Part 5

"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta, mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni, ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että sinä sen toit."

Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:

"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."

Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa käsissään.

"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut. Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin olin kauvan häntä pyytänyt."

Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.

"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"

"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan) ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on neljä silmää.' -- Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' -- Mutta ritari, tämän kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme, rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. -- Mutta siitä alkain kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"

"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan on sen keksinyt omasta päästään."

"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi minun ohimoni."

"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää mielikuvittelua."

Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.

"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"

"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."

"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta. Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. -- Tee siis pyyntöni mukaan!"

Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.

Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaisessa yössä.

Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä tunteita.

Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai hänen terävästi eteensä tuijottamaan.

Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.

Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten, jota hän tulisesti rakasti.

Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:

"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"

"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.

"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet miettinyt!"

Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla äänellä:

"Ajattelin lastani tappaa."

"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."

"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."

"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"

"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"

"Nainen, älä pilkkaa!"

"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä, joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä Jumala?... Eli hänen ylienkelinsä?... Taikka cherubi? -- Älä siis minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen, kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja. Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä, elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"

Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen, jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.

"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! -- Rukoile!"

"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani'."

Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.

Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."

Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!

Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.

"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka minulle on täällä uskottu, aijon minä kunnollisesti täyttää. Kasvatan poikasi hyveissä ja totuudessa sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kenenkään ei pidä hiuskarvaakaan hänen päästään katkaiseman. Narri Herskonkin tulen minä hänen läheisyydestään karkoittamaan, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillaan myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä olet myös hänen hyljännyt. Sen vuoksi otankin minä hänet pojakseni täst'edes."

Näin sanoen laski hän rouvan irti ja meni pois.

Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikkumattomana kuin valkea marmoripatsas. Sitte vaipui hän kokoon, ähkien, hampaitaan kiristellen vaikeasti äännellen, kuin kuolemaisilleen haavoitettu villieläin. Vihdoin hän valahti lattiaan ja nojasi päätänsä tukeen, joka siinä lähimpänä oli. Tuo tuki oli hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kuva saattoikin edes johonkin määrään viihdyttää polttoa hänen hehkuvalla otsallaan.

Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvää untansa.

VIII.

Tähän aikaan tapahtui Unkarissa se erinomainen harvinaisuus, että muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa laatuansa oleva tapaus sen jälkeen, kun kirkollinen celibaatti [katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin] oli voimaan astunut.

Emmerich von Thurzo, Neutran piispa oli tuo merkkimies.

Hän oli viimeinen miehinen jälkeläinen Thurzon ikivanhaa aatelissukua, joka Unkarille oli antanut niin monta urhoollista kenraalia ja viisasta palatiinia, ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset. Piispan kanssa olisi tämä kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon ja sitä olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.

Sen estämiseksi oli keksittävä joku hyvä keino.

Paavi tiesi neuvon. Hän antoi bullan, oikeen todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurzo vapautettiin celibaatista ja annettiin hänelle oikeus mennä naimisiin, ilman että hänen siltä täytyisi jättää piispan virkaansa.

Kronikat ja muistotarut tietävät, että piispa käyttikin hyväkseen tuota erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisneidin Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja laatuaan ainoat siinä suhteessa, että ne kestivät kokonaisen vuoden.

Bittsenin linnassa on vieläkin nähtävänä se suuri huone, jossa näitä häitä pidettiin. Itse linnakin, joka on barokkityyliin rakennettu, seisoo vielä eheänä paikallaan komeine kuvapatsailla koristettuine käytävineen. Hääsali itse ei ainakaan paljon anna perään pituudessa ja leveydessä Budapestin reduuttisalille. Sen toisella keskiseinällä näkyy vielä makuuhuoneeseen johtava porttaali. Se on sangen komea. Sitä kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, joiden ympärillä kiertelevät kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyt viiniköynnökset, itämaalaiset kasvit ja rehevät lehtikoristeet.

Häitä vietettiin humussa ja riemussa viikko viikon, kuukausi kuukauden perään. Kokonaisen vuoden ne kestivät. Erittäin korkealle kohosi ilo eräänä aamuna, kun piispa, kasvot ilosta loistaen, astui ulos makuuhuoneesta ja sylissänsä kantoi pientä, vastasyntynyttä perillistä. Sen kastetoimitus lisäsi vain hääjuhlan riemuja.

