Part 7

Nepomuk-patsaan jalusta oli ontto. Siitä johti kuusi kivirappusta maan sisään. Seitsemäs rappu oli napojen varassa, niin että kun sen päälle astui, se kiepahti ympärinsä ja vaikutti samalla Nepomuk-pylvääseen, niin että se myös nousi pystyyn ja siten sulki tämän aukon. Rappujen päästä alkoi se käytävä, joka Waag-joen alatse vei Mitoschinin linnaan.

Idalia alkoi kulkea sitä myöten. Hiekan peittämällä lattialla näkyi selvästi verekset ihmisen jalan jälet. Kreivitär seurasi niitä. Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa, noin pari sataa askelta edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun verhottu olento. Hän koetti sitä lähestyä muurien pimennossa. Äkkiä edellä käypä olento seisattui. Hänen eteensä oli tullut vankka tammiovi. Se kumminkin aukeni olkapäiden lujasta ponnistuksesta. Vihdoin oli hän tunnelin toisessa päässä. Padualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle ja Mitoschinin paavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.

Idalia sivuutti myöskin tammioven. Sen toisella puolen laajeni tunneli suureksi, nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä ihmisiä. Madocsanyn rouva katseli niitä pelolla. Ne olivat kuolleita, kauan aikaa täällä olleita. Muuan istui pöydän takana, nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään. Ympärillä oli toisia, jotka näyttivät kuultelevan hänen lukuansa.

Nämä olivat niitä muinaisia hussilaisia, joista salainen käsikirjoitus puhui, ja jotka olivat hautansa saaneet käytävän holveissa.

Idalia kiirehti eteenpäin. Tultuansa käytävän sivulle ja piilouduttuansa pyhän Antoniuksen taa, näki hän hyvästi, mitä kirkossa tapahtui, sillä sitä valaisi hyvästi eräälle hautakivelle lasketun, avatun salalyhdyn valo.

Mitä Idalia kappelissa näki, se häntä kiukustutti, raivoon saatti, oli melkein hengen häneltä riistää.

Hän näki siellä pulskean ritarin -- joka et ollut kukaan muu, kuin Teodor Dalnoki ja nuoren kauniin tytön -- joka ei liioin ollut kukaan muu, kun Mitoschinin linnanherran tytär, vaalea Magdaleena.

Ne syleilivät ja suutelivat toisiansa. Ne puhuivat helliä rakkauden sanoja.

Mitä he sanoivat?

Ritari lausui: "Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi sunnuntai-yönä?"

"Mihin sitte?"

"Kauas, pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin, ilman, että kukaan meitä enää voi eroittaa!"

"Mutta sinähän olet pappi?"

"Olen ollut, mutta en enää ole. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana sunnuntai-yönä täältä pois, jos suostut. Sitte menemme Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon ja annamme sen opin mukaisesti vihkiä itsemme avioliittoon. Suostutko tähän? Se on minun nähdäkseni ainoa keino, sillä, luostariini en minä enää voi kääntyä, en myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."

"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnoille.

Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai aijot sinä mokoma valhepappi minut pettää ja omaksi hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä minua muistatte."

"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" sanoi Teodor. Magdaleena nyökkäsi päällään myöntymykseksi.

Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä jo aamun ensimäiset sanansaattajat alkoivat taivaanrannalla näkyä.

Teodorkin tuli pian hänen jälkeensä, otettuaan sitä ennen hellät jäähyväiset Magdaleenalta, ja kävi makuukamariinsa. Cupidoa ei enää ollut siellä, sillä Idalia oli hänet noutanut pois heti tultuaan.

XII.

Mutta tänä yönä ei lainkaan nukuttu Madocsanyn linnassa.

Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessansa, tuskin tietäen mitä teki.

Hän jäi peilin eteen seisomaan ja tarkasteli kuvaansa siinä.

"sinä valehtelet, kun sanot minun olevan kaunis", puhui hän kiukuissaan, "päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivankuin paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."

