Part 1

TERÄSHERMOINEN MIES

Seikkailukertomus Villistä Lännestä

Kirj.

KURT LANGE

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Taru, 1922.

SISÄLLYS:

I. Kummallisia määräyksiä. II. Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi. III. "American Dacen" alku... IV. Valo, joka katosi. V. Maakrapu merellä. VI. Äärimmäisessä hädässä. -- Salaperäinen ääni. VII. Taistelussa kohtalon kanssa. VIII. Kun Big Bob odotti. IX. Big Bob löytää jäljet. X. Big Bobin riemuvoitto.

I.

Kummallisia määräyksiä.

Nuori sheriffi Arizona Bert oli päättänyt, että hänen paras miehensä Handsome Harry parin muun varman miehen kanssa pitäisi silmällä lähellä Colorado-riverin suuta olevaa Fresh Waterin ympäristöä sekä odottaisi siellä lähempiä ohjeita. Lähellä Mexikon rajaa oli melkein sattumalta onnistuttu tekemään hyvä kaappaus, -- salakuljetustavaraa -- viisi laatikkoa kultahiekkaa ja yksi laatikko arvokkaita mexikolaisia timantteja. -- Todennäköisesti varastettua tavaraa.

Bert aikoi matkustaa päämajaan Phoenixiin -- Arizonan nykyiseen pääkaupunkiin -- saadakseen lopulliset ohjeet. Takavarikoidut tavarat vietiin Fresh Wateriin, vastapäätä Yuman rajalinnoitusta.

Odottaessaan mihin olisi edelleen ryhdyttävä, sai Harry saman päivän iltana, jona hänen nuori sheriffinsä matkusti, seuraavan kirjeen, joka antoi hänelle tuumimisen aihetta:

"Konstaapeli Harry Johnstone, Fresh Water.

Myötäseuraavien ohjeiden mukaisesti on teidän noudatettava niitä käskyjä, joita Bartolo Felipe -- kalifornialaisen Felica-laivan päällikkö -- teille antaa. Teidän on suurimmalla huolella vahdittava, että Albinopassetissa takavarikoidut viisi laatikkoa saapuvat täydessä kunnossa Friscoon. -- Niiden sisällys on kapteeni Bartolo Felipelle tuntematon. Olen ilmoittanut hänelle niiden sisältävän vanhoja azteekkien muinaisesineitä Friscon museolle. On parasta, että hän saa elää siinä uskossa.

Viekää laatikot veneessä Colorado riverin itärannalle, paikalle, joka ilmaistaan cayoteruokopillillä. -- Lähemmät ohjeet antaa kapteeni Bartolo Felipe. -- Tapaamme Friscossa.

Bert Brand, sheriffi. Phoenix."

Konstaapeli Handsome Harry raapi nenäänsä. Hän käänteli ihmeellistä kirjoitusta joka puolelle ja piti sitä hetken myöskin katoavaa päivänvaloa vasten. Hän luki sen vielä pari kertaa ja tutki allekirjoitusta haukankatsein.

Kaikki näytti olevan all right!... Sitä hän ei voinut vain oikein käsittää, että laatikot kalliine sisällyksineen viedään Friscoon, ja viedään sinne _meriteitse_.

No, Arizona Bertillä oli omat päähänpistonsa, joista ei aina tullut hullua viisaammaksi. -- Eihän muuten auttanut muu kuin totteleminen.

Hän huusi sisälle molemmat apulaisensa, Big Bobin ja Kid Strongersin -- kaksi lujakätistä, varmaa miestä. -- Hän luki heille osan kirjeestä ja kysyi sitten tunnustellen:

-- No, boys! Mitä tästä sanotte?

-- Kummallista, sanoi tuumivaisempi Kid.

-- Very good! sanoi suruton jättiläinen Big Bob.

Puoli tuntia myöhemmin oltiin vesillä.

