Part 3

Tässä huomasi hän äkkiä keinon ainakin käsiensä vapauttamiseksi.

Kääntelehtien ja vääntelehtien ryhtyi hän kuluttamaan nuoraa. Laivan, hänen vankilansa, heiluminen auttoi myöskin asiaa ja erään voimakkaan heilahduksen aikana tupertui hän vihdoin vapautetuin käsin alas veteen!

Jos hänellä olisi ollut merimiestottumusta, olisi hän heti käsittänyt sillä hetkellä olevansa lähempänä emäpuuta kuin laivan kantta.

Hän olisi ehkä hukkunut ruumassa olevaan veteen, jos eivät hänen kätensä olisi olleet vapaina. Uiden alkoi hän haeskella kiinteätä pohjaa jaloilleen, joiden siteitä hän ei vielä ollut saanut auki.

Sillä tavoin joutui hän -- paikan laatua tuntematta -- uimaan sangen pitkän matkan kannen alla. Tämän ja vedenpinnan välillä ei ollut enempää väliä kuin että hän saattoi kohotetulla kädellään tavata kattoon kerta toisensa jälkeen kunnes äkkiä tunsi saaneensa kiinni jostakin, joka oli kuin kalteva nurkkaus (laivan vannas).

Laivan äkkiä painuessa suuren peräaallon voimasta "nenälleen" tuli Handsome Harry ikäänkuin sylkäistyksi pohjaan johtavan tilkkimisluukun kautta ylös. -- Näin ollen joutui hän ilman omaa ponnistustaan makaamaan kuivalle, pieneen romukomeroon, jonka laivan vannaspuu eroitti miehistön kojusta.

No, siitä asiasta ymmärsi Handsome Harry hyvin vähän, eikä välittänyt sitä tuumiakaan. -- Hänellä oli kylliksi tekemistä toipuakseen ja saadakseen irti jalkansa, joka työ kävikin paljon helpommin kuin taaksesidottujen käsien irroittaminen.

Jos tässä olisi ollut Big Bob, olisi kaikki toistaiseksi päättynyt perusteelliseen kuorsaamiseen. Mutta Handsome Harry oli paljon tiedonhaluisempi ja alkoi heti tutkia romun täyttämää komeroa.

Ei viipynyt kauan ennenkuin hän kirjaimellisesti syleili ylöspäin johtavia rautaportaita.

Seuraavalla hetkellä kiipesi hän niitä ylös ja tunsi seisovansa rautaluukun alla. Mutta niin kovasti kuin hän koettikin saada sitä auki -- asettaen sen alle voimakkaat hartiansakin -- ei se antanut hituistakaan perään. Kyllä, ehkä sentään vähän. Silloin tällöin päästi se sisään pienen kylmän vesisuihkun. -- Se tapahtui joka kerran kuin kuunari sukelsi aaltoihin, joten jo ennestään läpimärkä Harry katsoi parhaaksi laskeutua jälleen alas etsiäkseen uutta tietä.

Tämän hapuilevan etsinnän aikana sai meriseikkailuissa niin usein ivailtu maakrapu äkkiä kuulla meluavia, karkeita ääniä.

Oikeastaan alkoi se siitä, että joku puhalsi kiivaasti pilliin, jonka jälkeen raaka ääni kuului huutavan:

-- Kaikki miehet kannelle!

Sen seinän toiselta puolen, jota vasten Harry seisoi kumartuneena, syntyi nopeata liikettä. -- Samaan aikaan tunsi Harry karkeassa lankkuseinässä jotakin, joka saattoi olla ovi. Tätä vasten painoi hän toisen korvansa ja saattoi kuulla, kuinka siellä sisällä meluttiin ja kirottiin sekä englannin- että espanjankielillä.

Eräs pahimmista rähisijöistä kiroili ja vannoi jotakin pumppuamisesta sanoen, että tässä peijakkaan orjantyössä pitäisi jokikisen "elävän ruumiskirstun" lain mukaan pitää mustia, toisin sanoen neekereitä, johon toinen vastasi, että sellaiseen työhön oli jokaisessa kunnollisesti varustetussa "laatikossa" dynamopumput...

