Part 10

-- Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia ranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan kielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön ja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu: kaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi senvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä... kenties hän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä vaikenisivat kaiken ikänsä...

Tässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi tahtonut antaa sanoillensa painon.

-- Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties elämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on vähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki pilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee leikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen kuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku hattaroita... sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta Te tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte katsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi... Jättäkää, älkää lukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen, eläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia elämästä älkääkä ihmisestä... muutoin...

-- Niin, mitä sitten?

-- Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.

-- Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?

-- Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.

Aleksander näytti rauhattomalta, puhuttuaan noin varomattomasti.

-- Ei, vielä yksi sana, alkoi Liisa, runoilijan täytyy herättää myötätuntoisuutta itseensä: Byron on suuri runoilija, miksi tahdotte, etten minä tuntisi myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Olenko minä sitten niin typerä, mitätön etten käsittäisi?...

Liisa pahastui.

-- En minä tarkoittanut ollenkaan sitä: tuntekaa myötätuntoisuutta semmoiselle, joka on naiselliselle sydämmelle ominaista: hakekaa senlaista, joka on sille sopivata, muutoin voi tapahtua hirmuinen epäsopu... sekä päässä että sydämmessä. Tässä hän pudisti päätään viittaamalla, että hän on itse -- tämmöisen epäsovun uhri.

-- Toinen näyttää Teille, sanoi hän, kukkaisen ja pakoittaa nauttimaan sen lemua ja kauneutta, mutta toinen taas näyttää myrkyllisen nesteen siitä... silloin Teiltä katoaa sekä kauneus että hyvä tuoksu... Näiden ihmisten välillä ja myötätuntoisuudella niitä kohtaan on eroitus. Älkää etsikö myrkkyä, älkää ottako selkoa juurta jaksain siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä ympärillämme on: älkää etsikö tarpeetonta kokemusta: ei se vie onnen tielle.

Hän vaikeni. Tyttö kuunteli luottavaisesti ja mietteissään.

-- Puhukaa, puhukaa... sanoi hän lapsellisella nöyryydellä, -- minä olen valmis kuuntelemaan Teitä pitkät päivät, tottelemaan Teitä kaikessa...

-- Minuako? sanoi Aleksander kylmästi. Herra varjelkoon! Mikä oikeus minulla on hallita tahtoanne?... Suokaa anteeksi, että rohkenin tehdä muistutuksen. Lukekaa mitä vaan tahdotte... Child-Herold -- on erittäin hyvä kirja, Byron -- on suuri runoilija.

-- Ei, älkää teeskennelkö, älkää puhuko sillä tavalla. Sanokaa mitä minun pitäisi lukea?

Pedantien arvokkaisuudella esitti hän Liisalle muutamia historiallisia kirjoja, matkakertomuksia, mutta tähän Liisa vastasi, että hän oli jo kasvatuslaitoksessa semmoisiin kyllästynyt. Sitten osoitti Aleksander hänelle Valter Scottia, Koperin, muutamia ranskalaisia ja englantilaisia mies-ja naiskirjailijoita, venäläisistä ainoastaan pari kolme, koettaen täten aivankuin sattumalta tuoda esille kirjailijamakunsa ja tajuamisensa. Sen jälkeen ei niiden välillä ollut enää täänkaltaista keskustelua.

Aleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, -- Mitä minä naisista! sanoi hän: -- rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut...

-- Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä. Muistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä tyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain aivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.

Aleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset unelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä edessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä alkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää kutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan. "Jälleen! jälleen kaikki entinen!" puhui Aleksander, "mutta minä olen luja!" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.

Kärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa. Kostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin kanssa, -- ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen, etteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin Liisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti ystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että ilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Aleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala tiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt koko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he menivät.

Virstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat he Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät, mutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi, Kostjakow alkoi taas lörpötellä.

-- Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan: samovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme toisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta Aleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona... tahi oikeammin on pitkällään.

Liisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Niin, -- entäs sitten? -- Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,

-- Niin taitaa olla jo viikko.

-- Minkätähden ette ole käynyt?

-- Ilman vaan, ei haluttanut.

-- Ei haluttanut! sanoi Liisa hämmästyen.

-- Niin entäs sitten?

Liisa oli ääneti, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut "voiko se tulla kysymykseen, ettei haluta?"

