Part 4

Samalla hetkellä päästi joku liian kiivaasti peräköyden. Pelastusvene nousi ilmassa pystyyn, ja joukko venheessä olevia miehiä vieri mereen kauheasti huutaen. Peräpuolen köydessä oleva mies päästi silloin köyden kokonaan ja se ratkaisi jälellejääneiden kohtalon. Tyhjä vene riippui keulaköydessä ja musertui kuin saviruukku jättiläisaallon lyödessä sen laivaa vasten.

Handsome Harry värähti. -- Ei ikinä hän ollut luullut merielämän tarjoavan niin peloittavia näytelmiä.

Mutta keskellä tätä vaikutti luonnonvoimien raivo, myrskyn hurjuus, karien pauhu ja aaltojen kauhea kohina aivan mitättömältä verrattuna hengestään kamppailevien miesten hurjuuteen ja säälimättömyyteen. Pahat henget viimeisenä päivänä eivät olisi voineet esiintyä hurjemmin kuin nämä miehet, jotka vähän aikaa sitten kutsuivat toisiaan tovereiksi.

Ikäänkuin itse taivas olisi vihastunut tästä näystä ja tahtonut antaa kaikille näille luonnottomille ihmisille armoiskun halkasi yömustaa taivasta äkkiä kimppu häikäiseviä salamoita. Samalla kuului sellainen huumaava jyrinä kuin olisivat maa ja taivas törmänneet yhteen. Korvakalvot olivat halkeamaisillaan ja jokainen inhimillinen koe saada äänensä kuulumaan oli tuomittu epäonnistumaan.

Tuli monta sellaista salamaa, monta samanlaista huumaava jyrinää. Oli pitkiä hetkiä kuin olisi koko taivas avautunut levittääkseen hullujen ihmisten pahuuden yli kauhean peloittavaa ja hävittävää valoaan. -- Sillä välin oli sysimusta pimeys ja satoi tavalla jota ei voi kuvailla.

Hillittömät luonnonvoimat heittelivät vanhaa kuunaria koko voimallaan. Se kulki vauhtia, jota katsoen rungon suuruuteen ja tonniston määrään, ei voinut solmunväleissä mitata.

Mutta kareista ei Harry enempää kuin Kidkään kuulleet vähintäkään. Ne olivat kadonneet. Ehkä oli Felica itsestään kääntynyt.

-- En ymmärrä tästä yhtään mitään! mylvi Kid Harryn toiseen korvaan saadakseen itsensä ymmärretyksi. En käsitä kuka on saattanut ryhtyä hoitamaan ruoria... Kuljemme puolella taklaasilla, muun on myrsky pyyhkäissyt pois... Enkä näe ainuttakaan elävää sielua... Tämä on kuin kummituslaiva, uusi "lentävä hollantilainen"...

Juuri hänen tätä lausuessaan sähähti jälleen jättiläiskimppu salamoita valaisten lentävän Felican.

Kid huudahti ja vei käden silmilleen ikäänkuin olisi tullut häikäistyksi. Hän osoitti kädellään komentosillalle. Ja kun Harry katsoi osoitettuun suuntaan, pusertui hänenkin huuliltaan huuto.

Koko komentosilta oli säikkyvien sähköliekkien valaisema ja sen keskellä seisoi -- Bartolo Felipe sininen viitta hurjasti myrskyssä liehuen.

Mutta pää korskeine helmillä koristettuine hattuineen oli poissa!...

Tämä kummitusnäky tuli vielä peloittavammaksi kun fosforivalossa nähtiin päättömän miehen heiluvan edes takaisin ohjauspyörässä ikäänkuin hän yhä olisi ohjannut laivaa, joka syöksyi eteenpäin pitkin aivan lähellä olevaa rantaa ja näytti päättömän "ruorimiehen" pienimmästäkin varomattomuudesta voivan rusentua rannalta mereen pistäviin kallionkielekkeisiin.

