Part 9

"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa; siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä. Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo -- kaikki olisivat pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan ahtaitten rajojen sisällä -- ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi. Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti. Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa... Mutta rakkaus? Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä, ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni -- ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa itseensä eikä muihin -- rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni... Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut... Ja nyt!..."

Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.

Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta, etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin, niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta, sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko he... tosiaan tyhjiä... väärässä...ja minä?"

Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.

Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen. Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti sivistynyttä maailmaa.

"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee..."

Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.

Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi", sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä -- kalasta, laivankulusta; kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja sisääntuloista... ei mistään henkisistä asioista.

Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä, keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin naapuripitäjään -- pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä -- hän oli toisinaan pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli suuremmaksi osaksi.

Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.

Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen tilaan. Vielä muutama kuukausi niin -- hyvästi! Mutta kas mitä tapahtuikaan.

Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea, sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.

-- Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi äkkiä Kostjakow.

Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.

-- Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.

-- Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai! Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!

Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa ja sitten siimaa.

-- Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla... mitä Te teette? huusi Kostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. -- Herranen aika, miten raskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas noin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs; vetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin...

Vedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä, välkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle ja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.

-- Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden yli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin veden päällä pyörivää haukea. -- No, rantaan, rantaan: tuonne, edemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan, kuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!

"Voi!" toisti joku takana.

Aleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus, käsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän varjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan kumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin liikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.

Adujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. -- Hän päästi kädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa ja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

-- Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu ja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta ilman koukkua ja haukea.

Kokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle siiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi sitten.

-- En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua kutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.

Sillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui siitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi Adujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois ja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.

"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään. Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"

-- Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin, vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne lautaseltakin.

-- Syökö kala? kysyi vanhus.

-- Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen sijaan kummittelee meren pohjassa -- siimalla tupsahti: kymmenen naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse hampaisiin ja me nukuimme... vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi kalamieheksi!

Tyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan toisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli toisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi nopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa ajatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.

"Mitä hän meni pakoon!" ajatteli hän. "Kummallista, luulisi etten ole senlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä..."

Hän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja katsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa. Hän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus kumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä, silmäykselläkään.

"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!" ajatteli tyttö, katsellen salavihkaa, huomaako Adujew.

Vaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan kauniimman aseman.

"Semmoinen, hän ei katsokaan!" ajatteli tyttö. -- Mikä hävyttömyys!

Seuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin kalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli sarvipääksi.

Kahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin alussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta nähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena päivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.

-- Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni kädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta kertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi onkea, eikä niin -- mitään.

-- Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään seisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala... tulisi kuullessaan soiton.

Kostjakow katsoi äkäisesti häneen.

-- Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!

Talonpoika läksi pois.

-- Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin onkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin pirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.

Herra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!

Kolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin tuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen ja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän, eikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.

Katsellen kieroon heihin vastasi Adujew tuskin ukon tervehdykseen, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin hän olisi odottanut tätä tuloa. Tavallisesti kävi hän kalastamassa hyvin huolettomasti puettuna; mutta nyt hänellä oli uusi palttoo yllä, kaulaan oli keikarimaisesti sidottu vaaleansininen huivi, hiukset olivat järjestetyt, taisivatpa olla hieman käherretytkin ja oli hän idyllisen kalastajan näköinen. Odotettuaan niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, meni hän pois ja istui puun alle!

"Cela passe toute permission!" ajatteli Antigone, punastuen vihasta.

-- Suokaa anteeksi, sanoi Oedipos Adujewille; -- me taisimme häiritä Teitä?...

-- Ette! vastasi Adujew. -- Minä olen väsynyt.

-- Syökö kala? kysyi ukko Kostjakowilta.

-- Mitä vielä, kun yhtämittaa rupattavat, vastasi tämä vihaisesti. -- Äsken kulki tästä ohitse eräs hiisi, rupatti siinä -- ja sen jälkeen ei ole nykäissytkään edes. Te varmaankin asutte lähellä tätä paikkaa? kysyi hän Oedipolta.

-- Tuolla on meidän huvilamme, jossa on balkonki, oli vastaus.

