Part 3

Käy kyll', ett' ihmisille teeskelemme, mut Taivaan tahdon millä kiertänemme? Mit' auttaa vehkeet, juonet ovelat? Me niillä Kohtaloa petä emme!

Tääll' orjiks omakylläisyyden toiset lankeaa, taas toisia vain paratiisin buurit houkuttaa. Oi kuinka kaukana on moiset Sinun Vuoreltas! Oi kaukaisuutta, kaukaisuutta sitä ankeaa!

Koveni sheikki portolle: »Viiniä sa käytät; ja joka hetki paheen verkoss' uuden silmän täytät!» — »Niin, olen aivan sellainen kuin sanot», myönsi nainen, »mut oletko sa sellainen, milt' olevasi näytät?»

Oi ulkokultainen! Vain pieni pyyntö täytä: jo säästä neuvojas, äl' enää kieltä käytä. Ma, usko, suoraan kuljen, sa vain katsot kieroon, siis hoida silmiäs, ne ettei väärään näytä!

Vuoks uskon, tunnustuksen toiset herkkään suuttuu, taas toiset tieto-oppiin hiusta halkoin juuttuu; mut äkkiä näin huutaa Ääni: »Teistä kummatkaan ei tunne Totuutta — teilt' äly puuttuu!»

Opinlauseista, säännöistä toraa käy toiset, tahi uskoa toitotat tai sitä sois et. No ketkähän teistä nyt Totuuden näkevät? On vastaus varma: ei ketkään moiset.

Moskeijat, kirkot, synagoogat ei jaa sinulle sielun rauhaa, vaan sen veijaa. Mut häntä, luonnon salat joka aavistaa, tuon-puolen pelkoon ei ne perin peijaa.

Mi tänään minut moskeijan toi alle kuulun katon? Ma täältä kerran — sanotaan vain totuus kaartamaton — rukousmaton varastin, ja vanhaks on se mennyt, tääll' olen siksi, kerrankin: nyt veisin uuden maton.

Mika moskeijoissa, kirkoiss' aina vaivat? Miks esiin Eedenin ja hornan kaivat? Kai toki uskot, että kaikki vaihees jo aamuss' Ajan tarkan määrän saivat!

Miks, Omar, huokaat alla syntiesi painon? Asiat syvemmin sun harkittava vain on: ken ei tee syntiä, ei anteeksikaan saa, ja anteeks-anto eessä synnin jälkeen ain' on!

On Kaaba, templit oivat orjuutusta, ja kirkon kellot soivat orjuutusta, ja pyhä nuora, risti, oka-kruunu vain kukin kunnioivat orjuutusta.

On templin kuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Jeesusta; on pyhä vuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Moosesta. On valtalinna, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Caesaria, puu yhä nuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Kyyrosta.

Vain Totuudelle kuuluu oikeus, valta, voima tuomion; Sen tuomiolt' ei olevainen mikään pääse piilohon. Jok' olevaisen sellainen, kuin on se, olla täytyy, ei ole mitään, jonk' ei täydy moinen olla, kuin se on.

Jo muurahaisen silmässä on valo Valostas, jo hyttysellä siivessään on voima Voimastas. Mik' otollist' ei, kaunist' ole, kaukana on Sinusta, sill' Olemukses tahtoo olla Kaikkivaltias.

Vain Herran armosta on hyvä ties ja lyys, ja jos sun pahoin käy, ei ole sinun syys. Sinust' ei riipu meno maailman! — Siks on yks ainoa vain viisaus: kärsivällisyys.

Vain Hän voi juoksullemme määrän panna. Suur-aikeita siis mieless' älä kanna! Vain minkä kestät, ota taakakses, sill' loppu onhan: mene, mennä anna. —

Kuin poolo-palloa, niin peliss' elämän koet Kohtalon sua lyövän, heittävän. Vait alistu vain kaikkeen, sillä miksi niin käy, sen tietää yksin, yksin Hän.

Kehässä tässä, jossa harhailemme, me alku-, loppukohtaa löydä emme. Ei kukaan kerro, mistä saavuimme, ei kukaan tiedä, kunne kulkenemme

Mi kerran nosti kaartumaan nää holvit ylvähät, ja kerran kuinka kaatuu niiden kulta-pylvähät — ei keksi kivet viisasten, ei ole moista vaakaa, ei mittapuuta sellaista, sen mitkä näyttävät.