Sitten tuli hiljaisuus.

Miehistö oli mennyt ulos ja koju jäi tyhjäksi. -- Mutta sensijaan alkoi suoraan Harryn pään yläpuolelta kuulua helvetillinen melu, jonka aiheutti pumppuun kutsuttu vapaavahti kuleksien, tömistäen ja hyppien vanhan pumppurämän -- menneiden aikojen merimiesten pahimman kiusanhengen -- ympärillä, mutta joka, kuten sanottu, meidän aikanamme on korvattu koneellisilla laitteilla, joilla on paljon tehokkaampi vaikutus.

Harry oli kuitenkin tullut vakuutetuksi, että siihen ahtaaseen koloon, jossa hän nuorien, vanhojen purjeiden ja kaiken muun romun seassa oli, johti ei ainoastaan rautaluukku, vaan ovikin.

Tätä viimemainittua vastaan kohdisti hän voimansa -- jotka muutenkin varsin suuret, kuten yleensä kaikilla Arizona Bertin miehillä, lisääntyivät kaksinkertaisiksi hänen palavasta halustaan päästä vapaaseen ilmaan tervan, öljyn ja haisevan pohjaveden tuoksusta, josta hän oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen.

Silloin kuului kova räminä.

Lukko oli antanut perään ja Harry kaatui suinpäin oven läpi -- ei tosin kirkkaaseen päivänvaloon, vaan katkuavan ja savuavan fotogeenilampun, joka heitti valoaan epäjärjestykseen, mikä ei tee laivakojua hienon klubihuoneen näköiseksi, mutta on silti merimiehille vapaavahdin ja levon aikana oikea paradiisi.

Handsome Harry ei ollut niitä, jotka puuttuvat toisen omaisuuteen. Mutta nähdessään m.m. kunnollisen, uusimallisen browningrevolverin riippuvan eräässä koukussa ja olevan ladattuna -- niin olkoon hänelle näissä olosuhteissa anteeksi annettua, että hän antoi tämän tervetulleen kappaleen vaihtaa omistajaa.

Toisesta kojunnaulasta täydensi Harry asevarastoaan mainiolla veitsellä, ja pyöreältä pöydältä, joka oli rakennettu kojun läpi ulottuvan etumaston ympärille, otti hän ilman tuumimista muutamia laivakorppuja sammutettuaan ensin janonsa muutamilla valtavilla suullisilla vettä, joka ei tosin ollut parhaan makuista, mutta silti siedettävää ollakseen laivavettä.

Tuskin oli tämä tehty ennenkuin hän kuuli jonkun tulevan alas portaita, joita hän koko ajan oli pitänyt silmällä.

Hänellä oli ollut tarkoitus perääntyä takaisin ahtaaseen romusäiliöön, mutta yht'äkkiä keksikin hän sen kaikkea muuta kuin rauhoittavan tosiseikan, että ovi oli mennyt kiinni ja todennäköisesti lukkoon myöskin.

Epätoivoisella hypyllä oli Harry seuraavassa sekunnissa eräässä pienessä, kahden hengen makuukopissa kädessään ase ja päättäneenä myydä henkensä niin kalliista kuin mahdollista.

Alastulija ei ollut kuitenkaan huomannut mitään ja hänellä oli nähtävästi ajattelemista omissa asioissaan enemmän kuin siinä, joka ehkä huomaavaisemmasta olisi näyttänyt epäilyttävältä.

Hän riisui läpimärän puseron yltään ja kiersi siitä veden kuin sienestä keskelle lattiaa heittäen sen sitten merimieskirstun päälle, josta ensin otti toisen puseron.

Tuskin oli tämä tehty ennenkuin kajuuttaan tuli toinen mies. Tämä huusi toverilleen:

-- Tietysti on laiva saanut taas vuodon! Omasta puolestani olisin iloinen, jos ilman pahemmitta seikkailuitta pääsisimme menemään St. Lazarolahteen.