Niin, kokonaisen vuoden yhteen mittaan nämä pidot kestivät. Eivätkö vieraat kyllästyneet? Eivät, sillä joukko vaihtui alinomaa. Kukaan ei nimittäin ole juuri sellaisessa asemassa, että voisi taloudestaan olla poissa kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa, laulaen, soittaen. Ja kun he olivat saaneet häistä kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Aina Siebenbürgistä, Puolasta ja Mähristä tulivat ylhäiset perheet, vanhat, hyvät ystävät; tulivat lapsineen, vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelioineen, sukulaisineen ja tuttavineen.

Myöskin musiikkia oli yhtä monta erilaista lajia, kuin vieraitakin. Herrat Puolasta toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa. Siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi lasi musiikkia loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja esitettiin.

Sillä aikaa kun nuoriso salin yhdessä osassa hyppeli soihtu- tai silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien, pitkien pöytien ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyi huvittajana milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkauden runoilija, milloin hurskasten latinaisten virsien esittäjä. Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltti, jossa oli yksinomaan naisille aiottu pyhäkkö. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä armollisia lapsiherroja varten. Siinä ne söivät, joivat ja riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.

Muutaman holvikäytävän varjoon olivat leiriytyneet kaikilta ilman suunnilta saapuneet papit ja munkit. Semmoinen harvinainen ja merkillinen tapahtuma, kuin piispan häätilaisuus, olikin niitä houkutellut kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista, kaapun-parsista ja väreistä. Siinä oli punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszosta, paulinisteja Diosgyöristä, zipfereitä, temppelistejä, johanniittoja, jehoviitteja, karmeliittejä y.m. y.m. He istuivat suuren pöydän ääressä ja pitivät juominkia _in honorem domini et dominae_. He olivat myöskin vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat häävieraat. Heidän lukunsa vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.

Paitsi heitä oli häissä eräs muukin vakinainen vieras, semmoinen, joka näissä pitkissä pidoissa oli alusta alkain ja loppuun saakka. Se oli Grazian, Mitoschinin linnanherra.

Hänellä oli myös mukanaan kaunis tyttärensä.

Vanhemmat naiset, tuolla nurkkateltissään, kuiskivat keskenään, että syynä Grazianin pitkälliseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen Berezowskyn. (Tässä kuiskuttelijat hymyilivät makeasti.) Muhkea sulho. Mies semmoinen, että jos Herrajumala ensimäisen ihmisen, Aatamin, olisi hänen kaltaisellaan ulkomuodolla varustanut, ei äiti Eeva milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta poiminut. Ja niin suloisesti tuo ikinuori sulho lakananvaalealle morsiolleen hymyili, että silmänsä oikeen ristikkäin kävivät.

Enimmän aikansa vietti tuo vanha narri viinipullojen seurassa. Sieltä sentään silloin tällöin malttoi erota. Kävi silloin nuorison joukkoon ja tanssia reksutteli leveillä laattajaloillaan, kuin mikäkin sarvikuono. Mutta enin kaikista hän halusi suuteloa Magdaleenalta. Ja sen hän ehkä onnistuisi saamaankin, jos vaan tyttö suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan tulemaan.

Kuten vanhat vielä muistavat, kävi silkkitanssi seuraavalla tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn -- siitä myös nimi tyyny- eli polsteritanssi -- heitti sen lattialle ja pyöri yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitte valitsi hän mieluisimman seinämillä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neiti antoi hänelle suutelon. Sitte otti mies tuon, häntä suudelleen, naisen kädestä kiinni, nousi itse ylös ja molemmat tanssivat yhdessä muutaman kierroksen lattialla. Sen lopetettua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti nyt tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin kävi tanssi suloisessa vuorottelussa. Siinä annettiin ja otettiin monta suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat hyväkseen käyttää silkkitanssia.

Myöskin, kuten jo edellä sanottiin, tanssittiin piispan häissä ahkerasti silkkitanssia. Etenkin oli vanha ikinuorukainen Berezowsky siihen ahkera. Milloin vain se pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös aina mukana. Hänellä oli salainen toivo, että hän siinä saisi tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan. Berezowskystä eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauvan kun ei kukaan nainen häntä tanssiin vienyt, ei hänellä myöskään ollut oikeutta Magdaleenan eteen polvistua, saadakseen tuosta korallisuusta suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seurue näytti olevan saloliitossa häntä vastaan, niin ettei kukaan tuonut tyynyä hänen eteensä.

Vanhemmat naiset tuolla teltissä, hymyilivät nähdessään, kuinka herra Grazian paikaltaan ahkerasti vartioitsi silkkitanssin kulkua. Eleistä kasvoilla päättäen, et se mennyt hänen mielikseen.

* * * * *