Nyt peili sanoikin, että hän oli todella kauhea. Nyt hän myöskin tiesi, mitä oli tekevä.

Hän istui pöydän ääreen sekä kirjoitti kirjeen, joka oli näin kuuluva:

Jalo ja kunnioitettu Herra, Grazian Likovay.

Minä olen luvannut pistää veitsen toisen kerran sydämmeenne ja minä pidän lupaukseni.

Jos tahdotte tietää kenen rakastaja isä Siegfried todella on, niin pitäkää vahtia ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette katolisen linnan kappelinne pienen kellon soivan, menkää palvelijoinenne ja aseilla varustettuna sinne. Takaan, että tulette näkemään jotain ihmeellistä!

Teidän nöyrin palvelijattarenne leskirouva Franz Karponay.

Kun hän tämän kirjeen oli saanut valmiiksi ja sinettisormuksellaan lukinneeksi, olikin jo täysi päivä.

Hän käski narrin luoksensa ja puhui tälle:

"Hersko, pääseekö Waag-joen ylitse nyt?"

"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."

"Minkätähden ei?"

"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."

"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"

"Siinä tapauksessa kyllä, jos minulla olisi kaksi päätä, niin että voisin toisen jättää tänne, kun toisen otan mukaani matkalle."

"Kuule minua, Hersko! Saat paljo uusia kauniita vaatteita, jos viet tämän kirjeen Mitoschiniin! Sitä paitsi saat takaisin tullessasi niin paljo kuin vaan haluat viiniä!"

"Matkalla saisin minä jo niin paljo vettä, etten enää koskaan elämässäni viiniä tarvitsisi."

"Saat tämän kukkarollisen rahaa! -- Katsos!"

Narri puisti päätänsä eväten.

"Kuulepas nyt tarkasti, Hersko. Minä tiedän, että sinä olet minuun rakastunut. Jos sinä tämän kirjeen viet, niin takaisin tullessasi rupean minä sinulle vaimoksi."

Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeisiinsa.

"Oikeinko todella! ettehän vaan tee pilkkaa minusta? Jos annatte suutelon nyt etukäteen niin lähden heti."

Idalia ojensi huulensa ja narri painoi niille pitkän, polttavan suudelman.

Sitte hän riensi kirje kädessä ulos. Idalia katseli akkunasta, kuinka hän hyppeli jäänpalaselta toiselle, ollen alinomaa hengenvaarassa. Kumminkin pääsi hän onnellisesti toiselle rannalle.

"Nyt on asia hyvällä alulla, nyt on aika käydä aamiaiselle", puheli hän itsekseen.

Siegfried oli jo ruokasalissa kun hän tuli sinne.

"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", puhui tämä.

"Sentähden, että sinä olit välioven sulkenut, oli hän yöllä herätessään ruvennut pelkäämään ja tuli minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."

Siegfried katseli häntä epäröiden, mutta ei huomannut mitään erinomaista. Luuli vain, ettei rouva tiedä mitään hänen yöllisestä retkestänsä.

Idalia oli mitä herttaisimmalla, ihastuttavimmalla tuulella. Hän meni makuukamariinsa. Siellä oli jo Cupido hereillään ja alkoi ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti vakuutti, että hän oli nähnyt unta. Siihen lapsi tyytyi.

XIII.

Grazian Likovay luki kirjeen kahteen kertaan, kolmeen kertaan, mutta ei sitä ymmärtänyt. Täytyi kutsua avuksi mestari Mathias.

"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut, narri myös se, joka sen käsittää."

"Minä käsitän sen", sanoi Mathias, luettuaan kiireesti kirjeen.

"No, anna kuulua, mitä siinä on!"

"Muistatte kai vielä, miten ankarasti häväisitte isä Siegfriediä Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka paljastuivat, kun te riistitte päähineen häneltä; ne olivat todellakin Teodor Dalnokin."