-- Maksatteko kalliin vuokran?

-- Viisisataa ruplaa kesältä.

-- Huvila näyttää olevan hyvin käytännöllinen, pihalla on paljon rakennuksia. Kolmekymmentä tuhatta taisi tulla isännälle maksamaan.

-- Tuli niille paikoille.

-- Vai niin. Entäs onko tämä Teidän tyttärenne?

-- On.

-- Vai niin. Sievä neiti! Oletteko kävelyllä?

-- Olemme. Kun asuu maalla, niin pitää kävellä.

-- Tietysti, tietysti, kuinkas muuten: ilma on hyvä; ei niinkuin viime viikolla; ai, ai sitä ilmaa! Älä saata Herra semmoista! Kyllä syys-oraat saivat kyytinsä.

-- Kun Jumala auttaa, niin parantuu vielä kaikki.

-- Jumala auttakoon!

-- Teidän ei siis nykyjään onnistu kalastaminen.

-- Minä en ole mitään saanut, vaan hän on tuossa, olkaa hyvä ja katsokaa.

Hän osoitti ahventa.

-- Ilmoitan Teille, jatkoi hän, se on ilmeellistä, kuinka onnellinen hän on! Ikävä vaan, ettei hän ajattele sitä, sillä hänen onnellaan emme milloinkaan menisi tyhjin käsin pois. Päästää senlaisen hauen!

Hän huokasi.

Antigone alkoi innokkaammin kuunnella, mutta Kostjakow vaikeni vaan.

Ukon ilmaantuminen tytön kanssa alkoi toistua useammin ja useammin. Adujewkin kunnioitti heitä huomiollaan. Välistä puhui hänkin pari sanaa ukon kanssa, mutta tyttärelle ei virkkanut mitään, Ensin tyttöä harmitti, sitten hän loukkaantui ja lopuksi rupesi häntä surettamaan. Mutta jos Adujew olisi puhellut hänen kanssaan, tahi kiinnittänyt vaikka tavallisen huomion häneen -- niin hän olisi Adujewin unhottanut, mutta nyt oli vallan toista. Ihmissydän taitaa elääkin ainoastaan vastustuksista; jos niitä ei olisi olemassa, niin ei tietäisi sydäntä rinnassa olevankaan.

Antigon oli ajatellut jonkinlaista hirmuista kostosuunnitelmaa, mutta jätti sen vähitellen sillensä.

Kerran kun ukko tyttärineen lähestyi meidän ystäviämme, niin Aleksander pani vähän ajan päästä onkensa pensaasen, ja istui tavallisuuden mukaan itse vanhalle paikalleen ja katseli koneentapaisesti väliin isää, väliin tytärtä.

He seisoivat siinä sivuttain häneen päin. Isässä ei hän huomannut mitään erinomaista. Valkonen mekko, nankkiset housut ja matala, leveälierinen hattu, joka oli alustettu vihreällä nukkakankaalla. Mutta sen sijaan tytär! Miten viehättävästi hän nojasi ukon käsivarteen! Tuuli aika ajottain puhalteli kutrin hänen kasvoiltaan, aivankuin kiusalla, näyttääkseen Aleksanderille kauniin syrjäkuvan ja valkoisen kaulan, milloin taas nosti silkkistä mantiljaa ja näytti solakan vyötäisen, milloin puhalteli hameen liepeitä ja osoitti pikku jalkaa. Tyttö katseli miettiväisenä vettä.

Aleksander ei voinut pitkään aikaan irroittaa hänestä katsettaan ja tunsi kylmän väristyksen kulkevan ruumiissaan. Hän kääntyi pois viekoituksesta ja alkoi vitsalla räpsiä kukan päitä.

"Oh! nyt tiedän mitä se on!" ajatteli hän, "kun antaa vaan vallan, niin kyllä sitten pääsee menoon! Sitten on rakkaus jo valmis: hullutusta vaan! Setä on oikeassa. Mutta eläimen tunne ei saa minua houkutelluksi -- ei, siihen saakka minä en alennu."