Äkkiä tuli sysipimeä. Ei valonhäivähdystäkään missään. Mutta vielä merkillisempää oli, että tuli täydellinen hiljaisuus ja kesken hiljaisuutta kuului Bartolo Felipen käskevä ääni:

-- Laskekaa ankkuri!

Silloin laskeutui Harryn ja Kidin mielenmaltti alapuolelle nollapisteen. Ja he painuivat hijaa suuren vesisäiliön taa samalla kun heidän vapisevat kätensä etsivät toisiaan.

Ei kumpikaan ymmärtänyt joutuneensa maanjäristyksissä usein sattuvan näköhäiriön uhriksi ja että oli oltu ratkaisevassa kamppailussa luonnonvoimien kanssa -- sekä että laajalti kuulu seikkailija, kapteeni Bartolo Felipe, oli vielä kerran osoittanut olevansa kohtalonsa herra eikä ollut lähimainkaan joutunut päästä pyörälle, vaan juuri viimeisellä hetkellä, kun suuri osa Etelä-Kalifornian rannikkoa muutti muotoaan, ohjannut kummituslaivansa, joskaan ei "Unelmien lahteen Fenix linnun saarella", niin aivan äskettäin muodostuneeseen pieneen satamaan St. Quintinlahteen.

Saattaa sanoa, ettei hänen kuunaristaan ollut paljoa jälellä. Köysistö oli siekaleina, purjeet myrskyn viemät. Väkipyörät, taljaköydet ja nuorat riippuivat sikin sokin ja enemmät puolet miehistöä oli mennyt yli laidan.

Mutta kaikesta huolimatta hän itse vielä eli. Ja todennäköisesti oli hänellä vielä omistamallaan laivalla ne viisi kallisarvoista, varastettua laatikkoa kultineen ja timantteineen -- suurin saalis, minkä hän tähän saakka oli onnistunut kaappaamaan.

-- Harry, kuiskasi Kid joku aika sen jälkeen kun ankkurikettingin ratina oli tauonnut. -- Tällä kertaa emme voi tehdä täällä mitään... Tämä laivuri on "kova". Hän on varmasti paholainen itse.

Mutta silloin oli Arizona Bertin "paras mies" koonnut jälleen rohkeutensa. Kiusallinen merenkäynti oli loppunut. Hän alkoi jälleen olla oma itsensä ja vastasi:

-- Ukonilmasta, myrskystä ja maanjäristyksestä näyttää hän voivan selviytyä. Mutta vielä ei hän ole selvinnyt Handsome Harrystä eikä Arizona Bertistä liioin.

-- Mitä aiot tehdä? sanoi Kid ihmetellen tätä äkillistä toimeliaisuuden puuskaa.

-- Ensiksikin uida sopivassa tilaisuudessa maihin niin kauan kuin vielä on pimeä.

-- Siis paeta?

-- On joskus parempi paeta kuin huonosti tapella.

-- Nyt sanoit toden sanan. Kunpa onnistuisimme.

-- Onnistuisimme?... Nyt olen minä määräämässä.

Kid olisi vastannut hohonaurulla, jos olisi uskaltanut. Handsome Harryn ymmärrys oli varmasti saanut vian.

-- Vangit ylös! kuului äkkiä Felipen kaikuva käsky, joka pani liikkeelle monet jalat samalla kun Harry tarttui Kidin käsivarteen ja sanoi kuiskaten:

-- Tule nyt, Kid, niin lähdemme tiehemme valmistamaan hänen lopullista kohtaloaan. Emme me ole niitä, jotka "kuljemme pitkin porrasta."

Äänettömästi laskeutuivat molemmat ystävykset laivan kupeella riippuvaa nuoraa myöten tyyneeseen veteen.

VIII.

Kun Big Bob odotti.

Big Bob heräsi myöhään Coltonin asemarakennuksen viereisessä majassa, jossa hän oli maannut. Miten kauan hän oli oikeastaan nukkunut, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän tunsi saaneensa unta riittämään saakka.

Hän nousi hieroen silmiään, ojentautui ja alkoi tuumia missä oli. Äkkiä hän säpsähti.