-- Kyllä, kiitos! Silloin et tunne senor Felipeä! vastasi puseronsa muuttanut mies. -- Hän ei anna perään ennenkuin olemme saapuneet Bajo Sebastianianin tasalle. Kuulin hänen sanovan sen "styyrille" kun Yonki tuli minua vaihtamaan vahdista.

-- Onko sitten joku erikoinen kiire?

-- Näyttää olevan saatuamme kannelle nuo viisi laatikkoa -- joiden luulisi sisältävän -- niin, mitä hyvänsä.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Usko mitä tahdot.

-- Kuule, Julio!... Ajatteleppas, jos niissä olisi...

-- Mitä?

Vastaus tuli tuskin kuuluvana kuiskauksena:

-- Kultaa...

-- Miks'ei yhtä hyvin timantteja?

-- Niitä myöskin.

Toveri suorastaan hypähti.

Harry saattoi vallitsevasta hämäryydestä huolimatta aivan hyvin eroittaa molempien miesten naaman vääntyvän merkityksellisiin irvistelyihin. -- Vihdoin jatkoi Julioksi kutsuttu:

-- Siinä olisi siis mahdollisuus päästä tästä kirotusta hommasta ja tulla nopeasti rikkaaksi mieheksi.

-- Sinä tarkoitat tietysti miehiksi?

-- Tietysti. -- Eihän sitä voi yksin suorittaa.

-- Ja sitten jaamme puoleksi. Eikö niin?

-- Aivan niin!... Sillä oikeus on aina oikeus.

Jos ei asema olisi ollut niin vakava, olisi Harry, kuullessaan tämän lurjuksen suusta niin kauniin loppulauseen, purskahtanut valtavaan nauruun. -- Nyt sai hän olla iloissaan, jos ei hänen hengityksensä kuulunut.

Viisi kallisarvoista laatikkoa olivat siis laivalla.

Mutta näytti olevan muitakin kuin Bartolo Felipe, jotka halusivat aarretta ja yksi niistä jatkoi:

-- Ensiksi on meidän tiedettävä, mihin hän on pannut ne.

-- Hänellä on luonnollisesti ne kajuutassaan. -- Ainakin sen läheisyydessä. -- Sellaisia kalleuksia ei aseteta mihin tahansa.

-- Saamme siis unohtaa mielestämme tämän jutun ja tuumia jotain muuta, joka kannattaa paremmin kuin kuulan, ehkäpä useammankin saaminen ruumiin läpi.

Tämä sanottiin sellaisella vakaumuksella, että toinen vaikeni. -- Mutta molempien rannikkokulkijain karkeista kasvoista saattoi Harry hyvin selvästi lukea, mitä he sisimmässään ajattelivat. Siitä näkyi, ettei kumpainenkaan halunnut hyljätä tehtyä esitystä.

Kesken merkitsevää hiljaisuutta kuului Julioksi kutsuttu huudahtavan:

-- Bien!... Mutta, Guido, miten olet arvellut hänen selviytyvän noista poliisilurjuksista, jotka hän on laahannut mukanaan laivalle?

-- Etkö ymmärrä? -- Jos hän olisi jättänyt ne sinne, niin olisi se herättänyt epäilyksiä... Nyt saavat he kulkea pitkin porrasta, tietysti.

Julion ilkeä nauru tuli vastaukseksi. -- Mitä "kulkemisella pitkin porrasta" tarkoitettiin, siitä ei Handsome Harryllä oikeana maakrapuna ollut aavistustakaan. Tällä kertaa oli hän iloissaan kuullessaan käskevän äänen huutavan:

-- Ylös, hitto vie!... Täällä tarvitaan joka kynsi... On täpärällä selviydymmekö sittenkään.

