Part 8

Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja vialloista jalkaansa perässään vetäen astui hän kreivittären eteen. Äänensä sointu oli samallainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.

"Syvästi nöyrtyneenä astun minä vanha haudanpartaalla seisova miesraukka teidän eteenne, armollinen rouva. Myöskin tunnustan, että olen muserrettu, murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Minä tein syntiä, minä olin häväisijä. Syytin teitä epäsiveellisyydestä ja sopimattomuudesta, vaan semmoista onkin tapahtunut minun talossani. Olen teitä loukannut; antakaa siis minulle anteeksi!"

"Mitä te olette tehnyt? Ei minun tarkoitukseni ollut teitä murhaan kiihoittaa."

"Olkaa huoleti! Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tulleet kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likovay olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Semmoista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."

"Tarkoitatteko isä Siegfriediä?"

"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnokin haahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezowskyn, sitte hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä niinkuin mielipuoli. Minäkin sain osani, nähkääs!"

Näin puhuen irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitärtä kauhistutti niitä nähdessään. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:

"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan minä sen kyllä paikalleen jälleen."

"Miten kävi isä Siegfriedille?" kysyi rouva kiihoittuneena.

"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."

"Tapoitteko hänet?"

"Eikä toki! Minähän sanoin jo, ett'en ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaarakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan sitä tehdä."

"Mitä sitte tulee hänelle tapahtumaan?"

"Se on minun asiani. Mutta jo ennakolta voin teille vakuuttaa, ettei hiuskarvaakaan hänen päässään vahingoiteta ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."

"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"

"Oh! ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntä tappanut, en edes vankeuteen heittänyt, enpä edes kurittanut. -- Minusta on näet tullut kovin lempeä ja hyväsydämminen mies. -- Asetin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, niin olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli sinnepäin vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukahtui."

"Te olette kauhea ihminen."

"Eipä niinkään. Mutta olen vanha, voimaton, rampa ukko sekä tullut hengen vaaralla jäiden ylitse tänne myymään teille helposta hinnasta taloni ja tavarani, koko Mitoschinin kiluinensa, kaluinensa."

"Mitä sanotte?"

"Myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitoschinin kuudestakymmenestä taalerista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitte rahoineni Moldauun taikka Vähään-Venäjään."

Ensin Idalia hämmästyi suuresti tuommoisesta tarjouksesta. Mutta pian hän älysi kaupan edullisuuden sekä ilmoitti suostuvansa kauppaan, kuin myöskin olevansa tilaisuudessa heti maksamaan.

Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Ne hän otti esiin sekä kysyi, olisiko paria kirjoitustaitoista henkilöä saapuvilla todistajiksi.

Semmoisia kyllä löytyi, eikä kaukaa tarvinnutkaan hakea; viereisessä huoneessa oli sekä kartanonhoitaja että vouti, molemmat kirjoitustaitoisia sekä latinankieltä osaavia miehiä.

Ne huusi Idalia sisälle. Myöskin tarjosi hän tuolin Grazianille.

Nuo molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjoja sekä huomasivat ne oikeiksi ja yhtäpitäviksi. Sitte kirjoittivat asianomaiset niihin nimensä, samoin todistajat.

"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettivahaa, mutta kukapa niitä kaikkia huomaa tässä kiireessä", tuumiskeli kreivi.

Nyt tuli rahojen vuoro.

Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahaa pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astian päälle oli kirjoitettu, paljoko se sisälsi.

"Tahdotteko että rahat luetaan vai punnitaan?" kysyi kreivitär.

"En kumpaakaan, uskon ilmankin", sanoi Grazian.

"No, kyllähän ne oikein on, mutta rahat pitää lukea..."

"Ja naiset kurittaa! Kyllähän se sananparsi niin on, mutta ei se aina pidä paikkaansa. Tuossa hyvät miehet juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"

Näin sanoen kourasi Grazian terveellä vasemmalla kädellään erästä kultatynnyriä sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.

"Kauppa on siis päätetty, rouva Karponay. Tässä ovat Mitoschinin avaimet. Itse vietän tämän viime yön taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että silloin tulee kireä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilustanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan; menen sinne jo edeltä."

"Mutta sinetittäkää toki pohjat ensin!"

"Ei ole tarvis. Ei nämä miehet minua petä. Miksikä he semmoista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiani."

"Miten suvaitsette."

"Ja nyt tahdon teille käteni ojentaa hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."

Hyvästit suoritettuansa lähti hän taaksensa katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Kaksitoista palvelijaa kantoivat rahatynnyrit perästä. Ne ladottiin veneeseen lukematta, katsomatta. Kreivi istui veneeseen sekä komensi:

"Vesille!"