Muisti valveutui ja hän muisti olevansa aikeissa matkustaa.

Hänenhän piti San Diegoon tapaamaan päällikköään master Bertiä, joka oli matkustanut tiehensä kolmen ryövärin tahi mexikolaisen seikkailijan kanssa, joilla varmasti oli tekemistä takavarikoitujen, todennäköisesti varastettujen viiden laatikon kanssa.

Aivan valveutuneena tästä huomiosta kiirehti hän ulos. Vinkuva kevättuuli puhalsi mereltä. Se puhalsi niin, että Big Bob hädin tuskin saattoi seisoa.

Mutta mitä kello oli? Paljonko mahtoi olla aikaa jälellä ennenkuin iltajuna San Diegoon tulisi? Ja minkävuoksi ei asemahuoneesta näkynyt valonpilkahdustakaan?

Oikeassa kaatosateessa risteili Big Bob vihdoinkin asemasillalle vahdin päämajan viereen. Mutta laskiessaan kätensä lukkoon päästäkseen sisään huomasi hän oven olevan kaksinkertaisessa lukossa.

Tämä oli jo liikaa niinkin rauhalliselle luonnolle kuin Big Bobilla oli. -- Täällä oli tapahtunut jotain, joka kävi yli hänen ymmärryksensä -- sen ei silti tarvinnut olla kovin vaikeasti ratkaistavan arvoituksen, sillä niinkuin aikaisemmin on sanottu, Big Bob oli aina enemmän toiminnan mies kuin ajattelija. Tämä hänen asemassaan olevalle miehelle monissa kohdissa hyvin arvokas ominaisuus sai hänet nytkin toimimaan sen mukaan.

Ensiksi verrattain varovasti, pian yhä voimakkaammin alkoi hän jyskyttää sulettua ovea. Ja vihdoinkin kuuli hän sisältä jonkun tulevan.

Ovi avattiin äkkiä ja punaisessa yömyssyssä ja yönutussa oleva, salalyhtyä kädessään pitävä mies karjui äänellä joka ei kuulunut erittäin hyväntahtoiselta:

-- Mitä tulikuumaa peijakasta te tarkoitatte? Mistä on kysymys? Onko tuli irti vai...?

-- Kuinka kauan on vielä odotettava San Diegoon menevää iltajunaa? Keskeytti Big Bob sangen sävyisästi.

-- Mitä iltajunaa?

-- Sitä, joka menee 8.27.

-- Eilen?

-- Ei, tänään.

-- Mitä sanotte? Tarkoitatte kai huomenna?

Big Bobin ajatuskoneisto alkoi surista.?Hän raapi tulenväristä lyhyttukkaista päätään, työnsi sangen päättävästi yömyssyisen miehen sisään ja sulki oven jälkeensä astuessaan tämän jälestä kuivempaan paikkaan.

-- Pyydän anteeksi! sanoi hän niin gentlemannimaisesti kuin osasi. -- Luulen ettemme käsitä toisiamme. -- Minun pitäisi tämän päivän iltajunassa matkustaa San Diegoon. Olen odottanut tuolla vajassa aamusta asti. Ja sitten kuulen, ettei tämän päivän iltajuna mene ennenkuin huomenna. -- Teidän on myönnettävä, sir, että tämäntapaiset asianhaarat ja mahdollisuudet saattavat näyttää selittämättömiltä. -- Senvuoksi tahtoisin nyt vain tietää koska ensimäinen San Diegoon menevä juna saapuu tänne. Sillä siihen minä aijon.

Nyt oli yöpukuisen vahdin vuoro näyttää ällistyneeltä. Hän mittasi kookasruumiista miestä päästä kantapäihin ja mittaus ei näyttänyt kehoittavan koettamaan ulosheittämistä. -- Mutta ehkä saattaisi hyvillä sanoilla ja kauniilla puheilla päästä johonkin tulokseen. Vahti vastasi siis varovaisesti, joko senvuoksi että jättiläinen seisoi hänen edessään ja saattoi tehdä jotain, tahi ehkä senvuoksi, että luuli tämän rajuilmassa kadottaneen päästään jonkun ruuvin.

