Part 2

-- En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla, kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto...

-- On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.

-- Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.

-- No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua -- miten? sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Anna sinä hänelle kevyt läksy...

-- Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.

-- Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä olet niin viisas... viekastelet niin hyvin... lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.

-- Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua sotketaan...

-- Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna -- toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.

Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,

-- Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen vuoksi...

-- Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki rahat yhdestä ystävän sanasta.

-- Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen vuodatuksista... Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä... mitä vielä? Antaako rahaa.

-- Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.

Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä, mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.

-- Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.

Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:

-- Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?

Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään, aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä, ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden katseiden kimmahtamista.

Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.

-- Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh -- mikä ilkeys! Mikä ystävä hän on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen... syöttää... Mutta sitten -- ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan -- mikä hävytön uteliaisuus! Mutta vielä -- ilkeyden lisäksi hän uskalsi tarjota palvelustaan... apuaan... ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!... Miksi hän pelaa?

-- En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. -- Naurakaa vaan setä: Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea myötätuntoisuutta -- kenessä? Siroittaa helmiä -- kenen edessä! Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen, pysyväisyyteen.

Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä päätään.

-- Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen häntä hihasta, makaatko?

-- Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki "miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?

-- Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku, jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa orja.

Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin jotenkin happamella tavalla.

-- Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Nyt en enää vaadi uhria -- älkää olko rauhaton. Minä kiitän ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä kuin rakkaudestakin... Minä olen aina kantanut mukanani nämät rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe, ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden sydämmiä... Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille. Pois, ne ovat petollisia sanoja.

Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.

-- Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.

-- Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.

-- Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.

-- Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä... mutta yhdentekevä! Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena, kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa, vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä, joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä... Jos Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa, sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."

Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.

-- Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.

-- Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä tavalla rakkauden.

-- Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on. Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on -- valhetta ja ihmisten panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.

-- Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla...

-- Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan... sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Mutta onhan ollut esimerkkejä...

-- Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat. "Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!..."

Hän purskahti uudestaan nauruun.

-- No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.

-- Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan -- niin olkoon menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:

"Rakastaminen on -- ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki inhimilliset tunteet -- toivon, pelon, surun, nautinnon; rakastaminen on elää loppumattomassa."

-- Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!

-- Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta Aleksandrowna. -- Jatkakaa, Aleksander.

"Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle olennolle", jatkoi Aleksander lukemistansa, "elää, ajatella ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa, nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle. Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa..."

Piotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.

"Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika kahteen osaan -- läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden aikaan --kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista -- talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja omistaa siinä koko maailma... Viimeksi vielä, rakastaminen on suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan; hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa toisensa uhrauksissa..."

-- Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole minulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian. No niin!

Piotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.

-- Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin niin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki, mitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen keksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja analyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia kieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys...

Hän kohotti olkapäitään.

-- Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen itse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. -- Minun onnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa, joka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu samanlainen voima...

Rakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos olisit sanonut heikkouden voima.

-- Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta Aleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista muissakaan...

-- Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh lähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei tunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko tosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?... Sillä tavallako rakastetaan?

Lisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.

-- Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni ja vetäen häntä luokseen.

Piotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti salavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin päin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.

-- Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten rakastetaan!...

-- Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä työtä.

Neljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen ensimmäiseksi.

-- Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.

-- En... mitään.

-- Se ei ole paljon. Luethan toki?

-- Kyllä...

-- Mitä?

-- Krilovin runoja.

-- Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.

-- Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!

-- Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen... mikä hän onkaan?... todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?...

-- Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.

-- No repäsitkö?

-- Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.

-- Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta niin vastenmielisiä?

-- Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden... Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä...

-- Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?

-- Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut -- ja kaiken tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!

-- Mitä sinulle sitten on tapahtunut?

-- Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä... Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä -- kaikki perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti, kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia, mutta huomenna -- ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat tulisia, helliä, huomenna kylmiä... ei; kun tarkastelee, niin elämä on --, kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!

-- Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.

-- Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä hiljakseen.

-- Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: -- sitten et toru ihmisiäkään syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo ihmisiä.

-- Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin runojen luontokappaleiden kaltaisia.

-- Entäs Hosarowin esimerkiksi?

-- Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien takana... olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta huomenna saman kanssa Teille... iljettävää!

-- No entäs Luninin?

-- Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on hyvä kettu...

-- Mitä sanot Soninista?

-- En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa... niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden. Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä...

-- Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?

-- Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale... Aleksander oikein sylkäisi.

-- Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.

-- Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa... Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja minä olemme?

Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.

-- No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti: heitä kohtaan olen täyttänyt kaikki... Minun sydämmeni on lempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat tehneet?

-- Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa puoleen.

-- Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.

-- En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria urotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä... olen vaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva kaiken oikeuden mukaan.

-- Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas, minä saatan sinut raittiisen veteen... Lisaveta Aleksandrowna huomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli levottomaksi.

-- Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo...

-- En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan silmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken maalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö silloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen tapaista?

-- Mistä syystä, setä?

-- Siitä syystä, että nämä eläimet monta vuotta peräkkäin ovat ottaneet sinua ystävällisesti vastaan: olkoon niin, että niiden ihmisten edessä, joilta he ovat jotakin kokeneet saada, ovat he viekastelleet, tehneet juonia niinkuin sinä sanot; mutta sinulta ei heillä ollut mitään hakemista: mikä pakoitti heitä kutsumaan sinua luokseen ja hyväilemään? Tuo ei ole hyvä, Aleksander!... lisäsi Piotr Ivanitsh vakaasti. Toinen olisi siitä jo, vaikka olisi tiennyt heillä olevankin pikku syntejä, ollut ääneti.

Aleksander punastui kokonaan.

-- Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. -- Sitäpaitsi ne olivat seuraelämän suhteita...

-- No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi, että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen: asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se halveksimista ansaitseisi...

-- Mutta miksi hän petti minut?

-- Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?

-- Minä? En koskaan.

-- No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä on kolme.

-- Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin...

-- Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on, aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä, kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle rahaakin -- niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen ei ainoastaan tunne... ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan: näen, että hän on kunnon ihminen... mutta sinun mielestäsi kavala.

Aleksander seisoi pää alaspäin.

-- No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan...

-- Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?

-- Te... sukulainen.

-- Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida löytyä Krilowillakaan.

-- Te olette aina työntänyt minua luotanne... sanoi Aleksander arasti, eikä nostanut silmiään.

-- Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

-- Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni...

-- Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Te seurasitte minua askel askeleelta.

-- Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista...

-- Setä... sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat kätensä.

-- Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr Ivanitsh kylmästi. -- Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi nimittävän.

Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt: "missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

-- Tuossa hän on.

-- Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole olevinasi, Jumalan tähden heitä jo...

-- En, älä häiritse.

-- Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle... mutisi Aleksander epäselvästi.

-- Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua rakastaa, kuin oma sisar.

-- Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta? Jumalani, Jumalani! Minä vannon...

-- Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta, niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

-- Paikalla lopetan, paikalla -- vielä on viimeinen sana sanottavana. Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan vaatisi.

Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

-- No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

-- Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä...

-- Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain, viikottain, tietoja sinusta ja sinulta... Sanopas milloinka hänelle kirjoitit?

Aleksander säpsähti.

-- Kolme... viikkoa takaperin, mutisi hän.

-- Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla ole semmoista.

-- Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

-- Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

-- Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

-- Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän ojensi Aleksanderille. -- Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

-- Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

-- Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä -- mainiot asianhaarat!

-- Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti veljenpoikaa.

Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

-- Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla; minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän epätoivoisena väännellen kasvojaan.

-- No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi -- se on luonnollista; rakkaus äitiin on -- rauhallinen tunne. Maailmassa on hänellä yksi vaan -- sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan lempikirjailijasi sanoilla:

"Miks' rupeat, kuoma, lukemaan, Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

-- Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella äänellä.

-- Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä, enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?