Part 14

-- Mitä kohtaa sinulla kivistää?

-- Kivistää sieltä ja täältä

-- Hän osoitti päätä ja sydäntä.

Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.

-- Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö päätä?

-- Ei...

-- Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.

-- Kuka on Ivan Andreitsh?

-- Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri, että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä; hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä -- ne auttavat. Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla: lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.

-- Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään ohitse.

-- Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?

-- Muutoin vaan...

-- Mitä sinun mielesi tekee?

-- En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.

-- Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. -- Sanot ruoan olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi... luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen! Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo aika... mennä naimaan?

-- Olkaa nyt! ei, minä en nai.

-- Minulla on varoilla yksi tyttö -- aivankuin nukki: ruusunpunainen, hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on hyvä sukuinenkin... Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta korvansa...

-- En minä nai, toisti Aleksander.

-- Kuinka, etkö milloinkaan?

-- En milloinkaan.

-- Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen. Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä opi häntä rakastamaan...

-- En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.

-- Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?

-- Tyttöä.

-- Miksi et nainut?

-- Hän petti minut.

-- Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?

-- Aleksander oli ääneti.

-- Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta! Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa. Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen nähdä... Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.

-- Minä olen rakastunut toisen kerran.

-- Ketä?

-- Leskeä.

-- Miksi et nainut häntä?

-- Hänet minä petin itse.

Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti sanoman.

-- Hänet minä petin itse!... toisti hän. -- Varmaankin joku kelvoton kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. -- Siellä vasta on helvetti, Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon menoja; sitten pettävät... Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!... Sano, eikö mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan kaupungista kokin.

-- Ei, kiitos: kaikki on hyvin.

-- Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.

-- Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse... minä en ole vielä tutustunut asianhaaroihin.

-- Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.

"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin. Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi seisomaan oven suuhun.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla, päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.

Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen. Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin kirkonmenoa...

"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander, "niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista tutkistelemista, johon uskonto saattaa... hän hankkii siitä lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut, toiveet pettyneet ja vuodet painavat..."

Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni... Aleksander huokasi herättyään näistä muistelmista.

"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä, teoriaa... ja totuudesta olen entistä kauempana... Mitä hyödyttävät uskonlahot, tämä viisasteleminen?... Jumalani!... kun kerran uskon lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko minä onnellisempi?"

Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki, että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun huoneessani oli?

Anna Pavlowna hämmästyi. --

-- Se oli... Nikitishna, sanoi hän.

-- Mikä Nikitishna?

-- Näetkös ystäväni, hän... ethän vaan suutu?

-- Mutta mitä hän teki? sanokaa.

-- Hän... sanotaan auttaa monia... kun hän vaan kuiskaa veteen ja hengittää nukkuvan ihmisen päälle -- niin kaikki menee ohitse.

-- Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken savupiippuun aina yöllä tulinen käärme...

Anna Pavlowna sylkäsi.

-- Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi lentämästä.

-- No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.

-- Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se kuoli.

Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle tultuansa.

-- Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.

-- Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.

-- Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.

-- Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!

-- Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.

Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi. Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo, jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia vertailuja itsensä suhteen... siellä hän lankesi niin usein, siellä näki kuin peilissä heikkoutensa... siellä oli tuo auttamaton setä, joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa, joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa. Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan, saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon...

Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista! Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille. Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon äänettömyys -- kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita. Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita, tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.

-- Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja hän alkaa uudelleen työskennellä. -- Tuolla on niitty, jossa sinä leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei oltu mielesi mukaan -- niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka -- joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä polvitiestä -- töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.

Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia. "Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman..." Kaikki tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa, kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien hyönteisten surinaa.

"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä, halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset... joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen niityn tuoksua".

"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään. Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan sinervään."

Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti, seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset, karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa, likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin, aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.

Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi, kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta loisteesta.

"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."

Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia, kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä. Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia asiaa syvemmin ja tarkemmin.

Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille: mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut, niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän. Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta. Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin, niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys, vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä luontokaan häntä enää viehättänyt.

Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat toimintaa... Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse, sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.

Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus, synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa valossa, itse petturi. Nadinkakin -- melkein auringon säteissä. "Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No, tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan kutsumukseeni ryhtynytkään -- mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni... pahottaa äitini mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin -- tullut ihmisiksi... Mutta minun edistymiseni ja onneni?... Minä yksin olen jäljelle jäänyt... ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä, eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.

Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.

Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle Pietariin: Tädille:

"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä olen hänessä kadottanut... Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan, missä Te olette?... Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen, minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan liittolaisen -- toimintaan.

"Teitä kummastuttaa -- eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta -- kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen löytävä toisen rauhan lähteen -- kirkkaamman. Vielä en voi olla säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa -- voi onnettomuutta -- nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen, hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.

"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja, sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin! Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä kärsivät, kohoittavat häntä... Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman tehtävän -- pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni... Kun taistelo on loppunut, niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty, rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana ja on tietysti elänyt!

"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä -- näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja selvempi... Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta. Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus: lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran tapaista suuttumusta elehvanttiin -- tuntuu kun sitä ei olisi ollut olemassakaan.

"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen, ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän menee naapurin häihin -- jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu menemään vielä jonkun kolmannen luo -- täyttää kätilön tehtävän. Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa häneen, ei harmita... minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä. Tämä on hyvä merkki -- eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne nämä kiitoslauseet itsestäni?"

Sedälle:

Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!