-- Seuraavaa junaa San Diegoon odotan neljän tunnin kuluttua. Se ei kuitenkaan ole ilta, vaan aamujuna. Tämänpäiväinen tahi oikeammin sanoen eilinen iltajuna lähti täältä 8.27 kuten tavallisesti, se tahtoo sanoa, tarkoin laskettuna 9.15, siis myöhästyneenä, tällä kertaa ilmakehässä tapahtuneiden häiriöiden, lähemmin määritellen hirmumyrskyn ja voimakkaiden vulkaanisten purkausten vuoksi keski ja pohjois Lower Kaliforniaa.

Big Bob ei ymmärtänyt hituistakaan. -- Sen sijaan, että olisi poistunut ja antanut vahdin mennä jatkamaan nukkumistaan, istuutui Big Bob eräälle penkille ahtaaseen odotussaliin. Puristaen voimakkaita käsiään yhteen hän sanoi:

-- Minä aijoin tämän päiväiseen iltajunaan. Matka on hyvin tärkeä, minun pitäisi tavata päällikköni sheriffi Bert Brandia, Arizonasta, jonka pitäisi...

-- Seis hiukan! Onko nimenne Bob!

-- Big Bob tahi Bob Brown, kuinka suvaitsette.

-- Silloin on minulla teille sähkösanoma. Se oli viimeinen joka tuli ennen linjan rikkoutumista.

Mies salalyhtyineen, revolvereineen ja yömyssyineen katosi ja Big Bob jäi istumaan umpi pimeään. Kerta toisensa jälkeen raapi hän päätään ja hänestä tuntui tapahtuneen paljon ja monenlaista, joka kävi yli hänen ymmärryksensä.

-- Kas tässä, sanoi vahti palatessaan paperi kädessä. -- Tässä on sähkösanoma.

Ja Big Bob luki lyhdyn valossa, jota vahti piteli kummastelevan jättiläisen edessä.

"Bob!

Jatka Coronado Beachiin! Vangit ovat livistäneet yli rajan.

Bert."

Hieroen paperia jättiläissormiensa välissä sanoi hän katsoen vahtiin:

-- Koska tämä tuli?

-- Aika on merkitty yläkulmaan.

Big Bob luki: 7.45 i.p. -- Hän otti esiin kellonsa. Se oli viittätoista yli kaksi.

-- Nyt on kai yö? sanoi Bob.

-- Niinpä luulisin, vastasi vahti.

-- Silloin olen nukkunut yli kaksitoista tuntia.

-- Onnittelen! Niin kauan en ole koko elämässäni maannut yhteen menoon. Suonette anteeksi jos menen jatkamaan nukkumistani.

-- Sen voitte tehdä, sir. -- Mutta minä istun täällä ja odotan. Tällä kertaa lähden mukaan, vaikka minun pitäisi valvoa koko yö.

Tämä oli suurin itsensäkieltäminen johon Bob oli milloinkaan alistunut. -- Säteilevin marttyyri-ilmein vaipui hän jälleen kovalle penkille istumaan. Ja vahti antoi hänen olla. Jos mies ei ehkä ollutkaan sielullisessa suhteessa aivan täyspainoinen, niin ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.

Huolimatta itsekieltäymyksestä ei viipynyt kauan ennenkuin Big Bobin perusluonne asettui vastustamaan ja vaati päätökseen muutosta.

Ei mielellään istu pimeässä odotussalissa valveilla junaa odottamassa kun sekä ruumis että sielu voivat keksiä jotain parempaakin. Ja mikä oli tässä tilaisuudessa parempi kuin oikaista itsensä pitkälle penkille? Saattoihan odottaa silläkin tavoin junaa.

Bob seurasi tätä houkutusta.