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka oli ollut, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.

XV.

Hra Grazian von Likovayn reumatismin rasittama jalka näyttäytyikin olevansa oivallinen ilmanennustaja, sillä tuskin oli venhe ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jo jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Ei auttanut muu kun että erään soutajista täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin tuodakseen linnasta pitkän köyden, jotta rannalla seisova palvelijajoukko sitte veti venheen kuivalle. Tällä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töin tuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisen kolmivaljakon kanssa; siihen ladottiin rahatynnyrit sekä asetettiin myöskin herra Grazian istumaan ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.

Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"

"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja tänne."

"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."

"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."

"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki; tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"

Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli Madocsanyssa.

"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.

"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"

Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella; en semmoista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän olet tuhattaituri ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuopas työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan ynnä muut muuraustyössä tarvittavat kapineet. "Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt rikkonaisen -- alttarikuvan läpi salaiseen käytävään, jota myöten kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin läpi he menivät ja tulivat sivukäytävien alkuun.

Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.

Grazian valaisi pimeää holvia.

"Katsopas sinne!" käski hän.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias ja hampaansa kolisivat pelosta, "mitä rouvasihmisiä siellä on?"

"Etkö näe että ne ovat vain rouvasihmisten luurankoja?"

"Miten ne ovat tänne joutuneet?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä eivät he ole selvillä, millä tavalla he täältä poispääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet ulospääsyä: muuria on oven vierestä koetettu puhkaista ja veitsillä on irrotettu pari kolme tiilivarvia; lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri nimittäin on tältä kohtaa kuutta jalkaa paksu."

"Niin näkyy."

"Tiedätkö mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä pitää sinun muurata umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Se kyllä käy päinsä!"

"Mutta sitä ennen pitää sinun tässä nyt vannoa pyhän evankeliumin kautta, ett'et yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaakaan siitä mitä täällä näet tai kuulet!"

Näin puhuen veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen päälle sekä kertoa hänen perässään valan sanat.

"No nyt voit alkaa työsi!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauslaulu:

"_De profundis ad Te clamavi Domine_..."

"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhuissaan.

"Ota soihtu ja anna sen valon loistaa syvennykseen!"

Mestari Mathias teki niin ja näki syvennyksessä isä Siegfriedin seisovan kahlehdittuna ja munkkipukuun verhottuna. Aina vyötäisiinsä saakka oli hän haudattuna kultaan ja hopeaan sekä kaikellaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaapun päähine oli vedetty kasvoille, niin ettei niitä näkynyt.

"Isä Siegfried", kuiskasi Mathias.

"Sinä olet hyvä arvaamaan, ystäväiseni, se on todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.

"Kuka on hänet tänne tuonut?"

"Minä itse, jäykällä jalallani, kipeällä kädelläni."

"Ei häntä siis tapettukaan."

"Kuulithan hänen laulavan äsken?"

"Ja hänetkö pitäisi minun tähän syvennykseen kiinni muurata?"

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin nassakan pohjan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."

"Kuka hänelle sitte ruokaa antaa, kun me lähdemme linnasta?"

"Profeeta Eliaksen korpit. Kaikki mitä Bibliassa seisoo kirjoitettuna on totta, ensimäisestä viimeiseen kirjaimeen. Koska kerran ennen muinoin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, niin voi semmoista vielä nytkin tapahtua. Nopeasti vain työhösi! Koska sinä kerran olet toimen alkanut, pitää sinun myös se loppuun saattaa. Reippaasti siis vaan, ystäväiseni. Ellet hyvällä tee, mitä vaadin, ammun sinut paikalla kuoliaaksi ja tuon toisen myös."

Mestari Mathiaksen otsalle nousi pelvon kylmä hiki ja hän alotti muuraustyönsä ilman pitempää vastustelua.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelyretken tässä maanalaisessa paratiisissa", sanoi kreivi.

Sen sanottuaan ripusti hän lyhdyn kipeään käteensä sekä alkoi hiljakseen kävellä poispäin työpaikasta samalla lukien askeleensa. Kun hän oli kulkenut viisisataa neljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Hän otti kannen auki.

Kannen alla oli paksu vahakangaspeitto, jonka kreivi puhkasi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.

Hän otti sitä hyppysellisen sekä heitti kynttilän valkeaan. Ruuti heti leimahti ilmilieskaan ja räjähti. Suojelevan vahakangaspeiton alla oli siis ruuti pysynyt kuivana vuosisatoja.