* * * * *

Polttavana laskeutuu aurinko kukkuloiden taa Yuman luona, rajalinnoituksen vuodesta 1854, tässä aina levottomassa kolkassa, jota ympäröivät niin kuumaveriset asujamet kuin Mexikon, Kalifornian ja Arizonan. Ja juuri tässä kulmassa, tahi oikeastaan hiukan etelämpänä, laskee Colorado river milloinkaan loppumattomine vesineen Pikes Pikeltä, yhdeltä maan korkeimmalta vuorelta.

Pienessä, melkein purjeiden peitossa olevassa veneessä ahersi neljä voimakasta käsivartta kuljettaen sitä tasaisin airovedoin vasten vuolasta virtaa troopillisesti viheriöivien rantojen välissä, jotka tässä kohdassa olivat toisistaan vielä sangen kaukana.

-- Glory on the snakes! huudahti hiukan nariseva ääni, joka ei kuulunut kenellekään muulle kuin Big Bob-jättiläiselle, nuoren Arizona Bertin herkulesmaiselle toverille. -- Mieluimmin uisin pitkin Colorado riveriä aina tummasta Grand Caujonista asti ennenkuin kaksi päivää peräkkäin meloisin tätä proomua Yuman ja Nortonin puolimatkan välillä.

-- Ja sen sanot sinä, joka kehut juosseesi kilpaa vihaisen puhvelihärän kanssa, sanoi mies, joka oli ruorissa, sheriffin paras mies, Handsome Harry.

-- Juosta, niin... Mutta soutaa...

-- Oletko sinä nähnyt tai kuullut mylvivän puhvelin soutavan.

-- En, sillä silloin olisi se syntynyt aasiksi.

Minkävuoksi sekä Harry että kolmas mies veneessä nauroivat niin makeasti vastaukselle, sitä ei Big Bob-jättiläinen voinut käsittää. Sillä niin hauskaa se ei kuitenkaan ollut. Aaseja olivat tietysti kaikki, jotka tekivät työtä enemmän kuin piti.

-- Niinpä niin...

Hän sylkäisi pitkän syljen auringonlaskussa kuvastuvaan veripunaiseen veteen -- vetäisi senjälkeen uudelleen, että airo oli vähällä taittua ja lisäsi:

-- Asia on luonnollisesti toinen, kun se koskee _kunniaa_... Olin erään kerran mukana soutukilpailussa Hudson-joella. -- Tiedättekö mitä sillä kerralla tapahtui?

Ei kukaan tiennyt. Mutta oli syytä pelätä pahinta.

-- Niin, voitte uskoa minun silloin soutaneen niin, että teljot lensivät viiman voimasta pois ja jälestätulijoiden oli ne poimittava ylös.

-- Ja sinä luonnollisesti voitit?

-- Ylivoimaisesti...

Presidentti otti minut syliinsä ja _itki_ liikutuksesta sanoessaan: Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin...

Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.

-- Siinä näet, sanoi Harry. -- Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.

Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen piipahdukseen.

Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin matalapohjaiselle rannalle.

Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä, melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta toisensa perään:

-- Tännepäin!... Come along!... Täällä on paras paikka!

Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta venettä vetää, -- ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.

Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen. Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa -- jos ei silloin ilman muuta hukkuisi. -- Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.

Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.

Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin huonolla englanninkielellä sanoi.

-- Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. -- Tämä pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.

-- Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan -- samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. -- Onko tuo merimies?... Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.

Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras jatkoi kysyen:

-- Kaikki selvänä, senores?

-- Mikä on selvänä? sanoi Harry olematta ymmärtävinään.

-- Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San Franciscon satamaan.

-- Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin ennenkään. -- Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.

-- Luonnollisesti, senor, luonnollisesti, vastasi kummallinen merikapteeni vaaleansinisessä viitassaan ottaen esiin syvästä taskustaan kirjekuoren ja ojentaen sen Harrylle samalla kuin sanoi:

-- Kunniani kautta, senor, kaikki on selvää.

Ja Harry luki.