-- Minä tahdoin lähettää isän kaupunkiin Teidän luoksenne, sanoi hän, mutta en tiennyt missä asutte.

-- Kaupunkiin minun luokseni? Mitä varten?

-- Kaunis kysymys! sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. Mitä varten? Tiedustamaan oliko Teille jotain tapahtunut, oletteko terve?

-- Mitä se Teitä koskisi?

-- Mitäkö minua koskisi? Jumalani!

-- Mitä, Jumalani?

-- Kuinka mitä!... onhan... minulla, Teidän kirjojanne... Liisa hämmästyi. -- Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.

-- Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?

-- Pitää!

-- Minkätähden?

-- Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja toisti: -- minkätähden, minkätähden.

Adujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa, nuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.

"Vai niin! Siis jo!" ajatteli Aleksander, "en odottanut näin pian". Sitten hän purskahti suureen nauruun.

-- Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa... jatkoi tyttö. Hänen silmissään välähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi sanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.

-- Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän kanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi... Tuletteko huomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?

Hän juoksi pois odottamatta vastausta.

Isä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään. Aleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja häntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen tilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.

"Hän rakastaa minua", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia. "Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla tänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti... harmillista!"

Mutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut tyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin kanssa.

Kohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko suuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut jalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi kylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka -- ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.

"Luontokappale!" mumisi hän itsekseen, "siis senlainen ajatus pyörii sinulla mielessäsi... vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka... käyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen... vietellä... no niin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? -- Sama ikävä ja lisäksi omantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata häntä... Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun puhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun -- en viettele häntä".

Liisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta sitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään mistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander tulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan, hänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon viimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.

Seuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi alkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä. Ei hän taaskaan tullut.

Kolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä rannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää pari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen odottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä, etteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti vaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan... Hetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan lauseen viipymisestä -- ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta Aleksander viipyy juuri kun kiusalla.

Kerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana ja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja vapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander kädet ristissä.

Kyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään aikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja samaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.

-- Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?

Liisa säpsähti.

-- Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.

-- Oletteko minua odottanut?

-- Minä? vastasi elävästi Liisa.

-- Oi, jos Te tietäisitte... hän lopetti vastauksen kovalla kädenpuristuksella.

Minä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi, tarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.

Liisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.

-- Se ei ole totta, sanoi hän.

-- Se on totta! vastasi Aleksander.

-- Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle. Älkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille salaisuuden...

Täällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme, huvihuoneesen... se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.

He läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen olkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin tapaista väristystä.

"Mitäpä siitä", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, "jos menen? Menenhän minä; vaan lystin vuoksi... katson, mitenkä heillä on siellä, huvihuoneessa... onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä mennä suoraan rehellisesti... minä olen viekotuksesta kaukana, Jumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta sanomaan, että matkustan... vaikk'en matkusta minnekään! -- Ei, paha henki! minua sinä et viekottele". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin Krilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse, kuiskasi hänellekin. "Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei ollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla, parin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet..."

Mutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt jalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen, taistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä itsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta, sitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta mihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä, jos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi hän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan mietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän oli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä huomenna -- mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.

Oltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello yhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea. Hän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti ympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin ennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja istui sohvalle, pimeään nurkkaan.

Näytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan oven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän sohvaa ja otti hiljaan kädestä -- Liisan isää. Aleksander säpsähti, peräytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä kiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.

-- Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.

-- Minä... tulin kalastamaan... mumisi Aleksander tuskin voiden liikuttaa huuliaan. Hampaat kalisivat suussa. Vanhus ei ollut ollenkaan peloittava, mutta Aleksander niinkuin varas ainakin, joka pahaa tehdessä on saatu kiinni, vapisi kuin vilutaudissa.

-- Kalastamaan! toisti vanhus ivallisesti. Tiedättekö mitä se merkitsee, kun kalastetaan sameassa vedessä. Aikoja sitten olen pitänyt teitä silmällä ja nyt viimeinkin olen teidän perillenne päässyt; Liisani minä tunnen kapalosta saakka: hän on avosydämminen ja hyvä, mutta Te; Te olette vaarallinen veijari...

Aleksander tahtoi nousta, mutta ukko pidätti häntä.

