Part 8

-- En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu kuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja mitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on odottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi kukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten leikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä; usein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen omaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla ja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin uhri -- kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka on menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia himollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä kantapäähän ja taitaa itse ajatella: "hyvä olet, mutta päässäsi on varmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, -- kyllä minä poistan tämän itsepäisyyden, nämät -- tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen ja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti", tahi vielä pahempaa -- ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi olla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin kyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan: "kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen sydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset hyväilyt ja koko elämäsi." Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka nuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja joiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan uhriraukan juurikuin sanoisivat: "sitten kun mekin kulutamme nuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja saamme samallaisen loistavan kukan"... Hirmuista!...

-- Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo kirjoittanut -- sanoi Piotr Ivanitsh -- lannasta, perunoista, ja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa, ahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan tähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa, niin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä tee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain mieletöntä.

-- Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?

-- Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee valmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan on hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan -- alkoi uudelleen Piotr Ivanitsh oltuaan ääneti -- kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit olennot?

-- Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet nuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä -- joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole sammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet raittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä taluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle lahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa hänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait...

-- Jo. riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me asuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä -- niin silloin, muuten tämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun -- tulee paljon kestää! Ensimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan kulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi, sentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat vaihtelevaisuutta, uutta -- mainio järjestys! Mutta sittenkuin vaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin, paraateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen... ilman varoja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh irvisti happamesti.

-- Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme lasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä... Köyhä! mikä ilkeys! Ei, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.

-- Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka -- onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa naipi: ovat sepittäneet saman virren: "nuoruus on mennyt, yksinäisyys ikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!" Minä en ole semmoinen.

-- Hourailet, rakkahani!

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia olen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot naida?

-- Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahti Aleksander, peittäen kasvonsa käsillään.

-- No, kuinka kävi? Näetkös -- et itsekään tiedä. -- Oh! henki on pakahtua yhdestä ajatuksesta.

Te ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin, ettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla -- hänelle kaikki...

-- Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi, syleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä kielesi kääntyykään sanomaan "niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!"

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Mitä, eikö se voi olla mahdollista?

-- Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen melkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!

-- Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät, että me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme... koko vuosi...ja sitten.

-- Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti Piotr Ivanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?

-- Kahdeksantoista vuotta.

-- Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on kaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen, ymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa aikansa hauskasti, mutta sitten... löytää noiden tyttöriepujen joukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun tahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun ijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä estääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää hän pistää sinut pussiin...

-- Hän -- pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi, setä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut tekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?...

-- Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.

-- Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka Jumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja loistossa...

-- Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.

-- Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.

-- Aikaa voittaen -- niin sinäkin.

-- Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte, mutta minusta -- eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä minä olen sitten teidän silmissänne?

-- Ihminen.

-- Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni ole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen valmis valallani sen vannomaan... --

-- Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa todellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää kuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu tarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä tarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti rakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen, tekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan huomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat semmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä -- hulluutta!

Löytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat toinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?...

-- Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan tuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, -- ikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet itse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja kuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja aviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä -- se on totta! Mutta rakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä aina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina hakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi? Mihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen tarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset -- kaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut sananparreksi: "Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!" sanovat kaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi! Mutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset mielihalut, asianhaarat, sama kohtalo -- siksi he elävät yhdessä; jos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia,-- muutamat enemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi... Mutta ne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle korvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi kutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan lopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta, mutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää: ikuisesti, ikuisesti!... eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.

-- Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin morsiamenne...suokaa anteeksi... pistää teidät pussiin?...

-- En usko.

-- Mikä itserakkaus!

-- Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.

-- Taaskin varteen ottamista!

-- No, miettimistä, jos niin tahdot.

Mutta jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen?

-- Ei pidä päästää niin pitkälle; Jos semmoinen synti tapahtuisi, niin voisen taidokkaasti saada kylmenemään.

-- Niinkuin sitä muka voisi? Onko se Teidän vallassanne?...

-- On kyllä.

-- Sillä tavoin tekisivät kaikki petetyt miehet, sanoi Aleksander, jos vaan löytyisi keino...

-- Eivät kaikki miehet ole samanlaisia, ystäväni: toiset ovat sangen välinpitämättömät vaimojansa kohtaan, eivät käännä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä tahdo huomata; toiset tahtoisivat huomata itserakkaudesta, mutta ovat kunnottomia: eivät osaa ryhtyä käsin toimeen.

-- Mitenkä te teette?