"Minä olen hänelle asianmukaisesti kostanut, vai kuinka?"

"Se on totta. Ja sellaisia haavoja ei niin pian paranneta, varsinkaan ei, jos ne sattuvat semmoisiin paikkoihin, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua. Myöskin tiedätte, että Teodor Dalnoki on neiti Magdaleenan hyljeksitty kosija. Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että melkein näkee toisensa ikkunoista."

"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä on puhe Magdaleenasta?"

"Muitahan naishenkilöitä ei olekaan meidän talossa. Ja vaikka kaikki nämä tauluille maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, niin ainoastaan Magdaleenaan palaisi Teodorin mieli. Se on minun ajatukseni."

"Katsopas ikkunasta pihalle! Etkö näe jäidenlähtöä Waagissa? Narrin tullessa olivat jäät tuskin liikkeessä, mutta nyt ne ovat suorastaan raivoissaan. Näes, kuinka jäälohkareet vievät mukanaan mökkejä rannikolta ja katkovat paksuja puunrunkoja. Mikä ihmisellinen olento voisi sydänyönaikana niitä myöden kulkea? Sano mielipiteesi!"

"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin vettä myöten ja se tapahtui merellä. Hyvänä luteerilaisena täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa on."

"Se oli silloin. Se oli pyhä Pietari, jolle kaikki mahtaa olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."

"Mutta minä tiedän myös, että munkki voipi saada paljo aikaan, rakastaja vielä enempi, molemmat yhdessä pystyvät he kaikkiin!"

"Puhelemmeko asiasta Berezowskyn kanssa?"

Aina siitä saakka, kun oli koteuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli tuo vanha sulhasmies oleskellut Mitoschinin linnassa. Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitte viedä hänet kotimaahansa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat jota aamu niin perinpohjaisen pöhnän, jotta oli pakko kantaa heidät nukkumaan vuoteeseen, josta heitä ennen puoltapäivää ei kyennyt herättämään tulipalonhälinäkään eikä edes ryövärien päällekarkaus. Mutta jälkeen puolenpäivän taasen ei tuo tekopyhä herra tahtonut ottaa osaa mihinkään kirkolliseen toimitukseen ja siten tuli avioliitto yhä lykätyksi päivästä toiseen. Häitä sentään vietettiin jo etukäteen joka päivä.

Myöskin tänään koetettiin sulhasta herättää, vaan turhaan. Hänen korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään ei auttanut. Hän vaan liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin rauhanhäiritsijää torjuakseen sekä nukkui edelleen.

"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen aate, puhelen tyttäreni kanssa."

Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan vieressä.

"Oletpa sinä muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla ikkunaa auki pidät", puheli hän.

"Annoin ainoastaan kyyhkyselleni vapauden, sillä jos minä sattuisin kotoani pois joutumaan, ei kukaan sitä ruokkisi."

"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy mennä pian naimisiin?"

"Tiedän, isä rakas."

"No etkö revi tukkaasi, etkö vuodata verisiä kyyneleitä, etkö sano: sata kertaa mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen?"

"Sinun läsnäollessasi en enää vuodata yhtään kyyneltä."

"Sittehän olet koko lailla muuttunut. Kenties se johtuu piispan häistä? Varmaankin se sai mielesi muuttumaan, kun näit siellä entisen rakastajasi ja tulit tietämään, että hän nykyään on erään kauniin rouvan hempukkana?"

"Se oli kamala kohtaus, isä rakas."

"Ethän rakasta tätä munkkia?"

"Valallani vakuutan, ett'en _munkkia_ rakasta."

"Semmoinen olisikin hirveätä. Minä en oikeen voi sanoa, mitä sinulle siinä tapauksessa tekisin, jos niin olisi asianlaita. Mitä tuossa pienessä pussissa säilytät?"