"Kapteeni Bartolo Felipen tehtäväksi jätetään omistamallaan Felica-aluksella kuljettaa rahtitavarana San Franciscoon ne viisi laatikkoa, jotka ensimäinen konstaapelimme mr Harry Brookers kahden miehensä kanssa hänelle jättää seuraten itse molempine miehineen mukana.

Punta, Gross, 21.12.19.

Bert Brand."

Kaikki selvää. Mutta kuitenkaan ei konstaapeli Harry tuntenut itseään täysin rauhalliseksi.

Hän katsoi joensuulle ja katsoi Big Bobiin, joka yhä seisoi savessa rannan ja veneen välissä kuten kiinnityspaalu -- ja hän katsoi espanjalaiseen kapteeniin sekä sanoi äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt kaikkein parhaan keinon:

-- Missä tapasitte mr Bert Brandin?

-- Punta Grossissa, sanoi mies hymyillen ilman vähintäkään hämmennyksen merkkiä. -- Tapasimme "Arizonan sydämessä", johon olin mennyt asumaan sopiakseni rahdeista kuparialueelle. -- Minä menen länsirantaa Vancouveriin, kuten aina. Friscossa minulla on tapana viipyä suunnilleen viikon verran purkamisen ja lisärahdin vuoksi -- ja sitten sopi niin, että mr Brandilla oli minulle nämä laatikot -- azteekkien muinaisesineitä, kuten hän sanoi.

-- Kyllä se lyö yhteen, mutisi Harry vieläkin epäluuloisena. -- Mutta miksi täytyi meidän tulla täällä maihin?

-- Paras senorini! Vain senvuoksi, että teillä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Minun laivani on vielä rahdin vuoksi Nortonissa. Mutta olen tullut teitä hakemaan hyvällä moottoriveneellä.

-- En näe moottorista varjoakaan, sanoi Harry.

-- Aivan oikein. Meidän täytyi maihin päästäksemme laskea tuonne vuoren taa. Täällä on liian matalaa. Me menemme moottorilla alas ja otamme veneen peräämme. Sen kummallisempaa se ei ole.

Harrysta se joka tapauksessa oli kummallista. Mutta espanjalainen tahi mexikolainen vain nauroi ja sanoi:

-- Tie ei ole pitkä. Olemme takaisin kädenkäänteessä, mutta meidän on käytettävä se vähän päivänvaloa, mikä vielä on jälellä, ettei tule liian pimeä. Joki pimenee heti. -- Teidän miehenne, joka seisoo tuolla, saattaa pitää vahtia, jos tarvitaan. Vaikka täällä tosin ei ole sieluakaan.

Niin, Big Bob pitäisi kyllä vahtia. -- Siihen ei kenenkään tarvinnut häntä pyytää. Hän oli siihen kuin luotu. Ja saattoi vain surkutella niitä, jotka pyytämättä sekaantuivat hänen toimiinsa. -- Hänellä oli nyrkit kuin jättiläisnuijat ja senlisäksi sormet niin varmat liipasimella, että hän saattoi tavata lennosta kolibrin. Sikäli oli kaikki kunnossa.

Samalla tunnusteli Harry vaistomaisesti, miten hänen revolverinsa oli asetettu. Itsetiedottomasti teki Kid samoin. Hänessä oli hiukan ajatustenlukijaa. Ja hän lausui usein kuulemansa taistelusanat "show"-markkinoilta:

-- Weil!... Hieno jyvä mailin tähtäimelle!...

-- Weil, sanoi Harrykin. -- Määräystä on toteltava. Parasta kiiruhtaa ennenkuin tulee pimeä... Come along!

Viitaten Big Bobia jäämään seurasivat Harry ja Kid tiennäyttäjää. Big Bob kiroili sitä, että hänen yhä täytyi istua liejussa kiinni, mutta ei ajatellutkaan nousuveden tuottamaa vaaraa.

II.

Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi.

Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot Kalifornianpuoleiselta vuoriselta rannalta alkoivat langeta tummina, kun Big Bob huomasi aseman saattavan käydä vielä vaikeammaksi kuin tähän saakka.