Mull' ihana on hipiä ja tuoksu balsamin ja kasvot kuni tulppaanit ja sorjuus sypressin, mut kuitenkaan ei karkeloissa tomun tiedä kukaan, näin miks on minut koristanut käsi Mestarin.

Ens-päivänä, kun tähtitaivaan ratsun satuloi ja Juppiterin, Seulaiset Hän koruin kukkuroi, elämä tämä lankesi jo ylhäält' arvaksemme. Siis mikä siin' on syntimme? — Hän osammehan loi.

Ei Eedeniä, Gehennaa ole nähnyt ihminen. Ken maailmasta toisest' on palannut vielä, ken? On turhaa kaikki pelkomme ja tyhjää toivomme, tuon-puolen tuska petost' on ja harhaa onni sen!

Kun Luoja kerran valoi saveani, Hän paljon pahaa hyvän sekaan pani. Siks en voi toki tätä paremp' olla: Hän itse oli muotoon-muovaajani.

Savemme, saaden hahmon, kun nous Suuren lapiolta, Hän kaikki tekomme jo silloin tiesi ennakolta. Siks syntiin ainoaankaan emme tahdott' eksy Hänen; mut tulipätsi Tuomion meit' eikö silti polta!

Elämää luodessasi, Suuri, luotkin surmaa: Sa meidät, omat tekos, vihit varten turmaa. Jos työs on kehnoa, niin kenen syy? Ja miksi sen särjet, jos se hyvää on ja Sua hurmaa?

Mitä hyödyttää Sua meidän syntymämme, min saaliin saat Sa viime hetkellämme? — Ah, kuule ihmiskorva ei, tie mistä käy tänne, täältä minne retkellämme!

Oli tuskan tunti, kun sain tänne tulla, oli pelkkää piinaa elämästä mulla, siit' erkanis en silti. — Miksi tulin ja olen, menen? Lienee selko Sulla!

Luot ensin Minän mulle, tutun uppo-uuden, mut kohta sammutat taas multa tietoisuuden. Jos alusta jo alkain oli aivoitukses moinen, niin miksi lainkaan laadit turhan tuttavuuden?

Sa kudoit kukkasista armaan katsannon, kuun kultaa siihen loit ja loistett' auringon, mut sitten kielsit mua häntä katsomasta! Kuin: »Viinin virtaamatta malja kumohon!»

Lie eikö säädökset ja kiellot, kiinni joista me emme pitää voi, vain ilvett' ilkamoista? On kuin Sa huutaisit: »Täys malja kumoa, mut maahan läikytä äl' yhtään pisaroista!»

Asetit tuhat ansaa tukalaa, mut lausut: »Kirottu, ken lankeaa!» Kun synnin teemme, täyttyy Lakis vain, Sun Lakis hallitseehan maailmaa.

Viet iloon minut milloin, tuskaan milloin. Mun kudoit sekä silkein että villoin; pahani, hyväni on Kädestäsi: se loi kuteessaan kummatkin, jo silloin.

Oi Herra! Huomaan laupeutesi heityin täydelleen ja oppisi tien hylkäsin jo aivan aikaiseen. All' armos auringon kaikk' yhdeks sulaahan: jäi silleen on kuin tapahtui, lyön laimin on kuin teen.

Kaikk' uskokaa, jotk' uhmaten olette pahaan paatuneet ja hyvän aivan hyljäten vain Luojan armoon luottaneet: Jumala kyll' on laupias, mut ole milloinkaan jäi silleen ei kuin tapahtui, lyöt laimin ei kuin teet!

En hyveen kilvoittelussa ma kestä, ja tahrani on ylen runsaat pestä, mut armoos luotan, sillä sanonut en koskaan »kaksi» iki-ykseydestä!

Kuin ympyrä me oomme kera Herran: lie jänneväliä jos minkä verran, yht' oomme ruumista, ja päädyttävä on Alkupisteeseensä kehän kerran.

»Oi meren kaukaisuutta!» pisara nyyhkyttää. — »Sa suret suotta aivan!» meri suuri hymyää — »Olemme kaikki yhtä, kaikki Jumalaa, ja välillemme piste vain pieni, Aika, jää!»

EPILOGI

Jäähyvästi! Nyt Iki-teille käyn, päin suurta Rauhaa. Voi mua! — tuskin päärlyllä ma jatkoin Helminauhaa. Ah, salaan satatuhatta jää sanaa syvällistä, sill' ihmiskunta ymmärtäis ei: se vain riehuu, pauhaa!