"Kaikellaisia pieniä muisto-esineitä, jotka olen perinyt äitivainajaltani, kuten esim. hänen emaljoidun kuvansa, kiharan hänen tukastaan sekä erään pienen hopeaisen ristin, jota lapsuudessani kannoin kaulassani. Kyllä kai minä ne saan viedä mukanani, kun lähden tästä talosta?"

"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi tyttäreksi. Ehkä asiat vielä kehittyvät siksi, että tulet saamaan minun siunauksenikin."

"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö isänsä jalkoihin polvistuen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."

Grazian salli Magdaleenan viedä huulillensa hänen kätensä.

"Lupaa, että annat minulle anteeksi ne mielipahat, joita tahtomattani olen sinulle saattanut!"

Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa sielua.

"Ole huoleti, en minä sinulle ole paha", murisi hän sekä sipaisi kerran karvaisella oikealla kädellään tuon polvillaan olevan tytön päätä. Sen liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.

"Koht'sillään pannaan asiat täytäntöön", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän täytyy mennä tänään aikaisin levolle, että jaksamme nousta ylös aamulla varhain. Huomenna nimittäin ovat häät."

Sen sanottuaan meni herra Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari Mathias vielä odotti.

"Oletpa väärillä jälillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä, 'huomenna ovat häät'. Hän tuumi, että niin on hyvä sekä suuteli minun kättäni."

"Sehän on juuri paras todistus siitä, että hän turmiota päässään hautoo. Hän otti jäähyväiset isältään, koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, rakastajansa kanssa paeta. Siitä ovat he keskenään sopineet. Minä tunnen naisväen."

"Tuhat-tulimmainen! Olisiko se mahdollista? Tuli ja leimaus, jos todella niin olisi! Taivaan talikynttilät! minä tapan heidät! Herätä puolalainen paikalla! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuolluksissa! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"

"Meidän pitää sangen varovaisesti ryhtyä toimeen. Siis, ei mitään hälinää! Muutoin he huomaavat ja ovat varuillansa. Meille olisi parasta, että joka mies nukkuisi niin kauan kuin itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella kloroformia, niin että ne olisivat hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja kummitukset valaistussa kirkossa, joita itse olette nähneet, ovat epäilemättä elävän ihmisen aikaansaamaa. Siinä piilee joku salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo illaksi olen minä itseni niin valmistanut, etten väisty Belzebubiakaan, jos hän nimittäin olisi mukana pelissä."

Aina myöhäiseen iltaan kesti tänään kuiskuttelua ja jymyä Mitoschinin linnassa. Mutta naisia ei luonnollisesti tehty osallisiksi salaisuudesta.

Sillä aikaa, kun neiti Magdaleena oli ruualla, vietiin Berezowskyn aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla mukana hyökkäyksessä.

"Mutta älkää murhatko munkkia!" neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen tuottaa suuren vaaran. Iso-isäni sattui kerran vahingossa munkin hengiltä ottamaan, mutta kostoksi siitä, vei paholainen hänet elävältä."

Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin henki säästettäisiin. Sen sijaan lupasi hän keksiä sopivan kidutus- ja rangaistustavan, jolla munkkia piinattaisiin.

Yön tullessa hiipi Berezowsky itse myös kappeliin sekä piiloutui aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.

Miehet saivat ajankulukkeekseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.

Pimeän tultua antoi herra Grazian kuuluvalla äänellä käskyn, että kaikkein piti aikaisin mennä levolle, kyetäkseen aamulla varhain jalkeille, sillä silloin piti vietettämän häitä talossa. Koko yönä ei saanut kukaan ulkona liikkua. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit piti tarkasti sulkea.

Sen jälkeen kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.

Seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus kuin nukkuisivat kaikki elävät olennot siellä. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata ryskettä, joka aiheutui jääpalasien toisiinsa törmäämisestä ja särkymisestä.