Hetkistä myöhemmin oli Handsome Harry onnistunut ryömimään takaisin romuhuoneeseen. Mutta hänellä oli nyt yhtä ja toista ajateltavaa eikä' vähimmin sitä; mitä "kulkeminen pitkin porrasta" merkitsi. -- Rehellisesti tunnusti hän olevansa täällä merellä liian tyhmä.

VI.

Äärimmäisessä hädässä. -- Salaperäinen ääni.

Myrsky kiihtyi ja kuunari Felica heittelehti kuin kaarna raivokkailla aalloilla. Kaikilta tahoilta kokoonhaalittu miehistö tässä puoleksi mädänneessä laivassa kiroili ja vannoi kun ei "laivuri" -- Bartolo Felipe -- tahtonut ohjata maihin päin.

Vain harvat ymmärsivät, että vaara siellä lisääntyisi rajumyrskyn tapaisen maatuulen vuoksi Jos voitaisiin pysytellä merellä kunnes myrsky asettuisi ja jaksettaisiin varoa joutumista rannikon vaarallisiin ristilaineisiin, pelastuttaisiin varmemmin.

Mutta siitä oli juuri kysymys, Felica oli vanha ja saumoiltaan ravistunut. Se ei ollut enää sama pikapurjehtija kuin ennen.

Sitä vastoin oli kapteeni Bartolo Felipe Mexikon rohkeimpia rannikkopurjehtijoita. Hän oli tehnyt matkoja kun kukaan mistä merelle. -- Ja johtuiko se sitten onnesta tahi taidosta, tahi ehkä molemmista, mutta aina oli Bartolo Felipe selviytynyt, ja aina tällä samalla Felicalla, jota hän oli kuljettanut monta herran vuotta -- merirosvon tapaan ja säälimättömällä kurinpidolla, mikä ehkä olikin vaikuttavimpana syynä hänen menestykseensä.

Tosin saattoi miehistö mukista ja kiroilla häntä -- samoinkuin hänelle täysin uskollista perämiestään -- mutta se varoi murinan tulemista niin korkeaääniseksi, että se olisi ulottunut asianomaisten korviin. Siitä hetkestä ei murisiain henkiriepu olisi ollut suurenkaan arvoinen.

Helpointa oli tulla asetetuksi "kuivumaan" ahtaaseen sysimustaan koloon emäpuun vieressä. Siellä sai istua ruuatta ja juomatta kunnes vihdoinkin vietiin ylös laihana kuin luuranko -- mikäli ei ollut jo kuollut.

Iskuja, lyöntejä ja potkuja käytettiin pienimmistäkin syistä, mutta saattoi myöskin tapahtua, että joutui Felipen ampumaharjoitusten maalitauluksi yhtä vaikuttavaan tyyliin kuin Wilhelm Tell ampuessaan nuolella omenan poikansa pään päältä. -- Jos sattui "kuolemantapaus," heitettiin ruumis yli laidan. -- Ei kukaan jälelle jääneistä uskaltanut murista, koska olisi voinut heti joutua kulkemaan samaa tietä.

Se, että yleensä otettiin pestiä sellaiseen laivaan, voidaan selittää vain siten, että jokainen heistä oli tehnyt itsensä mahdottomaksi maissa. -- Satamakaupungeissa poliisimiesten ahdistaessa oltiin iloisia, kun joku tahtoi pelastaa heidät sähkötuolista tahi elinkautisesta vankeudesta. -- Sitä, että Bartolo Felipen luona voitiin sattua vielä paljon pahempaan kuin kuolema sähkötuolissa tahi elinkautinen pakkotyö oli, ei kukaan tullut ajoissa ajatelleeksi. Karkureita saattoi kyllä ilmestyä, mutta raa'alla rantarosvolla oli niitä varten omat keinonsa.

Kaikki tämä oli tietysti Handsome Harryn laiselle maakravulle aivan tuntematonta. Mutta hän oli kumminkin kuullut jo riittävästi eikä asettanut enää toiveitaan korkealle. -- Kokemukset heräämisestä laivan vedentäyttämässä ruumassa puhuivat myöskin kieltä, jota ei käynyt väärin ymmärtäminen.

