhän on vieraitten rahojen hoitajina katsottava etupäässä pankin parasta, niin ikävää kuin onkin ajatella, että kaksi kunnollista miestä joutuu tämän asian tähden kärsimään.

-- Vai on korko liian alhainen? sanoi insinööri.

-- On, sen te kai nyt ymmärrätte.

-- Mutta jos me maksamme enemmän. Jos suoritamme yhden prosentin enemmän, niin voiko silloin olla mahdollista, että pankki antaa lainan olla?

-- Minun täytyy neuvotella toisten johtajien kanssa. Herrat ovat niin hyvät ja odottavat.

Molemmat miehet siirtyivät eteiseen ja odottivat.

-- Yksi prosentti lisää! sanoi Kalle. -- Konepaja tuottaa ainoastaan kaksi prosenttia pääomalle hyötyä meille; ellemme ota lukuun shrapnellien antamaa voittoa.

-- Niin. Mutta me pelastamme ainakin kaiken sillä tavoin.

-- Ja meidän hyödyksemme jää yksi ainoa prosentti jaettavaksi meidän kahden kesken! Meillähän on jokseenkin sama palkka kuin hyvällä työmiehellä.

-- Niin kyllä, mutta konepaja on sittenkin meidän ja me voimme odottaa parempia aikoja.

Heidät kutsuttiin sisään.

-- Olen neuvotellut toisten johtajien kanssa. Pankki suostuu ehdotukseenne.

Kalle hengähti syvään. Pelastua millä keinoin tahansa, kun vain pelastui, saada tehdä työtä omassa konepajassa, se kai sittenkin oli pääasia, vähät palkasta.

-- Mutta sitten on pankilla yksi ehto?

-- Mikä? kysyivät molemmat miehet.

-- Se, että pankki saa asettaa toimitusjohtajan, jonka määräyksiä te olette velvolliset noudattamaan. Ja kaikki raha-asiat hoidetaan pankin kautta.

Nyt Kalle ei enää voinut hillitä itseään. Toinen tulisi määräämään hänen konepajassaan, hänen konepajassaan, kohtelisi häntä kuin alaistaan! Hän haukkui pankin johtokunnan herrat suut silmät täyteen, sanoi heille suoraan, mitä hän heistä ja pankin menettelystä ajatteli. Herrat kuuntelivat hetkisen aivan tyyninä, ikäänkuin ei asia vähääkään heitä liikuttaisi. Viimein sanoi johtaja rauhallisesti:

-- Eiköhän ole hyvä, että herrat menevät hiukan rauhoittamaan mieltään ja ajattelemaan, mistä saavat huomiseksi ennen pankin sulkemista rahat?

Kalle käänsi selkänsä ja meni ovesta. Insinööri seurasi häntä.

-- Tyhmästi sinä teit, mutta nuorempana olisin minä tehnyt samoin. Konepajan pelastaminen noilla ehdoilla olisi ollut meille paljoa suurempi tappio kuin vararikko. Me olisimme olleet silloin orjuudessa, jotavastoin nyt voimme ajatella, miten järjestämme elämämme uudelleen, uudelle pohjalle ja uusilla voimilla. Ikää meillä on vielä ja uskoa myös.

He kävelivät vähän aikaa vaiti rinnatusten. Insinööri sanoi viimein:

-- Mennään konepajaan, siellä ainakin on meidän hyvä olla.

-- Minä en voi sinne nyt tulla, sanoi Kalle. -- Minä tahdon olla yksin. Tulen sitten myöhemmin. Odota siellä. Minä tulen aivan varmasti. Minun täytyy saada ensin ajatella.

Hän läksi kävelemään Eläintarhaan päin. Luonto oli täydessä kauneudessaan, sillä juhannus oli juuri ovella. Kalle muisti kotipaikkaansa ja ajatteli, onkohan kotituvan lähellä olevassa pihlajassa tänä vuonna paljon kukkia ja tuleekohan siis hyvästi siihen marjoja, mikä tietää aina lumista talvea. Ja haikealta tuntui ajatella, että Alman täytyisi odottaa jälleen, tiesi kuinka monta vuotta, odottaa siksi, kunnes Kalle olisi saanut varman pohjan jalkojensa alle.