Mutta kun suuri linnankello kuuluvilla lyönneillä ilmaisi puoliyön hetkeä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui pienoinen, äidin perintönä saadut pikkutavarat sisältävä pussonen, kääräsi ympärilleen lämpimän vaipan sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertorappusia myöten tuolle tutulle pienelle ovelle, joka johti karhupihalle.

Hän katseli ympärillensä. Karhuja ei ollut näkyvissä -- se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten saattoi hän estämättä kävellä kirkon luo, jossa vielä heitti viimeiset jäähyväiset isänkodillensa, jonka kohta oli ainaiseksi jättävä. Sitte hän astui sisälle kappeliin.

Taasen paistoi kuu kirkkoon sekä valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.

Jospa vapauttaja, rakastettu pian tulisi!

Huuhkaja kiljui tornissa.

Vihdoinkin kello soi ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Rakastettu lähestyi.

Kun hän astui poistuneen Antonius-kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu ainakin: pyhä Ladislaus, tuo kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoita voittava sankari.

"Jumalan kiitos, että vihdoinkin olet täällä! Huomen aamulla on minun määrä lähteä Puolaan."

"Rientäkäämme sitte täältä, rakkaani!"

"Salli minun ensin lausua rukous veljeni haudalla!"

"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"

Molemmat polvistuivat vierettäin, käsi-kädessä murhatun veljen muistomerkin ääreen. Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.

"Rakas veli, annathan minulle anteeksi!" rukoili tyttö.

"Annanhan toki minä sinulle anteeksi, rakas sisko", kuului ääni vastaavan syvyydestä sekä samassa aukeni hautaholvin ovi ja sieltä hyökkäsi ylös Berezowskyn asestettu joukko, etunenässä tuo ikinuori sulhasmies itse, heilutellen julmasti miekkaansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi myöskin miekka Teodor Dalnokin oikeassa kädessä.

"Ahaa! Et siis olekkaan munkki! No sitte sinun pitää kuolla tuossa paikassa", kiljui Berezowsky sekä hyökkäsi Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan miekallaan Berezowskylle niin tukevan lyönnin olkapäähän, että käsi kokonaan irtautui ruumiista. Berezowsky itse kaatui lattialle ja heitti henkensä ennen taistelun loppua.

"Takaisin maanalle, pelkurit!" jymisi Teodorin ääni, samalla kun hän kostonenkelin tavalla huitoi ympärillensä ja ahdisti hyökkääjät jo aina hautaholvin ovelle saakka. Mutta silloin avautui kirkonovi ja sisään tunki Grazianin aseilla ja tulisoitoilla varustettu joukko. Itse ukolla oli aseena ainoastaan koukkusauvansa.

"Tänne päin, pappi!" mörisi Grazian. "Astuppa eteeni, munkki! Isä Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä pitää sinut tapettaman! Tällä minun kepilläni!"

Ja raivosta sokeana hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.

Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.

"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä! Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta! Tappakaa ennen minut!"

"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian sekä potkasi jalallaan polvistuvaa tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitoschinin herralle miekan iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija oli saanut kuolinhaavan. Vielä kaksi palvelijaa kaatoi ritarin miekka, sitte sen terä katkesi kädensijaa myöten.

Mutta miekatonnakin piti hän puoliansa noilta pelkureilta palkkalaisilta. Hän sieppasi aseekseen suuren messinkisen kynttilänjalan alttarilta. Sillä hän jakeli niin tehoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ett'ei juuri kenenkään tehnyt enää mieli häntä lähestyä. Jo hän seisoi alttarilla, aivan Antonius padualaisen paikalla, ja takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos hän vain kerkiäisi niin paljo edelle, että voisi tammioven siellä sulkea perässään, olisi hän täydellisesti turvassa.

Mutta samassa loi hän silmäyksen kirkkoon. Se mitä hän siellä näki, sai hänen verensä hyytymään raivosta.

Grazian nimittäin oli tarttunut kiinni Magdaleenan pitkiin, hajalleen menneisiin hiuksiin ja laahasi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon ovea kohden.