Hän oli yksinkertaisesti vanki| eikä suinkaan korkean oikeuden asettama tärkeän tavaran vartija. -- Sensijaan saisi hän pian "kulkea pitkin porrasta" -- todennäköisesti kadotakseen sinne ijäksi. -- Ja samoin tapahtuisi toveri Kidillekin koska kajuutassa oli puhuttu "niistä kahdesta poliisilurjuksesta", jotka oli tänne laahattu.

Varovaisuuden vuoksi oli heidät eristetty. -- Mutta kuulemastaan päättäen arveli Harry Kidin vielä elävän. -- Missä paikassa laivaa hän oli ja kuinka hän tällä hetkellä voi, oli toinen kysymys. Samoinkun sekin olisiko hänellä mahdollisuus auttaa Kidiä vapautumaan siteistään.

Koskaan ei Harry ollut tuntenut suurempaa tarvetta tuntea laivaa ja sen rakennustapaa kuin nyt. Silloin olisi hän paremmin voinut toimia olosuhteiden mukaan.

Mutta kaukana maan sisäosissa syntyneenä ei hänellä ollut oikeastaan koskaan ennen kuin nyt ollut mitään tekemistä meren kanssa paitsi matkustajana sisäjärvillä tahi virroilla.

Ruokasalit, hytit ja tupakkasalongit hän tunsi, mutta siinä kaikki. -- Merenkäyntiäkin koki hän nyt ensi kerran. Ja hänen vatsansa oli jo sanonut, että myrskyssä heittelehtivällä laivalla oli erinomaisen kuvottava vaikutus matkustajan sisäelimiin. -- Niin, meritauti saattoi tähän astisiin kärsimyksiin tuottaa vielä lisää.

Jos hän tällä kertaa selviytyisi, niin tulisi meri vastaisuudessa olemaan viimeinen paikka, jossa hän koettelisi voimiaan. -- Niin, sikäli oli hän selvillä, että jos lempeä kohtalo tälläkin kertaa auttaisi häntä hengissä selviytymään ja asettamaan jälleen jalkansa rakkaalle maakamaralle cowboyden ja desperadojen joukkoon, niin tulisi siinä viikossa, jona Handsome Harry vapaaehtoisesti lähtisi liikkuville laudoille, olemaan kaksi torstaita...

Näiden ajatusten kierrellessä hänen päässään oli myöskin hänen ystävänsä Kid tullut tajuihinsa.

Myöskin hän oli saanut takaapäin samanlaisen kauhean iskun kuin Handsome Harrykin ja vaipunut maahan. -- Myöskin Kid oli laahattu kuunari Felicaan ja oltiin varmoja siitä, että sinisaveen tarttuneesta jättiläisestä oli nousuvesi tehnyt lopun -- arveltiin hänestä tulleen alligaattoreille juhla-aterian. Harry ei vielä tiennyt Kidistä seuraavaa: Kid oli tuotu laivan sidottuna ja heitetty ruumaan. Heti huumaavasta iskusta selvittyään käsitti hän useista eri merkeistä, joissa merimies ei milloinkaan erehdy, tilanteen täydellisesti. Oltiin purjelaivassa myrskyävällä merellä. Mitä muuta kohtalo oli päättänyt hänen suhteensa tällä matkalla, se oli sitävastoin tuntematonta.

Kohtalo näytti kuitenkin pian puhuvan ratkaisevalla tavalla. -- Kid ei ollut vielä ollut tajuissaan enempää kuin tunnin ennenkuin hän totesi ruumassa olevan suuren vuodon. -- Vesi alkoi kohota ja hänen täytyisi pian suorastaan hukkua, jos häntä ei siirrettäisi välikannelle.

Niin, vesi nousi levottomuutta herättävällä nopeudella. -- Vaikka hänen suurin ponnistuksin vihdoinkin onnistui nousta seisomaan, ulottui tämä turmiota tuottava vesi piankin hänen rintaansa.