Hän seisoi kiinnijuuttuneena löysään saveen. Koettaessaan vetää ylös yhtä jalkaa vaipui toinen sitä syvempään. Hänen tavattoman painava ruumiinsa oli liian raskas niin pehmeälle pohjalle.

Liian myöhään huomasi hän laiminlyöneensä avun pyytämisen ennenkuin toiset katosivat. Mutta hän oli pelännyt tulevansa naurettavaksi. -- Hänelle naurettiin sangen usein -- ilman että hän tiesi minkävuoksi -- ei ainakaan aina.

Nyt alkoi joki nousta...

Ennestään vaikea asema kävi Big Bobille vielä vaikeammaksi.

Jos ei hän nyt hyvissä ajoin pääsisi irti, niin hän yksinkertaisesti hukkuisi!

Vesi, joka virtasi suuresta merenlahdesta, ulottuisi lyhyen ajan kuluttua hänen päänsä yli jalkojen ollessa kuin kiinniruuvatut pohjaan. -- Hän hukkuisi kuin kissanpoika. -- Sen kysymyksen melkein minuutilleen laskemiseen ei tarvinnut olla suuri matemaatikko.

Jospa hänellä olisi ollut joku kiinteä esine, jotain, johon iskeä kiinni! Silloin olisi nähty ihmeitä! Hän nostaisi itsensä, ja vaikka elefantin mukanaan, jos koville pantaisi. -- Mutta seisoa ja hapuilla tyhjää ilmaa oli samaa kuin koettaa tavoitella kuuta tahi tähtiä. Aurinko oli jo kadonnut. Eikä hän nähnyt kuuta enempää kuin tähtiäkään. -- Pian tulisi pimeä kuin haudassa -- niin, pimeässä ja märässä haudassa.

Paljossa oli hän ollut mukana. -- Sehän kuului asiaan kun palveli sellaisen pelottoman miehen alaisena kuin sheriffi Bert Brand -- Arizona Bert. -- Mutta tämä oli varmasti pahinta. Tässä eivät auttaneet nyrkit eivätkä ampuma-aseet,, ei edes lasso.

Sillä aikaa kun Bob-jättiläinen hiljaa alkoi lukea erästä niistä harvoista lapsuudenrukouksista, joita muisti, ja mikä pahempi, hyvin epätäydellisesti, tuntui kuin joku olisi raapinut hänen toista kylkeään.

Vesi ulottui hänelle silloin jo melkein kaulaan. Ei kestäisi enää montaa minuuttia ennenkuin se ulottuisi hänelle yli pään, -- ja sitten...

Ehkä siellä oli -- alligaattoreja.

Tietysti oli Bob kuullut, että nämä krokodiilin serkut eivät mielellään uskaltaneet käydä muuta kuin kuolleen ihmisen kimppuun. -- Mutta kuinka ne menettelisivät, jos onnistuisivat viekastelemaan sen tiedon, että tämä elävä ihminen kaikesta voimastaan huolimatta istui kuin kiinnitaottuna kykenemättä hievahtamaan paikaltaan? Silloin ne kylläkään eivät epäilisi siepatessaan makupalan hänen hyvinmuodostuneesta ruumiistaan. Voisi ehkä iskeä turpaan!... Ja sitten... peli loppu kun sormet on poikki!

Näyttääkseen viimeiseen asti voivansa puolustautua, veti Big Bob suuren kääntöveitsensä ja iski sille suunnalle, josta oli äsken tuntenut kosketuksen.

Veitsi ei tarttunut mihinkään pehmeään, siis täytyi sen olla alligaattorin panssarissa!...

Big Bob koetti vetää veitsensä pois antaakseen toisen iskun, mutta samalla hän tunsi, kuinka jalat alkoivat irtautua liejusta ja liikkua!