Tätä ei Teodor voinut nähdä. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki ihmiselliset tunteet. Hänestä tuli eläin, jalopeura, jolta puoliso on ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hyppäsi hän alttarilta maahan. Kumpasessakin kädessään oli hänellä raskas kynttiläjalka. Niitä hän heilutti kuin sotanuijia tunkiessaan palkkalaisten joukkoon ja kaikki edestään kaataen hän raivosi noiden asestettujen palvelijain joukossa niinkuin mieletön Herkules, jonka ruumista Ressus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä tytärtään rääkkäsi. Siinä hän tähtäsi kynttiläjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samassa viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli ja muuan palkkalaispelkureista tarttui hänen jalkoihinsa ja veti siten kumoon hänen. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnoki voittaa ja sitoa.

XIV.

Waag-virran jääpurkaus tuli yhä raivokkaammaksi. Vanhimmatkaan ihmiset eivät semmoista muistaneet. Jäävirta tunkeutui Madocsany-puroa myöten aina myllytammeen saakka. Pian saattaisi tämäkin murtua ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.

"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen, paisuvaa jokea viitaten. "Miksi kaasitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."

"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."

"En ole nähnyt unta, olen nähnyt sen tapahtuvan todellisuudessa; vieläkin vapisen sitä ajatellessani."

"Se on kuume, joka sinua vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen, eläkä katsele ikkunasta pihalle. Minä käsken Herskon tulla kertomaan sinulle satuja."

Niin Hersko. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?

"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried; hän ainakin puhuu tosiasioita!"

Niin juuri -- isä Siegfried. Aamusta aikaisin oli Idalia jo vähintäin kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä oliko tämä tullut jo. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritaripuku oli kadonnut ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.

Idalia istui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöintä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi hurjasti eteenpäin virtasi samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.

Mitoschinin linnan läkkilevyillä peitetyt neljä tornia loistelivat auringon paisteessa ja näkyivät tänne selvästi.

Yht'äkkiä oli hän näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä kiikarilla, huomasi hän sen olevan viiden hengen miehittämän veneen.

Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tuli?

Viittä miestä ei suinkaan peljätä Madocsanyn linnassa, sillä siellä löytyy seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.

Nuo viisi miestä tuolla venheessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jääjoukot murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsi neljä miestä jäälautalle ja vetivät venheen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä kuuluivat palvelijasäätyyn, mutta viides, joka turkkeihin käärittynä lojui venheessä, oli varmaankin herra.

Vihdoinkin he saapuivat myllysululle. Siellä nuo neljä taaskin hyppäsivät pois veneestä ja vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat siellä puuhun kiinni. Turkkeihin kääritty olentokin nousi venheestä.

Ensi askeleesta, jonka tämä otti, tunsi Idalia hänen. Olento nimittäin ontui. Se oli siis naapurilinnanherra, Grazian Likovay.

Mitä hän, vihollinen, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tänne tulee, mille asialle?

Tuleekohan vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa, käpälänsä mahtavalla iskulla? No -- siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.

Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu venäläinen kauhtana, jonka laajoihin hihoihin sopi sangen mukavasti kätkeä myrkytetyn tikarin, jolla tehty pienoisinkin naarmu saisi aikaan voimakkaimmankin miehen kuoleman. Sitäpaitsi oli sivuhuoneissa heitukoita ja palvelijoita, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa-aikovan.

Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.

Grazian Likovay tuli aivan aseettomana; ei edes kirvestä eikä miekkaakaan riippunut vyöllään. Eipä hän olisi kyennyt käyttämäänkään näitä aseita, sillä oikea kätensä oli siteessä; veri vieläkin kihoili kääreen läpi. Isä Siegfried oli viimeisen iskunsa kynttiläjalalla suunnannut Grazianin päätä kohden, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmassa kädessä oli koukkukeppi ja hattu.