-- Se on minun salaisuuteni; ei sinun päähäsi saisi sitä kuitenkaan: sinä olet kuumeessa...

-- Minä olen onnellinen ja kiitän Jumalaa; mitä taas tulevaisuudessa tulee, siitä en tahdo tietää.

-- Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että rakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata nauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa mihinkään. "En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee", s.o. en tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea käsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani, antaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?

-- Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee, niin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.

-- Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi, eikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.

-- Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella teidän vähennyslasiinne?

Ei, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun huvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.

-- Minkätähden -- jatkoi Aleksander harmistuneena -- rupeaisin alussa murhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä olen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä tähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei ole vielä tullut?

-- Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit -- surukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja siltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota siihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien puolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja rauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.

-- Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

Piotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.

-- Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua hetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella... ei, minä tunnen ettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää tutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa onnettomuus, vaara, tahi ei -- yhdentekevää!... Miksi minä rupean ennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään...

-- Sanoinhan minä miksi, mutta hän panee vaan omiaan! Älä pakoita minua tekemään sinun kustannuksellasi jotain loukkaavata vertailua. Siksi, että kun näet vaaran, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden uhkaavan, niin on helpompi taistella sen kanssa -- ja kantaa se: et tule hulluksi, etkä kuole; tahi kun tulee ilo, niin älä ala hyppiä ja kaataa rintakuvia -- käykö jo selville? Hänelle puhutaan: tuossa on alku, arvaa sen mukaan itse loppu, mutta hän ummistaa silmänsä, pudistaa päätänsä, kuin mitä peljättiä näkisi, elää niinkuin lapsi. Sinun käsityksesi mukaan, elä vaan päivä päivältä miten sattuu, istu mökkisi kynnyksellä, mittaile elämäsi päivällisillä, tanssiaisilla, rakkaudella ja muuttumattomalla ystävyydellä. Kyllä kaikki haluavat kultaista elämää! Johan minä sanoin sinulle, että sinun käsityksilläsi on hyvä elää maalla, vaimon ja puolentusinan suuruisen lapsiliudan kanssa, mutta täällä täytyy tehdä työtä; senpä vuoksi pitää aina ajatella ja muistaa, mitä teit eilen, mitä teet tänään, että tietäisit mitä huomenna on tekeminen, s.o. lakkaamatta tarkastaa itseään ja tehtäviään, Siten pääsee jonkin asian perille; vaan tuolla tavoin... Mutta ei sinun kanssasi maksa puhua: sinä olet nyt houreissasi. Ai! Kohta on tunti kulunut. Ei sanaakaan enää. Aleksander; mene pois... minä en tahdo kuulla enempää; tule huomenna päivälliselle luokseni, muutamia muita tulee myös --

-- Kenties ystäviänne?

-- Niin... Konew, Smirnow, Feodorow -- sinä tunnet heidät, ja sitten vielä joku...

-- Konew, Smirnow, Feodorow! Ne ovat samoja ihmisiä, joiden kanssa olette asioissa.

-- No, niin! kaikki tarpeellisia ihmisiä.

-- Vai ne ovat teidän ystäviänne? Tosiaan, en ole huomannut, että olisitte ottanut ketään vastaan kovin lämpimästi.

-- Johan olen sinulle sanonut, että minä kutsun niitä ystäviksi, joita kohtaan useimmin, jotka tuottavat minulle hyötyä tahi hauskuutta. Hyvänen aika! Mitä varten minä ilmaiseksi rupeaisin syöttämään?

-- Minä luulin, että otatte, ennen häitä jäähyväiset todellisilta ystäviltä, joita sydämmestänne rakastatte, joiden kanssa maljan ääressä muistelette viimeisen kerran hauskaa nuoruuden aikaa ja ehkä erohetkellä puristatte heitä kovasti sydäntänne vastaan.

-- Sinun viidessä sanassasi on kaikkea, mitä elämässä ei ole eikä tarvitse olla. Millä riemulla tätisi heittäytyisi sinulle kaulaan! Tosiaan, siinä olisi todelliset ystävät, kun löytyy ainoastaan ystävät, ja malja, silloin kun juodaan pikareista tahi laseista, ja syleilyjä eronhetkellä, kun ei ole eronhetkeä. Oh, Aleksander.

-- Eikö teidän ole ikävä erota, taikka edes harvemmin tavata näitä ystäviä? sanoi Aleksander.