Mutta ollessaan juuri siirtymäisillään unten maailmaan kuuli hän asemasillalle vievän hiekonpuoleisen oven lukon rapisevan. Hän heräsi täydellisesti kun ovi hiljaa avautui ja rajuilman heittämä vesisuihke sattui hänen kasvoihinsa.

Samassa kuului kuiskaava ääni:

-- Varovaisesti!... Hänellä on kassa tuolla ylhäällä.. Tässä on lyhty! Minä jään tähän. Käy toimeen... Hänellä on jo huomenna kassatilitys.

Big Bob veti hiljaa revolverinsa esille.

Hän näki toisen miehen kulkevan, valaisten lyhdyllä eteensä samaa tietä kuin vahtikin äsken oli poistunut.

Samassa silmänräpäyksessä tarttui hän salamannopeasti jälleenjääneen kurkkuun, piteli häntä suoralla kädellä, avasi asemasillalle johtavan oven, paiskasi vangin maahan kuin märän rätin ja kantoi hänet jälleen hyvin sidottuna samalle penkille, jossa itse oli juuri ollut nukahtamaisillaan.

Juuri silloin kuului ylemmästä kerroksesta laukaus ja kiivaita ääniä.

Murtovaras lyhtyineen syöksyi alas -- mutta sai viimeisellä porrasaskelmalla sellaisen iskun Big Bobilta, että kieri kuin pallo pitkin odotussalin lattiaa suoraan sen penkin alle, jonka päälle toveri oli sijoitettu. -- Sitten huusi Bob kauhistuksen lamauttamalle perheelle:

-- Kaikki selvänä, hyvät ihmiset... Jos tulee useampia, niin saavat täällä vielä kuumempaa. Sillä nyt pidän minä vahtia.

Vahti tuli vielä kerran alas. Hän piteli kädessään savuavaa revolveria ja saattoi kauhistuksesta tuskin puhua.

-- Miten kävi? Mihin he menivät?

-- Tuonne, sanoi Big Bob haukotellen ja osoitti sekä penkin päälle että alle. -- Tervehtikää rouvaa ja lapsia, että voivat rauhassa jatkaa untaan, sillä se on parasta mitä löytyy. En minä ainakaan tiedä mitään parempaa.

Vahti läheni molempia tajuttomia ja valaisi heitä varovaisesti lyhdyllään. Bob katsoi myöskin ja huudahti äkkiä:

-- Siinähän on lurjus, joka livisti revolverilaatikon kanssa "The burning Sunista." Ja toinen ei ole varmasti hituistakaan parempi.

-- Herättäkää minut nyt vain kun juna tulee. Nuo minä otan mukaani _matkatavaraksi_.

IX.

Big Bob löytää jäljet.

Maanjäristys mexikolaisen maakielekkeen -- Lower Kalifornian -- ympärillä oli aiheuttanut monenlaisia häiriöitä.

Se oli tällä kertaa ulottunut St. Quintinlahteen ja rajaseuduille -- Eusenadan satamaan, josta jo aikaisemmin olemme puhuneet.

Ei kaukana siitä on Kalifornialainen Coronado Beach. Ja sinne oli Arizona Bert sähkösanomalla kutsunut Bobin.

Ettei tämä ollut joutunut Bertin itsensä ja vankien kanssa samaan junaan oli selitettävissä siten, että hän oli arvatenkin saanut jonkunlaisia esteitä mr Stamperin "saloonissa." Se kuului jokapäiväisiin tapahtumiin. -- Mutta ettei hän tullut iltajunalla antoi aihetta vähemmin rauhoittaviin mietiskelyihin. -- Bert ei juuri voinut ajatella Bobin yksinkertaisesti nukkuneen liikaa, niin tuttu kuin jättiläisen unentarve hänelle olikin. -- Pikemmin luuli hän Bobille asetetun jonkun ansan, jota tämä ei ollut voinut välttää.

