Part 2

-- Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. -- Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.

Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.

-- Tiihonen! sanoi poliisi. -- Onko sinulla kyytiä?

-- Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan miesten kohdalle tultuaan.

-- Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen miettiväisenä nenäänsä.

-- Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka potki ja telmi kärpästen käsissä: "Ka-ka, _ka-ka!_"

-- Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle kielelle.

Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen käsilaukkunsa Tiihosen polville.

-- Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.

-- Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.

-- Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri saamaansa määräystä. -- Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui hölkkäjuoksuun.

Ajettiin seurahuoneelle päin.

-- On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.

Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.

Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti, mutta teki sitten uuden yrityksen.

-- On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden, suuren kauppatalon ohi ajettaessa.

-- Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.

Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti, että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut, sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun yhtämittaiseksi rapakoksi.

Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.

Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala aikomus tule onnistumaan:

-- Mitä olen velkaa?

Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään, parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:

-- Ei mitään!

Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää, opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä. Hän ei käsittänyt mitään.

-- Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.

-- Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.

-- Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.

Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:

-- Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.

Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi, kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen päähän, ja hän huusi:

-- Poliisi!

Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja kysyi:

-- Jaa että mistä olisi kysymys?

-- Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.

-- Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa kuulemaansa.

Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen korvat punaisina. -- Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy ottamasta sitä vastaan!

-- Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa Tiihoseen ihmettelevän katseen.

-- On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.

Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.

-- Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. -- Tämä on vähän outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?

-- En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja vilkaisten ikkunoihin. -- Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.

Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta sitten hän älysi huomauttaa:

-- No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.

-- Jaa, jaa, mutta kun minä _tahdon_ maksaa! huusi hra Tuulonen täyttä kurkkua. -- En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!

-- Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle arvoisalle yleisölle.

-- Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.

Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä, ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia herättävän vilkasta harrastusta.

-- Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.

Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.

Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:

-- Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija...

-- Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali, kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.

-- En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. -- Minä en halua tämän herran rahoja.

-- Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta...! aloitti hra Tuulonen lujasti.

Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra Tuuloselle:

-- Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä voida siitä rangaista.

Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.

Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.

-- Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.

-- Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. -- Herra näkyy tahtovan antaa sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!

Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.

-- Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.

-- Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä tavattoman virkaintoiseksi.

Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana sillä oli ollut onni olla.

Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään, silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.

III

Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.

Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.

Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä... miten mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista aikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)

Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.

Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi. Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa hevoselleen: "i-grai, musikka!" -- tyhjentäen siten koko venäjäntaidon varastonsa -- ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka kauppatorin nurkalle.

Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten, ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan. Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan, oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti, sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut näkymättömiin.

Rakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien painoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli kadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä taloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon keskiosan vuokralaisiin nähden.

Mutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.

Kadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori, luonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten lyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut järjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.

Niinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun, nousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä tohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja lämpömittarin raportit.

Ne lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että Tiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan rattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori sänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.

Lopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.

Äskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa talovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha pariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi, ompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä huolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria vaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei kotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi tytär.

Asioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on portin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen varakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja siis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän kuussa kuin talon muut huoneet.

Pihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona ulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet loppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan tarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä ukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa rottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa. Pihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon vuokralaisella on pari penkkiä.

Päärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut paitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan ikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen mahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä ja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan, ja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.

Saksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka oli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden ikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat kasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja nenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän merkkejä ja tunnustähtiä.

Ajuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.

-- Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.

-- Huoment'! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. -- Tulee kuuma päivä!

-- Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. -- Torilleko se Tiihonen ajaa?

-- Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. -- Yöllä on tullut laivoja.

Tämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen hevoselleen: "Ala ravata!", räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.

Vähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin keski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku matkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan paikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan notkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan ja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen hengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.

-- Huomenta! sanoi vieras herrasmies.

-- Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista silmällä.

-- Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin "Neuvoksen aarrearkuksi"? kysyi vieras.

-- On, vastasi ruskeaviiksinen. -- Nykyään sanotaan tätä vain "Arkuksi", lisäsi hän sitten.

-- Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien mietteissään kultaisia kellonperiään.

-- Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman, katsellen toista entistä tarkemmin. -- Tulee kai parin tunnin kuluttua kotiin.

Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain, varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.

Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin puolta kymmentä aamupäivällä.

Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla, kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet, mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja lääkitsemisestä huolimatta.

Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset "Ilmatar" ja "Vedenneito" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä, toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat että matkustajat.

Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri Saksmania.

Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:

-- Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:

-- Minulla ei ole kunnia...

-- Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. -- Kuinkas olet muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?

-- Tuota noin... Jaakkolako? huudahti rehtori.

-- Tuota noin... Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.

Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

-- Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.

-- Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää, nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan rehtoria vatsaan.

Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä, olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:

-- Sinä tulet meille aamiaiselle!

Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:

-- Varmasti!

Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin äkkiä syrjään.

Tultiin rehtorin taloon.

Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja korituoleja.

-- Omako talo? kysyi Jaakkola.

-- Oma, vastasi rehtori.

-- Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.

* * * * *

Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea, vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.

Herroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli kummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori vierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.

-- Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät, hienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.

-- Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen, nostamatta katsetta työstään.

-- Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen harmaata partaansa. -- Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot hengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä heidän kanssaan.

-- Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan isäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.

-- Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä, senaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä olevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa. Nuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu erikseen Pastorinniemessä.

-- Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi, selitti tytär nurmikolta. -- Kolmas heistä taas viettää maailmasta eristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ puolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä...

-- Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.

-- Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. -- Hän asuu tuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat niinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle sitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. -- Luulenpa, että se vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.

Jaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain salaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:

-- Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti rakennusmestareita... mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti sikiytynyt?

-- Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon -- tai korjauttaa ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. -- Sitten on hän rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.

IV