-- Kyllä minä tiedän, että jos hän tänä hetkenä olisi ollut vaimoni, niin hän ei olisi hätääntynyt. Mikä onni olikaan tuo keskustelu Bergmanin kanssa, kun sinä hetkenä pääsin vapaaksi siitä ajatuksesta, että voisin asettaa elämäni yhteen jonkun kaupunkilaisnaisen kanssa. Sellainen tekisi tämänkin päivän minulle hyvin raskaaksi. Mutta minä tiedän varmasti, mitä Alma sanoisi. Ei itkisi, ei valittaisi, hymyilisi vain ja antaisi minulle uutta rohkeutta kaikkeen.

Hän käveli siksi, että ruumiissa alkoi tuntua suloinen uupumus. Hän meni erääseen yksinäiseen paikkaan metsässä, laskeutui puiden siimekseen nurmelle ja nukkui.

Kun hän heräsi, oli jo iltapäivä. Hän tunsi levon antaneen hänelle uusia voimia ja uutta rohkeutta. Elämä ei ollut harmaa eikä vaikea niin kauan, kun varmasti tiesi yhdenkin olennon olevan, johon voi täydellisesti luottaa. Ja hänellähän oli kaksi sellaista, insinööri ja Alma, molemmat aivan varmoja, täydellisesti varmoja.

Hän oli pankissa saanut nöyrtyä, alemmaksi kuin oli koskaan voinut ajatellakaan mahdolliseksi elämässä. Nyt tuntui niin helpolta ajatus, että hän voisi vielä koettaa viimeisen kerran vaikuttaa leskeen, puhua hänen kanssaan, rukoilla vaikka. Ja olihan hänellä varma valtti, jota voi käyttää, tuo valmistumaisillaan oleva ojankaivuukone. Se oli ollut tuon vanhan naisen unelma, ja ehkä vuosikausia hän oli toivonut saada nähdä sitä käytännössä. Sen lumousta hän ei voisi vastustaa, sen Kalle nyt tiesi. Ihminen uhraa mitä tahansa saadakseen nähdä toteutettuna sen, jota on paljon ajatellut ja jonka hyödyn on huomannut suureksi monille tuhansille.

Joustavin askelin hän tuli konttoriin. Hän hymyilikin astuessaan sisään.

-- No, sanoi insinööri, sinähän olet aivan sen näköinen kuin olisit keksinyt keinon, jolla meidät pelastat tästä kaikesta.

-- Niin olenkin keksinyt. Minä menen vielä tänään lesken luo, minä vien hänelle tuon ojankaivuukoneen piirustukset. Hän ei voi sitä vastustaa. Ja jos hän sitä vastustaa vielä, niin sitten vaikka käytän kaikki keinoni, mitä ulkomuotoni tarjoo. Vaikuttanut se on ennenkin, vaikuttaa -- kai vielä nytkin.

-- Sinä luotat siihen varmasti?

-- Tuohon lumousvoimaaniko?

-- Se on mielestäni nyt sivuasia, tarkoitan tuota keksintöäsi.

-- Siihen minä luotan. Ja minä annan sinulle kunniasanani, että en lähde sieltä pois, ennenkuin hän on nuo rahat antanut minulle. Minä olen tähän asti saanut kaiken muun paitsi pankkiherrat taipumaan tahtooni, minä olen tuon naisen punninnut ja minä saan hänet taipumaan. Minä saan. Minä vakuutan, että saan.

Kallen varmuus vaikutti insinööriinkin. Hänkin alkoi jo hymyillä.

-- Mene sitten heti toimittamaan asia. Tarkasta ensin postisi. Tuolla pöydällä on sinulle päiväpostissa tullut kirje.

Se oli Almalta. Hän siinä koruttomin sanoin vapautti Kallen kaikista lupauksistaan. Hän oli tähän asti jo talvella kirjoittamaansa kirjeeseen odottanut vastausta, mutta turhaan. Nyt hän jo oli varma, kun oli saanut kuulla, kuinka suureksi herraksi Kalle oli tullut, ettei heidän yhdyselämästään kuitenkaan mitään tule. Hän oli antanut lupauksensa toiselle miehelle, ja juhannuksena heidät kuulutetaan.

