Part 15

"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava; onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea kaupungin neuvos, Te -- kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin, joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?... Mitä tulee luomiseen, josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin... eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia, koska itse niistä punastun?... Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne! Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi, urhoksi -- Jumalan edessä... hän tahtoi kummastuttaa maailmaa urotöillään...ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva, uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse, kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky, tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia, aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi, punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun -- minä en häntä kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun tunnusmerkkeinä.

"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi: Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä, tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan? Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä, jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet? Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä? Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te, Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka esimerkiksi rakkauden tielle... Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne. Teatteri on silmieni edessä -- tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani -- tämä paperi... Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!! Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä, yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian: täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa, iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun loppua."

Jälkilisäys.

Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.

Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen. Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia. Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan: Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän tasaisen, rauhallisen ihmisen -- jonka moiseksi tähän asti olimme häntä tunteneet -- enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena, vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.

Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa, toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä kohtasi.

Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin, käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän -- komeuden vuoksi kuin tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen. Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri, köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään. Viimeinkin!

-- Tohtori, mitä on tekeminen? -- kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä pysähtyen hänen eteensä.

-- Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino. Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein...

-- Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä alkaa nyt jo sammua...

-- Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. -- Minä ilmoitan Teille ainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä mitään vaaraa... Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä... tahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi... säännöllisessä tilassa...

-- Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan unohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä pitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä muutoksia -- ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa. En ymmärrä -- kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet anastavat minulta sekä ajan että terveyden... nyt kadotan ehkä vielä vaimonikin.

Hän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.

-- Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.

-- Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin olevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia... mutta luulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan -- psykoloogillinen...

-- Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.

-- Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita ei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan... Te olette olleet liian kauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää, ko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa. Kesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn taas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän ilman vaikutus ja hermoheikkoisuus... menee ohitse, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan!

Piotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, --Psykoloogillinen syy! sanoi hän puoliääneen ja pudisti päätään.

-- Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri: -- toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset huolet... vaikk'ei juuri huoletkaan... mutta tukahdettuja toiveita... välistä voi puute ja tarve... minä tahdoin saattaa Teitä siihen ajatukseen...

-- Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa tulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta puute... hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?

-- Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen... oma kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä vuonna ei ole Teillä näkynytkään...

-- Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle tavattomalla innolla: -- luulen, että olen punninnut jok'ainoan askeleeni... mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin? Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani... Äh!

Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.

-- Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa. Vähäverisyys, heikkous... -- siinä on kaikki!

-- Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä, älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa. Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi...

-- Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa levottoman katseen. Hän oli...mitä erinomaista lääkäri oli hänessä huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot... Ovatko poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan -- eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus... Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia piirustimelleen.

Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman säännöllisiä ruumiin piirteitä... Niiden tunteellisuus ei tulvaa silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla. Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä, tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien, mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja kärsimysten kanssa... kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka murtautuvat ulos vahvasta sielusta...

Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä värin -- kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin, se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan, se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.

Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.

-- Mitä sinä teet? kysyi hän.

-- Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. -- Ajatteles, Piotr Ivanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista tuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!

Piotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja laski sen pöydälle.

-- Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun sairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä. Mitä sinä arvelet?

-- Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin ääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.

-- Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?

-- Ehkä.

-- Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?

-- Hyvä, kyllä minä jään.

-- Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan kärsimättömyydellä.

-- Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi Lisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos käsket -- niin matkustan, kiellät -- niin jään.

-- Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo, että sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut... ilmanalasta.

-- Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Minä olen terve enkä tunne mitään kipua.

-- Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin sinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä aikaa kun minä olen ulkomailla?

-- Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.

-- Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?

-- Krimissäkin on hyvä.

-- Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi niinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui sitten vaimonsa eteen.

-- Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.

-- Samantekevää.

-- Minkätähden?

-- Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.

-- Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan...

Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän alle.

-- Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?

-- Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse minulle opettanut... mutta nyt soimaat minua... Minä teen työtäni!

-- Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi... se ei ole hyvä. Minä en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä, että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden...

-- Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.

Molemmat olivat ääneti.

-- Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä oikkua.

-- Minä en tarvitse mitään.

-- Eikö sinulla ole mitään erityisiä... salattuja toiveita? kysyi hän osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna epäili sanoako vai ei.

Piotr Ivanitsh huomasi sen.

-- Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.

-- No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen tehdä... niin... lopeta nuo perjantaikutsumukset... nuo päivälliset uuvuttavat minut...

Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.

-- Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se; sinä toivot sitä -- olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?

-- Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi... minä alan sitten työskennellä... sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan vihkoa.

Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä, teeskentelemiseltä.

-- Liisa... sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.

-- Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia, jotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää tanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin vieraissa...

-- Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran tähden älkää vaan! Kuinka... tanssiaiset!

-- Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät ole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia...

-- Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän elävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään, ottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa -- Herra siitä kaikesta varjelkoon!

-- Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?

Niin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä keikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista puuhaa ihan hyödyttä.

-- Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. -- Sanotaan Rubinin tulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen itaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin -- mitä sinä arvelet?

Hän ei virkkanut mitään.

Liisa!

-- Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua rasittavan... minä väsyn...

Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen, katseli -- kuinka sitä sanoisi? -- surullisesti eikä kuitenkaan surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.

-- Mistä, Liisa, tämä... alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.

Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen, jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa, johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean tunteen ilmiön vastaan...

Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?. Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella, komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa soveltuvilla onnen ehdoilla -- kauhea erehdys, sitä enemmän kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta käsityksestäkään sydämmen suhteen -- hän tiesi sen kyllä -- vaan välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti, ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan elämään tätä elämää.

Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi, mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.

Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä elämällä...

Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen, rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa, että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut -- hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan, että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama, siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen... Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.

Mutta sanoa ja näyttää toteen, on -- kaksi eri asiaa. Voida näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön -- se on totta, mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista. Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli -- toinen asia! Hän säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti täyttää aikeensa.

"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli mitä tuli!"

Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä kädestä kiinni.