Part 12

-- Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa? Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?... Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä, ristiluiden kipuun asti... keltaisia kukkia ei ole olemassa, on ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia ja runoja, luulottelit elämän olevan -- suuren virheen, että sinä muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne: olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä, joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua; käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun ja rahaa... Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida; edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?

-- En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa, etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole toisiamme ymmärtäneet -- siinä on koko onnettomuus! Se joka voi miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle -- ei miellytä minua...

-- Miellyttää toista, kolmatta!... et puhu johdonmukaisesti ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan... Katso ympärillesi.: tarkasta ihmisjoukkoa, -- tahi -- tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut -- ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut -- sitä en minä ole kaikkea keksinyt.

-- Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Aika.

-- Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt? kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?

-- Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea? Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?

-- Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä, pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.

-- Niin.

-- Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta? Onko tämä kaikki totta?

-- Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, -- muinaisina aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut yleiseksi totuudeksi.

-- Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?

-- Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä... esimerkiksi vaimon suhteen?...

-- Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt... voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.

-- Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

-- On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään; kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.

-- Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander, -- mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki, katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää... Mistä se tulee?

-- Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle. Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin? Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni? Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit minun johtooni, pyysit neuvoja... puhuit ylenluonnollisella kielellä nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä... aikakauden käytännöllisestä suunnasta -- no, siinä on sinulle yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita, sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut, ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse tuomita... Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä -- milloin ulvot tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista, joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi... piru ties' mitä kaikkea vielä!...

-- Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, -- ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?

-- Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin: -- tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen suru... Oi!

-- Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä? Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?

-- Mitäkö tehdä? Niin... matkusta maalle!

-- Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi, Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?

-- Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr Ivanitshiin.

-- Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa; missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa... Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä...

-- Oi.

Hän alkoi pidellä selkäänsä.

Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.

-- Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea, puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne! Häpäisit vaan Adujewin suvun.

-- Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, -- sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.

-- Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään toimeen!

-- Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.

-- Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta...

-- Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa matkalle?

-- En, kiitos: omat riittävät,

-- Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.

-- Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander, että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni: aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.

-- Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, -- lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä...

-- Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.

-- ... niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on täti ja ystävä.

-- No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia, rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.

Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä, puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta Aleksandrowna rupesi itkemään.

-- Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut! sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, -- tuntuu kuin ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.

-- Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.

-- Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset; niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle tekee?

Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä, niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.

-- Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.

Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois Aleksander Feodoritshia ja Evseitä.

Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.

Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden, pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa, mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanhana; mutta olipa aika..."

"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".

"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät, kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin ja sieluni heräisi valveille".

Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen perälle.

VI.

Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä -- kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse -- järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.

Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.

Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.

-- Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. -- Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.

Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho -- kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.

Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.

Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.

Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret, pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.

Putosi pari kolme suurta vesipisaraa -- ja äkkiä leimahti salama. Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan; ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.

Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti, majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika. Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin, rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä -- kukkia.

Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja läksi pois balkongilta.

"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".

Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä. Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei, eihän siellä ole tietä".

Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni. Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama takki ja samat leveät housut.

-- Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan -- olin joutua epätoivoon.

-- Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä ystävä -- vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan... Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni, että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.

-- Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.

-- Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani, näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki... näetkös, he ovat köyhiä ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi haka, -- hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani... mokomat juuttaat!

Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan... Kyllä ne ovat semmoisia riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa, Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.

Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen päätään, kun tämä oli lopettanut.

-- Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla: en tahtonut mitenkään tointua ilosta.

-- Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi; ilosta nousi oikein hiki päähäni.

-- Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin rakastatte.

-- Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.

-- Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon! Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen aikaan, ja me kaikki nukkuisimme -- se olisi vasta kaunista. Eilen ja toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä; tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä puoliselle: odotetaan kallista vierasta.

-- Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo aterioinut.

-- Missä Te ennätitte?

-- Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.

-- Kuinka jaksaa Maria Karpowna?

-- Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.

-- Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?

-- Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.

-- Mitä Te sanotte?

-- Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa -- siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!

-- Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.

-- Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?

-- Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,

-- Tosiaan!

-- Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?

-- Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: -- minä en kadota en palaista --... en sanankaan.

-- No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, -- minä näin...

-- Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.

-- Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. -- Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin... katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että... Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: -- "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen...

-- Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.

-- Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.

-- Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!

Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.