Hurraa!... Hän oli saanut sen kiinteän pisteen, jota jo Galilei, varomattomasti kyllä, pyysi, voidakseen nostaa maapallon. -- Mutta Big Bob tyytyi nostamaan vain itsensä, eikä 128 kiloa painavan ruumiin nostaminen ole suinkaan mikään pikku asia. -- Ja samalla hän huomasi, ettei piste, josta hän oli saanut kiinni ollut enempää alligaattori kuin ehdottoman liikkumatonkaan, se oli -- suuri vene.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bob veneessä ja kuuli äänen pimeydestä huutavan jollekin toiselle:

-- Iske häntä airolla kalloon niin, että tupertuu.

-- Täällä ei ole sieluakaan, vastasi toinen.

-- Weil, sitten hän on jo hukkunut. Felipe sanoi nähneensä hänen istuvan kiinni imusavessa.., Ali right!... Tässä on meillä sitäpaitsi laatikot öljykankaan alla... Pidä syrjään niin pääsemme virran mukana niemekkeelle. Sinä näet tuolla Felican sivulyhtyjen heikosti kiiltelevän... Anna mennä! Täällä emme happane!

-- Tulikuuman pampaksen kautta, mitä nyt? ajatteli Big Bob loikoessaan teljojen alla. -- Tämä käy yli minun pienen järkeni. Minun kalloaniko ajateltiin kopauttaa aironlavalla? Silloin arvelen, että on parasta tehdä puhdasta jälkeä.

Mutta samassa peruutti hän tuumansa.

Jos jotain pirullista oli tekeillä -- jota hänen nähtävästi ei tarvinnut epäilläkään -- niin oli voinut sattua, että hänen molemmat ystävänsä, Harry ja Kid, jo olivat joutuneet johonkin pinteeseen -- ehkäpä olivat jo suorastaan kiinnikin.

Ainoa tapa nähdä, kuinka asia kehittyisi edelleen, oli toistaiseksi rauhallisena pysyminen. -- Itse hän oli vielä täydellisen pimeyden suojaama. Jos voisi huomaamatta hiipiä öljykankaan alle, saattaisi hän päivänkoittoon saakka olla vielä paremmin piilossa ja saada ehkä selville, mitä hänen molemmille, siniviittaisen miehen poishoukuttelemille ystävilleen oli tapahtunut.

Tämä ajatustenkulku osoitti Big Bobille, ettei hän ollut niin tyhmä kuin häntä monesti tahdottiin pitää. -- Mutta hän kyllä hyvin halukkaasti myönsi tarvitsevansa aikaa pohtiakseen, miten oli toimittava parhain päin.

Harry oli petetty tavalla tahi toisella. Siitä asiasta ei ollut epäilystäkään senjälkeen mitä hän oli kuullut. Kaikki kolme olivat joutuneet ensiluokkaisen mexikolaisen lurjuksen kanssa tekemisiin. Oltiin luultavasti oltu liian herkkäuskoisia.

Näiden ajatusten pyöriessä Big Bobin päässä liukui hän varovasti öljyvaatteen alle. -- Se onnistui kreivin aikaan, sillä toinen niistä kahdesta, joiden hän oli kuullut puhuvan, sytytti tulitikun -- ehkä savuketta varten tahi kenties antaakseen merkin toisille.

Oli miten hyvänsä, Big Bob oli iloinen, että viime hetkellä oli saanut irti veitsensä, jonka oli sattunut lyömään veneeseen luullessaan torjuvansa väijyviä alligaattoreita. -- Veistä ehkä tarvittaisiin nyt, kun revolverissa olevat panokset, samoinkuin patruunavyössäkin säilytetyt, olivat kastuneet.

Palava tulitikku kuului rätisevän, kuten melkein kaikki englantilaisten tahi amerikkalaisten tehtaiden tikut. -- Bob olisi mielellään tahtonut pistää nenänsä esille, tahi ainakin tehdä reiän kankaaseen voidakseen sen kautta pikaisesti silmätä niitä, joiden kanssa oli nyt tekemisissä. Mutta hän ei uskaltanut.

