Part 2

Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa entistään katkerimmiksi.

Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.

Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa, hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja jättivät munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra -- hänen tuleva oppilaansa -- parasta aikaa oli pallosilla heitukan, koirarengin ja narrin keralla.

"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui Matyi, heitukka.

"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli Petyko, koirarenki.

"Heitä pappia pallilla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti pallia kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Hersko, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen; ennen kuin tuo märkä palli ehti siis sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takasin päin, että satutti keskelle Herskon naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Tuo oli hauskaa nuoresta herrasta.

"Katsos pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi munkki! Sinähän taidat palloa heittää -- peijakas ... ja minä kun luulin, että munkki ei muka osaisikkaan muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatkos lyödä pallon niin korkealle kun Matyi?... Matyi on vahva poika. -- Nääs ... mihin lensi!... Vähiltä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No koetetaanpas, mihin sinä kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin ylös, että se meni yli linnan katon.

"Kylläpäs sinä olet aika munkki!... Sinun kanssasi minä rupeankin täst'edes longaa ja meetaa pelaamaan!"

"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa", imarteli Siegfried.

"Latinaako ... sitä piru osatkoon, mutten minä."

"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi. Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Todellakinko?"

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan. Sitä tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? osaatko sinä paperileijojakin lennättää? Mutta varmaankaan et ole koskaan niin suurta leijaa nähnyt, kuin minun on. Katsos, miten paksu on sitä pidättävä nuora!... Tämän voi Matye vetämällä katkaista... Koetappas, Matye!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kolminkerroin sekä nykäsi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Peijakas! -- Oletpas sinä aika karhu... Kuinka kuuluu leija latinaksi?"

"Draco."

"Entäs paperi?"

"Charta."

"No arkki sitte?"

"Arcus."

"Siis olen jo oppinut: draco, charta, arcus! Sehän on lapsen leikkiä... Hersko!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisteli narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujokas. -- "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, ilman että hän kuitenkaan mitään oppii."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti, "otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi,' ja milloin ei nuori herra osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Hersko -- eikö niin munkki!" selitteli nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erittäin miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei tuo ehdotus oikeen miellyttänyt; hän sen vuoksi rupesi estelemään sekä tuumi olevansa jo liian vanha semmoiseen kunniaan kuin syntipukiksi, vaan että koirarenki tai heitukka siihen toimeen paljoa paremmin soveltuisivat. Muuten tahtoi hän kokonaan päästä näin epämieluisasta puheenaineesta ja sentähden, viedäkseen juttua uusille urille, kysäsikin yht'äkkiä Siegfriediltä: "Minkätähden olet tuon jättiläiskirjan mukanasi laahannut ... onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää se oppia ulkoa?"

"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia ulosajaessani."

"No sitte tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen paljo ... meneppäs sen kanssa nyt ensiksi armollisen rouvan luo, siellä varmaankin kolmetuhatta pirua pitää asuntoa ... niihin voit koetella taikakaluani ja siten nähdä, josko se johonkin kelpaa."

Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.

"Jaa ... meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta, toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi jälelle.

Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen, rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. -- Kuunnelkaa mitä sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan [= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki, niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat!... Matkaan ja nopeammin kuin salama!... Kuuletteko!... Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? -- Ahaa tuolla! Mitä hän täältä etsii?... No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset -- nuo kullanpunaiset kähärät -- törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se -- naisen kiivaasti liikehtiessä -- salli näkyä korkeakantaiset keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.

Uudelleen hän vihaisesti komensi: "No -- tule lähemmäksi, pappi!"

Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai kenties myös kasvoja peittääkseen.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi alentaa hiljaisemmaksi.

"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle -- lahjaksi! Se tulee häntä hävettämään."

Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.

"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! -- Metsästäjät! Tulkaa takaisin! Tulkaa tänne! -- Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä, että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan ajaa ulos pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan korvapuustin.

Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.

"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.

Siegfried puuttui asiaan.

"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"

Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja sinua opettamaan."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.

III.

Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:

"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"

Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille, silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä syleili.

"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."

Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät, halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.

Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.

"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! -- Vettä!"

"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää todellisuutta."

"Teodor."

"Teodor on kuollut."

"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."

"Ei -- vaan taistelussa itsensä kanssa."

"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."