Mexikolaiset seikkailijat olivat kekseliästä väkeä. Pahempaa tuskin löytyi. Muun muassa oli niiden nyt onnistunut pettää hänet itsensäkin. Ne kolme Coltonissa vangittua olivat livistäneet ilman, että vanginvartijalla vankivaunussa, tahi hänellä itsellään oli vieläkään pienintäkään aavistusta siitä kuinka se oli käynyt päinsä. Vanginvartija oli huumattuna yksinään vaunussa junan tullessa San Diegoon. Toistaiseksi ei siellä ollut mitään tehtävää, jonkavuoksi matka suunnattiin heti lähemmäksi Mexikon rajaa, Coronado Beachiin, -- joka oli tunnettu kylpypaikkana ja ihanista merimatkoistaan kaukana meressä olevalle viehättävälle San Clemente saarelle. Arizona Bertin tullessa sinne iltajunalla olivat kaikki liikkeessä kauempana etelässä tapahtuneen maanjäristyksen vuoksi, josta tänne oli ilmoitettu. Suopea kohtalo oli säästänyt rajan pohjoispuolella olevia paikkakuntia -- mutta tänne oli virrannut suuri joukko pelosta puoleksi mielettömiä mexikolaisia uhmaten kaikkea mitä kutsuttiin rajansulkemiskielloksi, mutta tehden samalla paikallisen asujamiston elämän epävarmaksi. -- Sillä hyvien ihmisten mukana olivat tulleet myöskin huonot, ne jotka eivät niin tarkoin pitäneet väliä oman ja vieraan omaisuuden välillä, -- eivätkä myöskään pitäneet suurta lukua ihmishengestä.

Lyhyesti ja selvästi, pienessä hauskassa kylpylässä Coronado Beachissa olivat olot käyneet hyvin epävarmoiksi. Siellä ei tosin ollut kylpykausi, mutta juuri senvuoksi oli järjestysvallan edustajia hyvin rajoitettu määrä.

Sheriffi Bert Brandin ilmoittauduttua poliisilaitokseen tervehdittiin häntä siellä vilpittömällä ilolla. Samana päivänä oli ilmoitettu pari suurta ryöstöä ja myöhemmin illalla tiedotettiin päivän kuluessa tapahtuneen ryöstömurhan erään miljonäärin huvilassa kaupungin ulkopuolella.

Arizona Bert ei milloinkaan kieltäytynyt ryhtymästä palvelukseen oman piirinsä ulkopuolellakin. Mutta häntä suututti se,- ettei hänellä ollut edes Big Bobia mukanaan. Senlisäksi tulivat hyvin perustellut epäillykset, että myöskin Handsome Harrylle ja Kidille oli tapahtunut jotain. Mutta hän tekisi joka tapauksessa mitä voisi.

Yö kului tuloksettomassa etsinnässä.

Seuraavan päivän aamuna oli Bert jättämässä juuri ilmoitusta ja ottamassa itselleen avuksi vielä pari etsivää, kun Big Bob äkkiä ilmestyi -- ei yksin, vaan laahaten mukanaan kahta epäillyttävännäköistä ryövärityyppistä "huippuhattua" -- niitä kahta, jotka hän oli yöllä Coltonin asemahuoneessa vanginnut.

Tämä asianhaara vapautti Big Bobin pelätyistä nuhteista. Mutta kun Bert sai kuulla mitä oli tapahtunut Fresh Waterissa kalliiden laatikoiden kanssa ja kuinka masentumaton Bartolo Felipe oli ryövännyt ne uudelleen niin löi hän nyrkkinsä pöytään niin, että muut poliisiasemalla olevat korkean oikeuden edustajat hypähtivät. Ja sitten hän sanoi:

-- Tässä on kysymyksessä henki hengestä!... Felipe tai minä... Mutta kiinni hän joutuu!

-- Laatuun käy, sanoi Big Bob lyhyesti ja tukahdutti haukotuksen. -- Sikäli kuin koko roska ei ole mennyt pohjaan.

-- Pohjaan?... Mitä sillä tarkoitat?

-- Maanjäristystä, sir!