Pieninkin varomattomuus saattaisi herättää epäluuloja, sillä molemmat miehet istuutuivat aivan hänen lähelleen airoihin senjälkeen kun toinen oli kajahduttanut pitkäveteisen, viiltävän huudon, johon heikosti kaukaa vastattiin.

Sitten kuului taas keskustelua:

-- Olen näkevinäni Arizona Bertin kun hän saa selville, kuinka hänet on tällä kertaa petetty.

Toinen soutaja vastasi nauraen:

-- Sen, joka joutuu Bartolo Felipin kanssa tekemisiin, tulee olla syntynyt jouluaattona selviytyäkseen kunnialla.

Mexikolaisen uskon mukaan jouluaattona syntyneet ovat varustetut tavattoman terävällä järjellä. Siitä oli myöskin Bob kuullut puhuttavan ja käsitti tarkoituksen.

-- Mutta tällä kertaa ei oikeastaan petetty Arizona Bertiä itseään, jatkoi ensimäinen puhuja ja lisäsi silminnähtävällä vakaumuksella: -- Jos hän olisi ollut mukana, niin ei tämä olisi käynyt päinsä.

-- Varmasti! Bartolo Felipe pettää kenen tahtoo. Mutta sitäpaitsi olen nyt suutuksissani ettemme pimeyden takia saaneet iskeä kalloa puhki siltä jättiläistolvanalta, josta senor Felipe puhui.

-- Älä turhan takia huolehdi. -- Niin suuri hän ei missään tapauksessa ollut, ettei joki olisi jaksanut häntä peittää. Kun on sattunut joutumaan imusaveen, pitävät alligaattorit lopusta kyllä huolen. Ja se on sitämyöten selvää.

Tämä jo melkein koettu mahdollisuus sai Big Bobin värähtämään vielä kerran ja tuntemaan -- kuten usein vältetyn hengenvaaran jälkeen on laita -- tilanteen kauheammaksi nyt kuin siinä ollessaan.

Tässä oli nähtävästi perusteellisesti suunniteltu murhayritys. Oli vain ihmeellistä, kuinka Harry ja Kid olivat voineet sen välttää. Todennäköisesti oli tarkoitus ollut, että he kaikki kolme olisivat tarttuneet saveen.

Joka tapauksessa näytti sanotulla Bartolo Felipellä olevan päätä. -- Niin hyvin Harry kuin Kidkin ovat tietysti joutuneet vähintäin yhtä vaikeaan asemaan kuin imusaveen nousuveden aikana.

Jos mahdollista auttaakseen, olisi Big Bob mielellään tahtonut tietää lähemmin heidän kohtalostaan. Mutta siitä ei, merkillistä kyllä, puhuttu sanaakaan. Ehkä ei näillä molemmilla lurjuksilla ollut siitä mitään tietoa. Myöskään ei Big Bob voinut käsittää, kuinka nämä Bartolo Felipen vielä hirttämättömät lurjukset olivat lähestyneet saveen tarttunutta venettä hänen sitä vähintäkään kuulematta.

Mahdollisesti olivat he tulleet uiden. -- Muuta selitystä ei Big Bob löytänyt, sitä vähemmän kuin hän ei ollut kuullut moottoriveneestä eikä mistään muustakaan Harryn ja Bartolo Felipen välisessä keskustelussa mainituista seikoista.

Vene näytti kulkevan nopeasti. -- Virta oli vuolas ja Bob oli itse kokenut, kuinka se saattoi vastustaa, kun oli mentävä jokea ylöspäin.

Nyt mentiin siis myötävirtaan suoraan laivalle, josta Harry oli puhunut, ja joka ehkä oli valmiina purjehtimaan.

Luonnollisesti haluttiin niitä viittä kallisarvoista laatikkoa. -- Mutta sikäli oli Big Bobille selvää, etteivät ne tulisi tekemään matkaa yksin -- se tahtoo sanoa, ilman ettei yksikään niistä miehistä, jotka master Bert oli niille saattolaisiksi valinnut, olisi mukana -- vaikka hän ei vielä oikein tiennyt, kuinka asian järjestäisi, ettei tulisi ilmi.