Kohoavassa vedessä heilui hän edestakaisin kuin merimerkki tuulessa -- ja oli joka kerta vähällä kaatua veteen, josta ei ehkä olisi jaksanut uudelleen nousta, kun pari miestä juoksi sisään lyhtyjen kanssa ja toinen huusi:

-- Täysi kuusi metriä!... Tämä menee päin hornaa --! Pumput kuntoon!

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet. -- Mutta he unohtivat sulkea oven ja lyhdyistä oli Kid saanut riittävää johtoa tietääkseen mihin päin oli käännyttävä.

Seuraavassa hetkessä oli hän seljällään vedessä ja meloi yhteensidotuilla käsillään kunnes pää sattui rautaportaisiin, joilla hän hetken kuluttua istui tuumien kuinka olisi meneteltävä edelleen.

Silloin tuli vielä yksi tarkastaja juosten lyhdyn kanssa samoin kuin edellisetkin. Mutta kiireessään ei hän huomannut portaille kyyristynyttä vankia, vaan törmäsi tähän ja putosi pää edellä veteen.

Vähältä piti ettei Kid seurannut mukana, mutta hänen onnistui viime hetkellä tarttua takanaan olevaan porrasaskelmaan -- ja siitä piteli hän kiinni kaikin voimin varustautuen pahimmassa tapauksessa molemmilla yhteensidotuilla jaloillaan antamaan hyppääjälle uuden matkapassin "likoaltaaseen", jos tämä ei haluaisi auttaa hänen käsiensä vapauttamisessa.

Se oli mieletön ajatus, juuri sellainen, jonka äärimäiseen hätään saatettu ihminen voi saada. Mutta -- ajatteli Kid -- paljon pahemmaksi ei tilanne saattanut tulla.

Nyt tunsi hän molemmin käsin tartuttavan polviinsa. Ja melkein tukehtunut ääni vaikeroi:

-- Mitä tämä on?... Onko siinä joku?

-- Well, Julio, puhutteli Kid miestä tavallisimmalla mexikolaisella nimellä -- kuinka sinä tänne tulit?

-- Veden korkeutta mittaamaan, tietysti.

-- Ja minä istun tässä molemmista käsistäni kiinni tarttuneena rikkonaisten portaiden väliin. Tahi liekkö siinä nuoravyyhti.

-- En tosiaankaan ymmärrä mikä siinä on?

-- Onko sinulla veistä, Julio?

-- Tietysti on veitsi! Tässä...

-- Sinun on itse leikattava. En tule yksin aikoihin.

Mies, jonka nimi todellakin oli Julio -- hyvin tavallinen nimi Mexikossa -- suoritti asian tuumimatta. Ja samalla hetkellä oli Kid varustautunut viimeiseen asti taistelemaan hengestään ja tempasi salamannopeasti mitään aavistamattomalta avustajaltaan veitsen, jolla vapautti jalkansa. Seuraavalla hetkellä oli hän välikannella ja telkesi rivakasti pelastajansa toistaiseksi ruumaan tutkiakseen ilman viivyttelyä uutta paikkaa, johon oli tullut.

Tapahtumat näyttivät hänestä ihmeelliseltä, melkeimpä uskomattomalta unelta. -- Ei mikään muu kuin suopea kohtalo olisi voinut häntä pelastaa tällä kertaa. -- Mutta mitä tapahtuisi nyt?

Kiihoittuneena hiipi Kid hetkistä myöhemmin heittelehtivän ja pyörivän laivan tuulenpuoleiselle ylikannen sivulle. Laine toisensa jälkeen syöksyi yli. Tämä, ynnä se seikka, että kaikki kädet olivat täydessä työssä, teki Kidille mahdolliseksi keinotella itsensä melkein keskilaivalle, kun äkkiä lyhdyn valo sattui suoraan hänen silmiinsä ja hämmästynyt ääni kuului huudahtavan:

-- Mitä pirua! -- Onko se päässyt irti? Samalla aikaa välähti revolverin piippu suoraan Kidiä kohden Mutta kun Felica teki juuri tavallista syvemmän "niijauksen" ei kaatunutkaan Kid, vaan mies revolvereineen ja lyhtyineen. Kid heittäytyi hyökkääjän päälle ja onnistui tekemään hänet aseettomaksi sekä antamaan vastustajalleen sellaisen iskun, että tämä jäi loikomaan kannelle.