Bob sanoi toden sanan. Jos Felipe on ollut laivoineen merellä tämän luonnonmullistuksen aikana, on todennäköistä, että koko hänen muulloin osoittamansa taito ja rohkeus ei ole riittänyt. Ja silloin ovat myöskin Handsome Harry, Kid ja ne viisi laatikkoa kultahiekkaa sekä mexikolaisia timantteja ainaiseksi poissa.

Arizona Bert tuumi. -- Äkkiä nousi hän ja sanoi:

-- Bob!... Sinä jäät tänne ja autat minkä voit mr Davidin ryöstömurhan selvittämisessä. -- Minä pistäydyn Eusenadaan. -- Ehkä saan sieltä jotain tietoja kuunari Felicasta. -- Ja senjälkeen selvitämme asiat.

Hyvällä juoksijalla varustettuna lähti Arizona Bert samana päivänä rajan toiselle puolelle. -- Ja Big Bob lähti viiden ei erikoisen halukkaan konstaapelin kanssa murhatun juutalaismiljonäärin Davidin huvilaan tehdäkseen kaikkensa rikollisen paljastamiseksi.

Tämän kaiken tapahtuessa olivat Handsome Harry ja Kid tosiaankin onnistuneet välttämään "kulkemisen pitkin porrasta", -- joka merkitsee taaksesidotuin käsin ja peitetyin silmin viemistä laivasta asetetulle portaalle, josta sitten äkkiä syöstään mereen ja jätetään alttiiksi kauhealle kohtalolle.

He olivat uineet maihin St. Quintinlahdessa Bartolo Felipen odottaessa turhaan heidän tuomistaan ruumasta.

Maihinnousupaikastaan oli heillä ollut hyvä näköala, josta olivat huomanneet kuinka aamulla laivasta laskettiin vene, johon nuo monesti mainitut viisi laatikkoa vietiin. -- Ne soudettiin maihin St. Quintiniin, ja saman päivän iltana, pimeyden tultua, alkoivat Handsome Harry ja Kid suorittaa tutkimuksiaan iloisina siitä, että kohtalo oli jälleen tuonut heidät niin lähelle Kalifornian rajaa, mutta aavistamatta ollenkaan, että ei ainoastaan Big Bob, vaan heidän kunnioitettu päällikkönsä, Arizona Bert itse oli myöskin samalla paikkakunnalla suopean sattuman sinne saattamana.

Samalla tunnilla kun Bert mexikolaisille viranomaisille St. Quintinissa ilmoitti Coronado Beachissa tapahtuneen juutalaisen miljonäärin murhan ja pyysi valtakirjaa etsiskelyihin rajalla, teki Big Bob rikkaan juutalaisen puutarhassa huomiotaherättävän löydön.

Hän löysi suuresta kaktuspensaasta sangen leveän kaistaleen vaaleansinistä, paksua silkkikangasta. Se näytti siltä kuin olisi se revennyt viitasta. Ja äkkiä kuultiin hänen huutavan:

-- Wah -- kee -- voo!... Hi -- hoo!... Kalifornian Maria!... Nyt on hän, piru minut periköön, kiinni!

Mitä jättiläinen tarkoitti jäi toisille arvoitukseksi. Mutta hänen nähtiin tarkasti tutkivan maata samalla kun hän mielikuvituksessaan näki Fresh Waterin rannalla mexikolaisen juuri samanlaisesta kankaasta tehdyssä viitassa. -- Ja Big Bobista oli itsestään selvä asia, että kahta sellaista viittaa ei maailmassa löytynyt.

Hän oli sen lisäksi huomannut espanjalaisten ratsusaappaiden jäljet. Hän seurasi niitä puiston ulkopuolelle paikkaan, jossa niitä oli paljon sekaisin hevostenjälkien kanssa. Ja nyt oli vain seurattava hevosenjälkiä suoraan rajalle.

-- Halloo, boys! huusi hän avustajilleen. -- Nyt hevosen selkään, niin saatte pian nähdä Big Bobin tanssivan pirun kantapäillä. Ja arvelenpa Arizona Bertin kustantavan musiikin.