Kalle sulki silmänsä, kirje vapisi hänen käsissään. Hetkisen tuntui, kuin koko maailma olisi hänen ympärillään romahtanut kokoon. Mutta äkkiä hän tunsi, että vielä hänessä oli voimaa, vielä hän oli hän, mies, joka voi voittaa esteet. Alma rakasti häntä vielä. Kaikki oli pelastettavissa, jos hän vain ehtisi ajoissa perille.

-- Minä matkustan tänään kotia.

-- Mutta mies, sanoi insinööri, sehän on mahdotonta. Matkusta huomenna.

-- Minä matkustan tänään.

-- Juna on jo lähtenyt.

-- Minä otan ylimääräisen junan.

-- Kestää noin tunnin, ennenkuin se on valmis ja ennenkuin sitten on sen aikataulu kaikille asemille annettu tiedoksi. Ja jos aiot palata huomenna, niin et ehdi käydä lesken luona ennen pankin sulkemista. Et ainakaan ennätä hänen kanssaan keskustella, et ennätä häntä taivuttaa tuumiisi.

-- Minä palaan ylimääräisellä junalla.

-- Jätä, hyvä mies, kaikki huomiseen, jos matkasi on välttämätön.

-- Minun täytyy päästä tänään.

-- Miksi?

-- Minä olen nyt kuin kone, jonka yksi osa on höllällä, hyvin höllällä. Ellen nyt toimi, niin singahtaa osa siitä pois, aivan samoin kuin tuossa koneessa helmikuun lopulla.

-- Siis rakkaus?

-- Niin. Minun täytyy saada puretuksi hänen kihlauksensa. Hänet kuulutetaan muuten ylihuomenna.

-- No, sitten ymmärrän. Yksi keino on vielä. Automobiili.

-- Meillä ei ole sellaista.

-- Sen voimme saada. Minä toimitan. Pitkäkö on matka?

-- Luullakseni satakuusikymmentä kilometriä, insinööri meni puhelimeen ja soitti kaupungin suurimpaan automobiililiikkeeseen.

-- Onko teillä pieniä kahden hengen automobiileja?

-- On, kuului vastaus.

-- Nimeni on insinööri Salo. Tahdon sellaisen koeajoa varten.

-- Tuleeko matka olemaan pitkäkin?

-- Satakuusikymmentä kilometriä.

-- Saako perillä bentsiiniä?

-- Luultavasti ei.

-- Milloin auton pitää olla?

-- Viidentoista minuutin päästä.

-- Missä?

-- Konepajallani.

-- Se on siellä silloin.

-- Antakaa hyvin luotettava ajaja ja varatkaa kumien särkymistä varten kahdet varapyörät.

-- Se on selvää.

-- No, nyt voit mennä ja ajaa yötä myöten takaisin, sanoi insinööri lopetettuaan puhelun. -- Aamulla varhain olet jo takaisin täällä.

Kalle puristi lujasti insinöörin kättä.

-- Jos minä siellä saan kaiken kuntoon, niin sitten ei täällä kukaan voi vastustaa minua. Ei kukaan!

-- Sen minäkin uskoin heti, kun menin soittamaan liikkeeseen. Siksi sen teinkin. Minä tunnen sinut jo siksi hyvin.

-- Sinä sanoit, että kone tulee koeajoa varten. Aiotko sen ostaa?

-- Minä tiedän sinun huomenna ostavan sen.

-- Niin ostankin. Niin ostankin! Minuutilleen oli auto tehtaan pihalla. Kalle hyppäsi siihen. Hän loi tutkivan katseen ajajaan. Hän punnitsi miehen kelpoisuuden yhdellä katseella. Käyköön kuinka tahansa, hän tiesi, että tuo mies vie hänet perille.

Automobiili läksi hyvää kyytiä pihalta ja teki portilla kauniin kaaren. Molempien miesten ruumiit käännöksessä taipuivat.

-- Keskipakoinen liike, ajatteli Kalle muistellen koneopin määritelmiä. -- Mutta minua ei elämän keskipakoinen voima singahutakaan pois, sillä minä olen itse vastainen voima, joka vetää luokseen.

KOLMASTOISTA LUKU.