Tällä hetkellä tuli useita miehiä juosten pumppujen luota, joten Kid hädin tuskin kerkesi pistäytyä erään pelastusveneen alle -- josta sai hyvän tilaisuuden tutkimuksiin, jotka tosiaankin eivät ennustaneet hyvää siitä mitä todennäköisesti oli tuleva.

Sattuma oli asettanut asiat vaikeammalle tolalle kuin Kid tiesikään.

Mies revolvereineen oli ollut päällikkö itse! Ja häntä juuri -- Bartolo Felipeä -- kaivattiin: perämies juoksi sinne tänne saadakseen häneltä tärkeitä ohjeita kun tähystäjä kaukana keulassa huusi: -- Tyrsky suoraan ylätuulen puolella!

-- Valmiit kääntämään! vihelsi ylipuosun pilli vaistomaisesti.

-- Valmiit kääntämään! huudettiin täysin suin keulasta perään ja laidalta laidalle.

Köydet ja ruori pantiin liikkeeseen samalla kun ne muutamat etuseilit, joita voitiin käyttää, käännettiin taaksepäin, niin että voitaisiin ylätuuleen kääntää.

Kidistä, joka loikoi pelastusveneen alla oli tilanne niin jännittävä, että hän unohti kokonaan oman, äärimmäisen vaarallisen tilansa.

Saattoi tapahtua, että imuvedellä tyrskyn ympärillä oli suurempi voima kuin etupurjeeseen puhaltavalla laitatuulella ja että kuunari ei menisikään eteenpäin. -- Silloin tulisi rantaan ajautuminen välttämättömäksi ja tunnussanaksi tulisi: -- Pelastakoon itsensä ken taitaa!... Kid oli aikaisemmin ollut parissa samantapaisessa seikkailussa vaikkakin koko joukon siivommassa seurassa, mutta sielläkin oli jokainen pitänyt silmällä oman kalliin henkensä pelastamista. -- Täällä tultaisiin varmasti iskemään toisiaan oikealle ja vasemmalle, taistelemaan henkeen ja vereen pelastusvenheisiin pääsystä ja niissäkin jatkettaisiin taistelua paikoista.

Ei, mitään käännöstä ei Pelica näyttänyt aikovan tehdä!... Yhä makasi se samalla kyljellä. Nyt saattoi Kid kuulla tyrskyjen pauhun, -- kuulla kuinka se mylvi ja murisi kuin kummitusmaisen suuresta jättiläskidasta, joka ennen pitkää nielisi heidät kaikki ja murskaisi Felican kuin olisi se lasia.

-- Kapteeni!... Kapteeni!... huudettiin monelta taholta.

-- Pelastusveneet ulos! ulvoivat toiset.

-- Selvittäkää laskuköydet, astukaa suurveneeseen! mylvi joku käskevämpi ääni pillin puhaltaessa lakkaamatta:

"Valmiit kääntämään!" Mutta Felica ei tahtonut. Tällä kertaa täyttyisi sen kohtalo ehdottomasti. Se tahtoi kareille ja siellä lakkaisi se ainaiseksi olemasta.

Ihmisen aivot ovat ihmeelliset. Sekunnin murto-osassa saattaa sinne mahtua kokonainen kirja ajatuksia. -- Niin tapahtuu ihmisen kuolinhetkellä ja äärimäisen hengenvaaran uhatessa. -- Mutta siitä huolimatta saattaa silloin ajatella kokonaan muuta kuin pelastusta.

Niin tekivät tällä hetkellä Kidinkin aivot. -- Nyt ei astunut etualalle hänen omat asiansa eivätkä henkensä säilyttämisrnahdollisuudet. Hän ajatteli ystäväänsä Harrya ja tämän vointia.