Oli ilta kun ratsastettiin Eusenadaan -- Kaikilla Valtojen poliisipaperit mukanaan. Sinne olivat ratsastajien jäljet johtaneet.

Pienen kaupunkirähjän hämärillä kaduilla oli vaikeampaa. Mutta Bob oli ihan varma, ettei tätä matkaa oltu tehty turhaan. Miehilleen hankki hän yösijan erään nahkurin talossa lähellä kaupungin ainoata hotellia: "Il posada provechoso". Ja ensimäinen mitä hän näki läpi valaistun ikkunan, oli vaaleansiniseen viittaan puettu mies yhdessä monen muun "huippuhatun" kanssa. Miehiä oli kaikkiaan kymmenen ja he olivat hampaisiin saakka asestettuja.

X.

Big Bobin riemuvoitto.

Tällä näyllä oli merkillinen vaikutus Big Bobiin.

Hänelle juolahti mieleen tehdä suurin työnsä poliisimiehenä -- hankkia itselleen korvaamattomia ansioita.

Asian laita oli niin, ettei Big Bobia ollut milloinkaan muulloin vaivannut kunnianhimo. Jos hän vain sai silloin tällöin kyllikseen syödä, hoitaa lihaksiaan ja nukkua riittävästi, oli hän ollut tähän saakka tyytyväinen.

Mutta tällä kertaa oli asianlaita toinen.

Nyt saataisiin nähdä sellaista, jota ei ehkä kukaan olisi uskonut.

Hän meni takaisin nahkurin taloon, ravisti hereille nukkuneet avustajansa -- yhtä uniset kuin hän itse tavallisesti -- sekä piti seuraavanlaisen lyhyen, mutta sisältörikkaan puheen:

-- Unikeot! Ylös joka sorkka! Ryysyt päälle ja nopeasti! Nyt saatte nähdä tanssin, joka panee puupölkynkin hikoilemaan verta. Mutta pitäkää varanne, muuten väännän teiltä jokaiselta niskat nurin kuin olisivat ne munankuorista! -- On lähdettävä heti kadottamatta tuhannesosa sekunttiakaan... Mars!

Hetkistä myöhemmin oli hän sijoittanut miehensä mexikolaisen posadan -- hotellin -- ympärille tavalla, josta arveli olevan suurimman hyödyn. Ja senjälkeen meni hän päättävästi meluiseen juhlasaliin, istui pöydän viereen ja huusi:

-- Tänne pullo parasta Kalifornialaista ja sikareja! -- Burns!

Ei saata mielellään kieltää tämän esiintymisen herättäneen melkoista huomiota. Ehkäpä oli Big Bob tarkoittanutkin sitä.

Meluava joukko vaikeni, ja kymmenen paria silmiä, lukuunottamatta kellarimestaria ja tarjoilevaa neekeriä, suunnattiin kummastellen vieraaseen.

Siniviittainen mies nousi ja meni tilaavan vieraan luo sekä sanoi merkityksellisesti nauraen:

-- Senor! Te olette varmasti erehtyneet kutsumuksessanne.

-- Kuinka niin? Kysyi Big Bob tyynesti kohdaten ivallisen katseen ja näyttäen kuin ei käsittäisi mitään -- mitä hän ei muuten tehnytkään. Siniviittainen jatkoi:

-- Teidän olisi pitänyt ruveta sumusireeniksi.

Räjähtävä nauru tervehti tätä silminnähtävää johdantoa riitaan.

Mutta Big Bob ei jäänyt vastausta velkaan. Hän vastasi ripeästi:

-- Paljon mahdollista, senor! Saattaa joskus erehtyä kutsumuksessaan. Se näyttää tapahtuneen teillekin.

-- Niinkö luulette?... Kuinka niin? tuli hiukan epäröivä kysymys.

-- Te olisitte paremmin sopinut riippumaan hirsipuuhun, vastasi Big Bob silmää räpäyttämättä.

Se oli sitä myöten valmista.