-- Niin, herraseni, älkää pahastuko. Te tekeydyitte onnettomaksi ja teeskennellen kartoitte Liisaa, viekottelitte hänet, ja kerran varmana asiastanne tahdoitte käyttää tilaisuutta hyväksenne... Onko tämä hyvä työ? Miten minä Teitä nimittäisin?

-- Minä vannon kunniani kautta, etten voinut aavistaa seurauksia... sanoi Aleksander, syvä vakuutus äänessään. Minä en tahtonut...

Vanhus oli ääneti.

-- Voi olla niinkin! sanoi hän, voi olla ettette rakkaudesta, vaan ajanvietoksi panitte tyttöraukan pään pyörälle, aavistamatta itsekään mitä siitä seuraa; jos onnistuisi -- on hyvä, jos ei -- ei siitäkään väliä. Pietarissa löytyy paljon sellaisia velikultia... Tiedättekö miten kohdellaan semmoisia vekkuleja?

Aleksander istui silmät maahan luotuina. Hänellä ei ollut voimia puolustaakseen itseään.

-- Alussa minä ajattelin Teistä parempata, mutta minä olen erehtynyt, suuresti erehtynyt! Näytitte niin hiljaiselta että oikein! Jumalan kiitos, että ajoissa ryhdyin... Kuulkaa: ei sovi aikaa menettää turhaa?; tyhmä tyttö voi millä hetkellä tahansa tulla tänne. Minä pidin Teitä eilen silmällä. Hän ei saa nähdä meitä yhdessä: Te matkustatte pois ja luonnollisesti ette palaja koskaan; hän arvelee, että Te olette hänet pettänyt -- ja olkoon se hänelle läksynä vastaisuudessa. Mutta muistakaa, ettei Teitä olisi täällä koskaan, hakekaa itsellenne toinen kalastamispaikka muutoin... kyllä minä saatan Teidät täältä silloin kaikessa ystävyydessä... Onneksenne, että Liisa voi vielä katsoa minua suoraan silmiin, minä olen pitänyt häntä kaiken päivää silmällä... muutoin ette lähtisi täältä tätä tietä... Hyvästi!

Aleksander tahtoi sanoa vielä jotain mutta ukko aukasi oven ja melkein työnsi hänet ulos.

Millaisessa tilassa Aleksander läksi -- tuomitkoon lukija, jos ei vaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä purskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta itseensä...

"Minkätähden minä elän?" sanoi hän ääneen. "Ilettävä, kuolettava elämä... Mutta minä, minä... Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia vastustamaan viekoitusta... niin on minulla kuitenkin uskallusta lopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän..." Nopein askelin lähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat jonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot. Ranta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.

-- Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle, joka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi keskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen. Ajatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille huokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi. Liikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia... Hän peitti kasvot käsillään... Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä silta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi taakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti hauta: puolet sillasta erkani ja ui pois... pikku laivoja kulki ohitse; vielä hetkinen -- ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja teki hurjan hyppäyksen... toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti syvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.

-- Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.

-- Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander vapisevalla äänellä.

-- Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti, haukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.

Aleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin pälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella kääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.

Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun alle.

Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä näkynyt.

Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan; taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua, kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.

Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä tilassa tapasi isä hänet kerrata.

-- Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset, sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.

-- Mihin?

-- Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.

-- Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.

-- Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka vielä asumme maalla.

-- Ah Jumalani! sanoi hän: -- täällä olisi talvellakin hyvä olla: jäädään tänne.

-- Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!

-- Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee onnen päivätkin.

-- Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa...

-- Eivät... palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä, ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän kotia katsoen silloin tällöin taakseen.

Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain päinvastaisella suunnalla.

V.

Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi, melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä. He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen mutaan.

Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve. Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.

-- Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan, vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen... en, minä en mene.

-- Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti Kostjakow.

-- Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.

-- Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa. Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau: maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla voi ostaa jo varsan.

-- Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti Aleksander.

-- Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan, niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä, menen minä sinne -- ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri; alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta... mieli ei tee sieltä lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa miehestä! -- Eivät tiedä missä illan viettää!

Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin, jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset hansikkaat käteensä.

-- Hansikkaat viisi ruplaa -- siis yhteiseen kaksikymmentä? laski Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.

-- Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!

Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti. Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin, iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa. Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.

Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja toimistaan.

Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.

Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä, pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi, miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta, uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja huomaamatta vaikenivat...