Jos hänellä nyt olisi ollut kunnollinen ampuma-ase, olisi juttu pian järjestynyt toisella tavalla ja laatikot kääntyneet heti takaisin Fresh Wateriin -- odottamaan lähempiä määräyksiä. Mutta toistaiseksi oli vain oltava rauhallinen, jollei itse halunnut asettua maalitauluksi.

Juttu tuli joka tapauksessa monimutkaisemmaksi kuin Bobin järjellä kävi selvittäminen, vaikka hän olisi ollut teräväpäisemmäksi luotu kuin todellisuudessa oli. -- Äkkiä sai vene kolauksen, joka oli vähällä hajoittaa sen sirpaleiksi ja samalla hetkellä kuului ääni, jota Big Bob ei ollut ennen kuullut:

-- Peijakkaan miehet! Täällähän on syvä vesi!... Onko laatikot mukananne?

-- Kaikki selvillä, senor! vastasi soutajista toinen.

-- No, ettekö sitten ymmärrä olla varovaisia? -- Jos ne uppoavat tähän vuoren viereen, emme saa niitä ikinä ylös.

Siis maihin -- tahi ainakin lähelle maata. Tilanne saattoi tämän johdosta minä hetkenä hyvänsä muodostua vielä vaarallisemmaksi.

Käskevä ääni jatkoi:

-- Tänne kevyt vipu laivasta, niin vedämme ne ylös yksitellen. Sitten saa vene lähteä tuuliajolle mihin peijakkaaseen haluaa. Silloin ei sinun ole vastattava enempää laatikoista kuin miehistäkään, joita siinä on ollut. Eikö niin, Juan?

Jälleen Big Bobille uusi ääni vastasi:

-- Te olette nero, Felipe! Tällä tavoin saattaa luulla Arizona Bertin oman väen tehneen kaappauksen.

Ja hän nauroi täyttä kurkkua Big Bobin ollessa ryntäämäisillään ylös antaakseen heti vastuun puheeseen.

Niin kiihoittunut kuin olikin, pidättäytyi hän kuitenkin siitä tempusta, mutta käytti tilaisuutta hyväkseen ryömiäkseen perään päin, etemmäksi laatikoista, molempien soutajien kiivetessä soututeljoille ollakseen valmiina vastaanottamaan köyttä, jolla kallisarvoiset laatikot viruttaisiin laivaan.

-- Tänne lyhty!

Big Bob säpsähti. -- Valoa hän tällä hetkellä enin pelkäsi. -- Vilauksessa oli hän äänettömästi ja notkeasti, suuresta ruumiistaan huolimatta, liukunut veneestä veteen. -- Muutamilla pitkillä vedoilla oli hän maissa -- ja ryömi koloon, jossa arveli olevansa riittävän hyvästi kätkeytyneenä, vaikka valaistus olisi voimakaskin.

Mutta parasta oli,, että hän saattoi täältä sekä katsoa että kuunnella verrattain rauhallisena ja siten paremmin varustautua siihen, mihin oli ryhdyttävä.

Ei viipynyt montaa minuuttia ennenkuin hän näki laatikon toisensa jälkeen nousevan ilmaan himmeän lyhdyn heittäessä epäselvää valoaan.

Varovaisesti laskeutui hän jälleen veteen sillä aikaa kun venettä tyystin tarkastettiin.

Juuri kun rosvot lähtivät veneestä, nousi Big Bob jälleen siihen.

III.

"American Dancen" alku...

Bartolo Felipe oli vakuutettu pettäneensä tungettelevan ja niin varuillaan olevan sheriffin, Arizona Bertin, aivan mainiosti. Kallisarvoiset laatikot kultahiekkoineen ja timantteineen olivat hänen hallussaan. Nyt ei mikään sheriffi maailmassa voisi estää häntä käsittelemästä niitä niin kuin hän itse parhaaksi katsoi.