Sitte aukasi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän puuvillanuoran, joka oli moninkerroin kierretty hänen ruumiinsa ympäri. Sen pään sitoi hän sytyttimeen, joka pisti esiin ruutitynnyristä. Se oli vaikea työ suorittaa yksinomaan hampailla ja vasemmalla kädellä. Sitte rupesi hän kävelemään takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadan neljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloonsa nähdäkseen kauanko kesti askeleen pituinen nuora palaa. Siihen meni yksi minuutti. Siis viisisataa neljäkymmentä askelta pitkä nuora kestäisi palaa viisisataa neljäkymmentä minuuttia.

Kuinka paljo tunneissa oli sitte viisisataa neljäkymmentä minuuttia. Sitä ei hän osannut laskea; mestari Mathias kai sen voi sanoa.

Kun hän syvennyksen luo taasen saapui, oli muuri jo valmis; ainoastaan aukossa oli vielä silittelemistä.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi Mathiaksen kanssa puhella sekä taivuttaa hänet rukouksilla, uhkauksilla tai lupauksilla jotakin tekemään vapautuksekseen. Taikka kenties Grazian olikin ajatellut sitä seikkaa.

"Eikö pian ole valmista, ystäväiseni?" kysyi hän, "montako kertaa kuusikymmentä sopii viiteensataan neljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataa neljäkymmentä."

"Oikein. Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentä neljä. Kumma kun en sitä huomannut. Siis yhdeksän. Siinä on tarpeeksi. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni! menepäs taloudenhoitajan asuntoon ja lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne ottamaan jäähyväisiä vävypojaltani."

Mathiaksen lähdettyä, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahanassakat ajoneuvoista sekä vieritti ne maanalaiseen käytävään, tuon juuri kiinnimuuratun syvennyksen eteen. Sen tehtyään pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:

"Terve teille! Te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myös nimitetään isä Siegfriediksi. Kuinka voitte tänä hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Myöskään ei teillä pidä oleman syytä sanoa, että olette köyhän tytön nainut. Minä tahdon olla jalomielinen isä ja annan sen vuoksi teille koko myötäjäiset ynnä lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voipiko parempaa appiukkoa löytyä?"

Näin puhuen aukaisi hän yhden nassakoista sekä nosti sen -- välittämättä kivusta sairaassa oikeassa kädessään -- luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.

Tätä ensimäistä nassakkaa seurasivat ne muut tynnyrit, joissa oli hopeata.

"Tämä on äidillinen perintöosa, nyt seuraa isällinen", sanoi hän.

Sitte tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat luukusta sisään, syvennykseen kahlitun vävypoikansa päälle, niin että kulta- ja hopearahat tämän hartioihin asti peittivät.

Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.

"_Miserere mei Domine_!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla? Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä: _Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me_? Taikka kenties kuultelet mieluummin tätä: _In paradisum inducant te angeli_? -- Se on kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni kiinni käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se tanssi alkaa!' Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.

XVI.

Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän herra Grazianin jätti, puheli hän itsekseen:

"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös raamatun kautta vannonut, etten puhu kellekään niistä. Mutta herra Grazian ei varmaankaan sittekään luota minuun, koska ei hän raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain pikku palanen erityisellä tavalla valmistettua kinkkua tai kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö -- ja kuollut ei enää herää."

Tämmöistä ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.

Yht'äkkiä johtui mieleensä oivallinen tuuma.

Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento -- koira. Tämän hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkusta. Elukka nielasi ahneesti lihakappaleen. Sitte kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja joi sentähden halukkaasti viinin. Mitään erinomaista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.

"Ruoka ja juoma on ainakin vielä myrkytöntä ja tästälähin pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."

Mathias sai kauan aikaa vartoa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen kullalla ja hopealla veti paljo aikaa. Vihdoinkin ilmoitti kellon kilinä kappelin tornissa, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pianpa näkyikin herra Grazian tulevan lenkuttaen kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja; niiden nahat riippuivat orsilla kuivumassa.

"Aaveet kilistivät taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.

"Viimeisen kerran ne nyt soittivat", vastasi tämä ja istuutui pöytään.

Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.

Yhdestä varresta veti hän kotelossa säilytetyn käyrän veitsen sekä kaksihaaraisen kahvelin, sillä todella ylhäinen herra ei milloinkaan vienyt suuhunsa vieraita syömäaseita; toisesta varresta tuli esiin kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pienoinen, jalaton ja pyöreä "Bratina"-niminen kultapikari. Sen täytyi aina yhdessä siemauksessa tyhjentää, sentähden ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.

"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän, "leikkaapas kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."

Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen aikaa sanaakaan toisilleen virkkaamatta. Linnanherralla mahtoi olla kova nälkä, sillä hän ei ollut aamusta saakka syönyt palastakaan.

Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma ei ollut sitä hitustakaan vahingoittanut.

"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sinä ja minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian kotvan ajan perästä, "ensin otan minä ryypyn, sitte sinä. Näetkös! tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Sillä ei ainakaan voi isäntä vieraitansa myrkyttää -- kuten Italiassa kuuluu olevan tapa -- kun näet kaikkein täytyy juoda samasta pikarista, isännän tietenkin etupäässä."

Niin puhellen täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.

"Terveydeksesi, ystäväiseni!"

Sitte sai Mathias bratinan ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.

"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.

Sen jälkeen jatkui maljojen juontia muille, poissaoleville henkilöille:

"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"

"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"

"Eläköön Madocsanyn linnan kaunis rouva!"

Bratina kulki täten kädestä käteen ja maljoja juotiin sekä ystäville että vihollisille siksi, kunnes kumpasetkin loppuivat. Sillä aikaa oli kuu noussut ja valoi säteitänsä ikkunasta sisään.

Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:

"Kuules, ystäväiseni! eikö sinulla ole naimisissa oleva tytär?"

"On."

"Hänhän asuu Teplassa, se raukka."

"Juuri siellä hän asuu."

"Paljoko hänellä on lapsia?"

"Kuusi."

"Ethän ole niiden terveydeksi vielä juonut?"

"En ole, armollinen herra, mutta...?"

"Ei sinun tarvitsekaan heidän terveydekseen juoda, ystäväiseni, sillä sinä olet jo tarpeeksi juonut, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan myöskin koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, minä samoin. Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella myrkyllä, joka määrätylle minuutillen vaikuttaa. Sinulla on vielä kaksi tuntia elinaikaa, tee siis kiirutta ja lähde matkalle! Virta on jäässä, joten sinä voit käydä Teplaan, tyttäresi luo ja siellä valmistautua kuolemaan; kenties ehdit vielä papinkin luoksesi haettaa ja testamenttisi tehdä. Kaikessa tapauksessa on siellä aina joku, joka sulkee silmäsi. Se on huvinäytelmän loppu."

Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta ja hän oli jo tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän ulos huoneesta, sitä ennen tyhjennettyänsä kullalla täytetyt taskunsa.

Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen lasinsa sekä joi uuden kerran kaikkien niiden tervehdykseksi, jotka olivat hänen ystäviänsä. Ystävien loputtua tuli vihamiesten sarja. Jokainen pikarillinen sisälsi myrkkyä, mutta semmoista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti ja jonkun määrätyn ajan perästä. Hänen täytyi koettaa saada sen voima mahdollisimman vaikuttavaksi itsessään, ettei hän tulisi sanansa syöjäksi, kun oli nimittäin Idalia-rouvalle vakuuttamalla vakuuttanut, että Siegfried tulee elämään kauvemmin kuin hän itse.

XVII.

Tänä yönä ei Idalia voinut nukkua; uni pakeni hänen silmistään ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton makuutoveri.

Aaveet kiusasivat häntä ja mielikuvituksissaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa ruumiit raadeltuina, tympättyinä.

Myös oli hän näkevinänsä onnettoman tytön huterassa sielunhukuttajassa keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jää-aaltoja, sekä oli kuulevinansa hänen hätähuutojansa.

Ja tuo rakastettu mies, jonka hänet nyt täytyi kadottaa. Sydän varmaankin pakahtuisi surusta.

Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kumminkaan tarpeeksi paljo, löytääksensä niissä rauhaa ja lepoa tällä kertaa. Joka kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden akkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.

Mutta sieltä näkyi vaan toivoton jääerämaa, joka jo ulottui Madocsanysta Mitoschiniin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tätä elotonta maisemaa.

Kello kolmen ajoissa aamupuolella oli hän näkevinään sieltä mustan pilkun, joka liikkui Madocsanyyn päin. Se yhä lähestyi, niin että jo saattoi tuntea sen ihmiseksi.

"Sanantuoja Mitoschinista", sanoi Idalia itsekseen sekä kävi herättämään palvelusväkeänsä.

Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.

"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän -- samassa kaatuen voipumuksesta lattialle.

"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.

"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta saanut kyllikseni maailmassa."

Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:

"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"

"Mitä sinä tahdot, mies?"

"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"

"Miten minä sinua auttaisin?"

"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin ei semmoista saanut ja kuoli."

"Oletko kadottanut järkesi?"

"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät mimmoista! Pelasta minut, niin ilmaisen minä sinulle semmoisen salaisuuden, josta varmaankin tulet olemaan suuresti kiitollinen!"