Part 8

-- Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?

-- Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.

-- Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei kärsi minua, halveksii...

-- Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut -- siinä on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta puuhatakaan...

-- No mitä hän arveli?

-- Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.

-- Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

-- Niin vaan iloissaan.

-- Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!

Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.

-- Iloinen! rauhallinen! toisti hän --pyydän nöyrimmästi! Minä lähden tässä paikassa hänen luokseen.

-- Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on sydän... elä vaan sillä -- kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.

-- Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin, eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa, setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.

-- No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan; nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?

-- Minua hävettää elää maailmassa!... sanoi Aleksander huokauksella.

-- Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. -- Ole nyt jo! Tule tänään meille: nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi ajetaan tehtaalle.

-- Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava, henkisesti köyhä!

-- Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo juokseminen naisten jälkeen.

-- Rakastattehan Te vaimoanne?

-- Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.

Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.

-- Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.

Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten Evseitä.

-- Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!

-- Pitäisi laittaa maalle... alkoi taaskin Evsei.

-- Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien. -- Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan... sinä olet... peto!

Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.

IV.

-- Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan jostain kotia.

-- Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää milloinkaan, vastasi tämä.

-- Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?

-- En tiedä.

-- Onko hän terve?

-- On.

-- Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen, ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.

-- Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä häntä vaivaa.

-- Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.

-- Ei Aleksander tule.

-- Koetellaan.

Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.

-- No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- On. Hän käski sanomaan terveisiä.

-- Mitä hän tekee?

-- Hän loikoo sohvalla.

-- Kuinka, tähän aikaan jo?

-- Nukkuuko hän?

-- Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh

-- Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.

-- Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan viimeisen kerran.

Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän tullessa nousi hän istualleen.

-- Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- En juuri... vastasi Aleksander haukotellen.

-- Mitä sinä toimit?

-- En mitään.

-- Ja sinä voit olla työttä?

-- Voin.

-- Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.

-- Niin lähtee.

-- Kuka tulee hänen sijalleen?

-- Sanotaan Itshenko.

-- Entäs mitä sinä ajattelet?

-- Minä? En mitään.

-- Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?

-- Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en kelpaa.

-- Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.

-- Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.

-- Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?

-- Niin onkin.

-- Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.

-- Yhdentekevä: menkööt vaan!

-- Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja kumartaa hänelle.

-- Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.

-- Onko tämä itserakkautta?

-- Ei minulla sitä olekaan.

-- Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?

-- Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.

-- Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä kolmenkymmenenkään vanha...

Aleksander pudisti olkapäitään.

Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin tahtoaan.

-- Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi hän.

-- Ei minua haluta, setä.

-- Sinusta alkavat puhua, että sinä olet... vähäisen hassahtanut... rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien rahjuksien kanssa... Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.

-- Puhukoot mitä tahtovat.

-- Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä seuroissa tahi olla käymättä-.-- asia ei ole siinä. Vaan muista, että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla. Ajatteletko edes joskus sitä?

-- Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.

-- Miten niin?

-- Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.

-- Tämä on laiskuutta.

-- Ehkä.

-- Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?

-- Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta. Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas työskentelemään enemmän -- se olisi ylellisen elämän ja vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin puuhailemaan?

-- Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan tähden kolmas kunnian tähden... Mikä poikkeus sinä olet?

-- Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.

-- Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et muuta tarvitsisikaan?

-- En tarvitsekaan muuta.

-- Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs taide... alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön... Oletko jo unhoittanut... korkeammat pyrinnöt?

-- Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan! Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten? Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös -- muistattehan? Mitä siitä tuli?

-- Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi, sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja, niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään... En minä sinusta puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä tahdoit tuossa paikassa -- kun ei onnistunut -- kävi nenä pitkäksi.

-- Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos se on alempana minun kykyäni -- ja mitä minulta puuttuu? Jos minä teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla -- niin minä täytän silloin velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan: minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta, mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en välitä korkeammasta kutsumuksesta -- kuuletteko, minä en välitä!

-- Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia havaintoja.

-- Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu, minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja -- ja se on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa, kunniaa ja kutsumusta -- kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä kieltäydyn kaikesta...

-- Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität, sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.

-- Mitä se tekee? sanoi Aleksander.

-- Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?

-- Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.

-- Onko tämä elämää?

-- Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää: luultavasti minä olenkin oikeassa.

-- Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.

Aleksander ei virkkanut mitään.

Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut. Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut ennenaikaisia ryppyjä.

Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma, että ämmä tulisi tänne.

-- Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut, sanoi hän.

-- Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa, ajatteli setä -- antaapas olla, minä koetan...

-- Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin. Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä. Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu, sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu, tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta? Rakkaus on -- ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi... Minä olen sisällisesti vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen...

Aleksander rupesi nauramaan.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin? Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.

-- Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?

-- Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä kanssani, ikäänkuin minkä kanssa -- se on loukkaavaa! En suinkaan minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta minäpä vaan katselin hymyillen sitä.

En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää hänet vaimoni luo.

-- Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään kohdata sinua.

-- En voi, setä.

-- Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?

-- Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden anteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin sitten minä tulen.

-- Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja läksi kotia.

Hän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa tehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut ja pesee nyt kätensä puhtaiksi.

Paettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin. Hän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:

Lähtään sinne, miss' ilo huokuu Ja hupaisuudet pauhoaa, Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu Ja peliriemuun katoaa. Hetki-onni pettäväinen Mun halpoihin vei unelmiin, Ja viinin kanssa sallimuksen Mä yhdistelen sovuksiin. Sydämmein huolet rauhoitan, Aatosten siivet leikkoan Ja taivaan valoa en salli silmillein.

Ilmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät tutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. "Pois suru". huudahtivat he riemuiten, "pois huolet! Menetetään, turmellaan, tuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!" Lasit ja pullot helisten putosivat laattialle.

Muutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä hänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa, päivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka päivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken tämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut hänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja sielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät kestäneet näitä huvituksia.

Hän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan kamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa kanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen kehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan synkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei ollut aikaa siihen.

Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti -- onni... Mutta nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho...

Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään, huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus. Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!

Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta paljon oli, jota hän ei tahtonut!

Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:

"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta -- ei ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä, kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten? Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"

"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa -- sitä se ei koskaan muistuttanut -- vaan välttämättömästi petturi -- Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen ja häpeän punalla... kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"... Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.

"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"

Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa; nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa, kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen -- se pettää, saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja. Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli: "malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä. Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos syyn arvaatte -- itkette. Kun yhdytte taas -- sitte on vielä pahempi. Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne; tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne... heitä luu, mitä koirasi tekevät!"

Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista, mitä mieli ei ollenkaan tee -- jotain jonnin joutavaa; mutta jos viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa, alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä, seisomaan takajaloilla ja sitten -- on loppu!

Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä. Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin... Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo, jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan surkuteltavat edut -- rahat, mukavuus ja arvonimet... Olkoot Jumalan nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.

Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi tutkia mielessään tuttavuuksiaan -- siitä hän suri vielä enemmän. Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas... mutta mitä niistä? Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin... mutta mikä minä oikeastaan olen?"

Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää ylemmäs... mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää. Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa? kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi -- mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.

Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, -- kiukun, kateuden, pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan karannut yksinäisydestä pois.