Part 13

-- Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin...

Äkkiä kuului taaskin.

-- Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.

-- Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?

Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.

-- Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!... Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!

Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.

Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.

-- Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä... Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian...

-- En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.

Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä hyökkäsi ovea kohti.

-- Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.

Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari palvelustyttöä.

-- Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.

Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.

-- Sashenka! ystäväni!... huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä ja katseli neuvottomana Aleksanderia.

-- Missä on Sashenka?

-- Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.

-- Sinä?

Äiti katseli häntä tarkasti.

-- Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.

-- Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.

-- Olen terve, äitiseni.

-- Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?

Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.

-- Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: -- silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket -- kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!...

Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.

"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton Ivanitsh.

-- Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.

-- Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.

Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".

Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.

Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.

-- Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.

-- Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. -- Kai pietarilaiset ovat... sinut jo kerran siellä panneet pyörälle? Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.

Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.

Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.

-- Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.

-- Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.

-- Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.

-- Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.

Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.

-- Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin: rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!

Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla paikallaan, pöydän ja uunin välissä.

-- Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.

-- Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan, miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.

Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan, seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille, miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää, mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty, torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata. Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.

-- Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi hän on tullut -- hä?

Evsei oli vaiti.

-- Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva sinulta kysyy?

-- Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen hiuksensa ovat joutuneet?

-- Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.

-- Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt, mitä piti sanoa ja oli vaiti.

-- Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä saat kyydin!

-- Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: -- olen palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka Arhipitshilta...

-- Keltä Arhipitshilta?

-- Sikäläiseltä portinvartijalta.

-- Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. -- Älkää viitsikö häntä kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän -- niin tietäisi kyllä.

-- Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas...

-- Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut! Kyllä minä sinua opetan...

Hän uhkasi Evseitä.

-- Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki kuluneetkin.

Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.

-- Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.

-- Katsos vaan tuota hylkiötä: -- anasti paikalla hyviä liinavaatteita!

-- Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra makasi vielä kun minä kävin leipurissa...

-- Millaista leipää hän söi?

-- Valkoista, hyvää.

-- Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?

-- Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.

-- Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.

-- Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi Anna Pavlowna, punastuen vihasta. -- No, etkö sinä arvannut itse ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet häntä hoitanut!

-- Rouva, hän ei käskenyt,

-- Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee eteen -- hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää! Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No, mitä vielä? Puhu...

-- Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti, menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa; kun hän illalla heittää jalastaan -- taas puhdistan. Hyvä rouva, vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.

-- Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan leppyneenä.

-- Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.

-- Kirjoittiko hän paljon?

-- Kyllä; jokapäivä,

-- Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?

-- Varmaan asiapapereita.

-- Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?

-- Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh, menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma suuttuu sitten..."

-- Mitä hän arveli?

-- Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!

-- Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.

Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi katsomistaan rouvaan.

-- No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.

-- Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä, silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun hyvin käy antaa aika ripityksen...

-- Kuinka hän ripittää?

-- "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän... ja silloin sitä tulemalla tuli... niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.

-- Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. -- Synnyttäköön ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt pidättää, niin hän... Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan edestään työtä tekemään.

Tätä seurasi äänettömyys.

-- Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.

-- Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: -- Aleksander Feodoritsh alkoi kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli laihaksi kuin kynttilä.

-- Mitä hän suri?

-- Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en sitä käsittänyt.

-- Mitä hän puhui sitten?

Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja huulensa liikkuivat.

-- Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut... Anna Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä vastausta.

-- No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.

-- No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.

-- Pi... taisi olla pikiin... tynyt... sai hän viimein sanotuksi.

Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena Evseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.

-- Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.

-- Piki... pikiintynyt... aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei päättäväisellä äänellä.

-- Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.

-- Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.

Anna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi

-- Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. -- Onko hän käynyt kirkossa?

Evsei vähän venytti vastaan.

-- En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt... vastasi Evsei epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt... siellä herrasväki käy harvoin kirkossa...

-- Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti silmiään. -- Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin manalasta, minun kyyhkyseni!

Samassa tuli Anton Ivanitsh.

-- Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika herättää Aleksander Feodoritshia?

-- Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle, muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen, niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te yksin.

-- Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.

-- Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi, laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies: Teidän on helpompi... eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa... tiedustelkaa kaikki.

-- Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä -- täytän kaikki.

-- Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?

-- Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa. Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.

Anton Ivanitsh sylkäsi.

-- Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi hän ja alkoi syödä kaalia.

-- No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.

-- Noin vaan: ei liian hyvin.

-- Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?

-- Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa -- siinä oli päivällinen!

-- Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?

-- Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.

-- Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,

-- Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.

-- Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla laihtumatta! Tuossa on, juo!

-- Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!

Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.

-- Paljonko siellä kurkut maksavat?

-- Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.

-- Johan nyt!

-- Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat Moskovasta suolattuja kurkkuja.

-- Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!

-- Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan, mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.

Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.

-- Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.

-- Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy; mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.

Äänettömyys.

-- Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle melkein puoli porsasta.

-- En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin pari ruplaa.

-- Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!

-- Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät virkamiehet toki enemmän.

Taas äänettömyys.

-- No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.

-- Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu: mieli tekee sitä syömään.

-- Mitä sinä hulluttelet!

-- Jumal' avita.

Äänettömyys.

-- No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.

-- Niin vaan.

-- Söitte kehnosti?

-- Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.

-- Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. -- Siitäkö syystä, että on kallista?

-- Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin. Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta sitten syömään.

-- Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. -- Eikä muka laihtua sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?

-- Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele, silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat -- Herra armahda! pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla vasta neljättä käydessä.

-- Anton Ivanitsh sai suuret silmät.

-- Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?

-- Syövät.

-- Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he sitten syövät?

-- Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista pulloista... Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa, niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin on öljymarjoja; minä purasin sen -- näen: siinä oli pieni kala; teki oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin toisen -- siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa... hiisi teidät vieköön kirotut!...

-- Panevatko he niitä tahallaan sinne?

-- Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi: kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet... Lämpimän ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä on hyytelöä, heiniä, paistia... hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä syömään!

-- Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.

"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi... mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, -- älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".

-- Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä. Valmistakaa toinen porsas illaksi... tahi onko teillä kalkkunaa? Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander Feodoritsh hiukan liikahtaa... niin nykäiskää minua.

-- Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.

-- No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.

-- Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa...

-- Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko kysellyt häneltä?

-- Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa! Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä huonoa.

-- Ruokako?

-- Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan ravintolaruokaa... ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme, että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn veden kanssa... mutta onko teillä sitä?

-- On, on: itsehän Te toitte.

-- Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia. Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.

-- Kiitoksia Anton Ivanitsh.

-- Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?

-- Minä käsken...

-- Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan...

-- Niin toimittakaa, auttakaa.

Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.

Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa. Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.

Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.

-- Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut: minä otan siitäkin selon.

-- Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! -- ei se ole mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen mietteissäni...

-- Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?

-- Minä en voi kertoa syytä siihen... kaikkea ei voi kertoa, mitä on tapahtunut kahdeksassa vuodessa... kenties terveyteni on hiukan mennyt huonoksi...