-- Saanko minä onkia? kysyi tyttö arasti Kostjakowilta.

-- Saatte kyllä, neitiseni! Miksi ette saisi? vastasi tämä, antaen hänelle Adujewin ongen.

-- Kas niin, siinä on Teille toveri! sanoi isä Kostjakowille. Jättäen tyttärensä, läksi hän astumaan pitkin rantaa.

-- Katso vaan Liisa, että ongit kaloja illalliseksi, lisäsi hän.

Muutaman hetken kesti äänettömyys.

-- Miksi Teidän toverinne on niin synkkämielinen? kysyi Liisa hiljaan Kostjakowilta.

-- Kolmas kerta ovat jo virassa menneet edelle, neiti hyvä.

-- Mitä? kysyi hän kehottaen hieman kulmiaan.

-- Kolmas kerta kun eivät anna paikkaa. Tyttö pudisti päätään.

"Ei: ei voi olla mahdollista!" ajatteli hän, "ei se ole sitä!"

-- Te ette usko minua, neitiseni? Kutsukaa minua sarvipääksi, ellei se ole totta. Muistatteko kuinka hän päästi hauenkin, kaikki se on siitä syystä.

"Ei se siitä syystä, ei ole", ajatteli hän vakuutuksella -- "minä tiedän mistä syystä hän päästi sen."

-- Ah, ah! huudahti tyttö yht'äkkiä. Katsokaa, se liikkuu, liikkuu.

Hän vetäsi sen ylös, mutta ei saanut mitään.

-- Se pääsi irti! sanoi Kostjakow, katsellen koukkua. Näettekö vaan mitenkä se on repinyt madon: se oli varmaan iso ahven. Neiti, Te ette osaa: antanut sen purra kunnollisesti.

-- Täytyykö tässäkin osata?

-- Niinkuin kaikessa muussakin, sanoi Aleksander koneentapaisesti.

Tyttö punastui ja kääntyi nopeasti, pudottaen vuorostaan ongen veteen. Mutta Aleksander katsoi jo toisaanne päin.

-- Kuinka osaamisen saavuttaa? sanoi hän ja pieni levottomuus ilmaantui äänessään.

-- Pitää useimmin harjoitella, vastasi Aleksander.

"Vai niin!" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: "se on: minun pitää käydä useimmin täällä -- ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan käydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän kunnottomuuksistanne"...

Koketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta tämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.

"Hän luulee Jumala ties, mitä!" puhui Aleksander itsekseen: "alkaa kiekailla ja liehakoida... se on niin hullua!"

Siitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä. Välistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan käsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä Aleksanderin läsnä olosta.

Hän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin hän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa ääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa Adujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan huomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti -- eikä virkkanut sanaakaan.

Huomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti hän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen kanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli vähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt avomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai entisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin hän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja puheissaan ylimalkaankin.

Kerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä. Aleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän juo iltaisin teetä.

"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden... lähenemään... en tahdo!" ajatteli hän.

-- Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi Kostjakow.

-- Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.

-- Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä, menes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas vielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.

Tuotiin rommia.

Vanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi. Kuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella Aleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka viekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin Aleksander lopetti puheen siitä.

Tämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin tunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka olivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja miettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen katseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas maahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: "Te ette ole onnellinen, varmaan on Teidät petetty... Oi, kuinka minä voisin tehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten rakastaisin Teitä... Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin... minä" j.n.e.

Niin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka uskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään huomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän tahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka vastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa ettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin, ettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä, että se niiden välinen ystävyys -- ei ole muuta kuin alku tahi loppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa Adujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen ystävyys on olemassa.

Kerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa suunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli Child-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään, huokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.

-- Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi hän. -- Byron on niin suuri runoilija -- eikä miellytä Teitä!

-- Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan kuitenkin, vastasi tämä.

-- Minkätähden Te pudistitte päätänne?

-- Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut Teidän käsiinne.

-- Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.

-- Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.

-- Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän pani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä syystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi -- ja alkoi puhua hiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla, milloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni vähitellen hänen äänensäkin.