Jos todellakin on olemassa jotain, jota sanotaan ajatustensiirroksi tahi oppineemmin telepatiaksi, -- jotakin, jota ei ole koskaan täydelleen voitu ratkaista, niin oli se juuri sellaista, joka tällä hetkellä kuiskasi Kidille:

-- Alas kajuuttaan. Sinua tarvitaan paremmin siellä.

Selvällä käsityskyvyllään olisi Kid tavallisissa olosuhteissa heittänyt sellaisen ajatuksen mielettömänä pois. Kajuutassa saattaisi hän laivan upotessa hukkua kuin kissa millä minuutilla hyvänsä tahi tulla laivan murskautuessa muserretuksi tomuksi.

Mutta joka tapauksessa kuunteli hän tätä sisäistä ääntä. Ja sama minuutti ei ollut vielä lopussa kun hän seisoi siellä silmästä silmään -- Harryn kanssa.

VII.

Taistelussa kohtalon kanssa.

-- Kid!

-- Harry!

Nämä nimet kuuluivat yht'aikaa ja ilmaisivat samaa jälleennäkemisen iloa.

Mutta molemmat seisoivat yli polvien vedessä, ja sisään juoksevan veden vuoksi oli Harry, joka uhmasi kaikkea muunlaista vaaraa, jälleen tullut oven kautta romukomerosta kajuuttaan.

Siinä seisoivat he molemmat vastapäätä toisiaan ja olisivat ehkä suorastaan langenneet toistensa syliin jollei Kidille olisi selvinnyt, että nyt oli tärkeämpää tehtävää kuin lämpimimmätkään ystävyyden vakuutukset.

-- Harry! huudahti hän... Alus vajoaa millä hetkellä tahansa. Tässä on pelastettava henki.

-- Oletko siitä varma?

-- Laiva murskautuu kuin pähkinänkuori karien väliin.

-- Tarkoitatko tätä kuunari Felicaa?

-- Mitä herran nimessä minä muuta tarkoittaisin?

-- Sinä sanoit laiva ja tämähän on... Hyökylaine tuli alas kajutanportaita ja peitti molemmat miehet, niin että heidän oli pidätettävä henkeään.

-- Se uppoaa! huudahti Kid saatuaan suunsa suolavedestä vapaaksi... Tätä se ei enää kestä. -- Tule!

Handsome Harry ei ymmärtänyt asiasta paljoakaan, mutta arvasi jotain olevan hullusti, päättäen Kidin käskevästä "tule!" Ja hän ei vitkastellut seuratessaan jälestä, sitäkin enemmän, koska vedentäyttämään kajuuttaan oli hengenvaarallista jäädä jo nytkin ja yhä vaarallisempaa näytti tulevan.

Seuraten Kidin kantapäillä oli hän hetken kuluttua suuren vesisäiliön suojassa. -- Sen vieressä olivat portaat ja siinä oli toistaiseksi sangen hyvä piilopaikka. Suurvene oli lähtökunnossa ja heilui pitimissään kuin jättiläiskätkyt himmeän käsilyhdyn valaistessa sitä, käsilyhdyn, jonka valo riitti tuskin valaisemaan sen ympärille kokoontuneet riitelevät, kiroilevat, huutavat ja vainuvat miehet, jotka kamppailivat henkensä edestä päästäkseen veneeseen samalla kun laivan vastakkaisella sivulla toistui sama näytelmä yhtäläisellä hurjuudella.

Kuului kuin joku olisi saanut iskun veitsestä. -- Hurja ulvonta kuului hirveältä yli kaiken muun melun. Tuolla työnsi joku toveriinsa raskaan naulan, niin että onneton kaatui kuin tukki joutuakseen astuinlaudaksi toisille, jotka koettivat toiselta puolen päästä pelastusveneeseen, jota kiirehtivät kädet olivat jo alkaneet laskea mereen.