"Niin -- sen kaksintaistelun jälestä, jossa erään tapoin -- ei. Syynhän siihen tunnet!"

"En tahdo tuntea; elä siis sitä muistuta. Koko juttu vihoitti minua jo tarpeeksi aikanansa."

"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle jok'ainoa yö."

"Mikset tappanut häntä oikeen kunnollisesti? -- Minuapas eivät aaveet kiusaa."

Tätä sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", arveli hän itsekseen, "viettelee hän itse saatanan, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä piinaa kärsiä, tulee hän varmaankin Belzebubin puolisoksi sekä siten sen kirouksen sijaan kuningattareksi." Ääneensä sanoi hän: "Mitoschinin linnanherra vainoo minua."

"Minua myös. Hänen joka sanansa on kirous. Jos ne kävisivät toteen, ei taivaassa enää olisi yhtään salamaa eikä helvetissä paholaista. Minä heille ainoastaan nauran."

"Sitä pahempi ovat kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos hiukankin seurustelen hänen tyttärensä kanssa, jopa jos edes näenkin vain tämän, laitetaan lapsi heti sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverettu sangen vaappuva vene, jommoisia käytetään Unkarin virroilla] ja lasketaan turvatoinna kuohuvan virran valtaan. Ja että Mitoschin sanansa pitää, saat olla varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että maailmasta luovuit ja luostariin sulkeusit. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sentähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"

Lemmenkateus ja viha huokui naisen joka sanasta.

"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani; sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin..."

"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"

"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa. Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani yht'aikaa."

"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi...?"

"Ei vain hänet unhottaakseni."

"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä..."

"Turhaan odottaa... En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs. Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, sen piikit eivät enää pistele."

"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi pojalleni?"

"Muut pelkäsivät sinua."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt, josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne...!"

"Käskettiin ja minun täytyi totella."

"Ja missä tarkoituksessa tulit?"

"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."

"Ha, ha, haha...! No mikä se mahtaa olla?"

"Kasvatan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opetan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuitit pelkäsivät, että minä vihoissani lähettäisin poikani Saros-Patákin kouluun, antaisin hänen tulla kalvinilaiseksi ja lahjoittaisin omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa."

"Ehkäpä."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"

"Tiesin sen."

"Vai tiesit. Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan ja joita sinun pakosta täytyy kuunnella, eivät ainoastaan minua, mutta myöskin sinut turmioon saattavat. Synti, josta sieluni päästät, antaa omille himoillesi uutta kiihdykettä. Ja kun kätesi siunaten lasket päälaelleni, polttavat punaiset hiukset sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö tämän kaiken?"

"Oih ... minä tiesin."

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa polvistun ja korvaasi kuiskaan: _Pater peccavi_. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se tuottaa minulle suloista nautintoa. _Mea culpa! Mea culpa!_... Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas. Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. _Mea culpa! Mea culpa!_ Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! -- Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen. Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. _Mea culpa! Mea culpa!_ Ole minulle laupias! -- En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen kanssansa matkustamaan."

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:

"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"

Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa jättämiä märkiä, savista jälkiä.

IV.

Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos, jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta varmuuteen ei vielä oltu päästy.

Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita harjoittamaan.

Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen. Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.

Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona. Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.

Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä; Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla viiniruukku ja pikari.

"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi meistä on narri kumpi viisas."

"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! -- He!"

"En juo viiniä."

"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"

"Siinä on mustetta."

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa. Annappas minulle kulaus pöntöstäsi?"

"Ei mustetta juoda."

"No, mitä sillä tehdään?"

"Teroitetaan hanhenkynä -- näin, kastetaan se musteeseen ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremmasta arvosta kun viini ihmisen kurkulle."

"Noo -- annappas nyt vain minulle pieni tilkkanen, että tiedän, miltä se maistuu!"

"Ei tätä voi juoda."

"Ovatko nuo koukerot isossa kirjassasi sillä tehdyt?"

"Ovat. -- Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."

"Et ymmärrä? -- mutta silloinhan ei noitakirja ole sinulle suuremmasta arvosta kuin minullekaan? Yhtä hyvin voisin minä istua siinä ja seurata sormillani variksen varpaita!"

"Sinulla on oikein, narri."

"Minä sanon sinulle jotakin. Jos voin mustettasi juoda, s.o. opin kirjaasi ymmärtämään, tahdotko sitte ottaa naukun viinituopistani?"

"Siihen kauppaan suostun."