-- Ei! En ole koskaan lähestynyt heitä siihen määrään, että olisi ikävä, ja neuvoisin että sinäkin tekisit niin.

-- Mutta kenties he eivät ole sellaisia: kenties heidän on ikävä kadottaa Teissä hyvän kumppalin, seuralaisen?

-- Se ei ole minun asiani, vaan heidän. Monta kertaa minäkin olen kadottanut semmoisia tovereita, mutta en ole vaan kuollut siitä. Niin, -- sinä siis tulet huomenna?

-- Huomenna, setä, minä olen...

-- Mitä?

-- Kutsuttu maalle.

-- Varmaan Ljubetskille?

-- Niin.

-- Vai niin! No, tee kuin tahdot. Muista työtäsi, Aleksander! Minä sanon toimittajalle, miten vietät aikasi...

-- Ah, setä, kuinka semmoista saattaa tehdä! Minä lopetan välttämättömästä otteet saksalaisesta taloudesta.

IV.

-- Aleksanderin elämä jakautui kahteen osaan. Aamupäivän nielivät virkatoimet. Hän mylläröi tomuisia asiapapereja, kuvitteli kaikkien asianhaarain koskevan häntä, laski paperille miljoonia hänelle kuuluvia rahoja. Mutta välistä pää kieltäytyi ajattelemasta toisten edestä, kynä putosi hänen kädestään ja hänet valtasi tuo lemmen hurmaus, jolle Piotr Ivanitsh oli niin vihanen.

Silloin Aleksander heittäysi tuolin nojaa vastaan ja kiiti ajatuksissaan ruohoiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole papereja, ei mustetta, ei kummallisia kasvoja, eikä vara-virkapukuja, missä vallitsee rauhallisuus, hurmaus ja viileys, missä kauniisti varustetussa salissa tuoksuvat kukat, kaikuu pianon säveleet, häkissä hypiskelee papukaija, mutta puutarhassa huojuvat koivun ja sirenin oksat. Kaiken tämän hallitsijattarena oli -- hän...

Istuessaan aamupäivällä virastossa oli Aleksander läsnä näkymättömänä eräässä Ljubetskin huvilan saaressa, mutta illalla oli hän siellä oikein nähtävänä, koko olennollaan. Heitetäämpä julkinen katsahdus hänen onneensa.

Oli kuuma päivä, yksi harvinaisista päivistä Pietarissa: aurinko elähdytti peltoja, mutta näännytti Pietarin katuja, kuumentaen säteillään graniittia, mutta säteet, poistuen kiviltä, paahtoivat ihmisiä. Ihmiset kulkivat hitaasti päät allapäin, koirat -- kielet ulkona suusta. Kaupunki oli niiden satukaupunkien näköinen, joissa kaikki lumoojan käskystä yht'äkkiä kivettyy. Ajopelit eivät tärisseet pitkin kiviä; varjostimet, kuin suljetut silmänluomet, peittivät akkunat; puupölkäreillä kudottu katu kiilsi kuin parketti; katukäytävillä poltti jalkapohjia. Joka paikassa oli ikävää, unista.

Jalkasin kulkija haki varjoa pyyhkien hikeä otsaltaan. Kyytivaunut, kuuden matkustavaisen kanssa, kulkivat hitaasti kaupungin taakse, tuskin nostaen pölyä jälessänsä, Kello neljä tulivat virkamiehet toimistaan, ja kulkivat hiljakseen kotia.

Aleksander juoksi ulos, niinkuin talon olisi katto pudonnut, hän katsoi kelloa -- myöhään: päivälliselle ei hän ehdi enään. Hän läksi ravintolaan.

-- Mitä teillä on? Pian!

-- Julienne-soppaa ja à la reine, à la provencale kastiketta, à la maitre d'hotel; kalkkunapaistia, lintua, leivoksia.

-- No, tuokaa à la provencale soppaa, julienne-kastiketta ja leivoksia, paistia, mutta pian.

Palvelija katsoi häneen.

-- No, mitä? sanoi Aleksander kärsimättömänä.

Tämä juoksi tiehensä ja toi mitä päähän pisti. Adujew oli sangen tyytyväinen. Hän ei odottanut neljättä ruokaa, vaan juoksi Nevan rantakadulle. Siellä häntä odotti vene ja kaksi soutajaa.

Tunnin päästä hän näki luvatun maan kulman, nousi seisoalleen veneessä ja suunnitti katseensa kauas. Ensin hänen silmänsä himmentyivät pelosta ja rauhattomuudesta, joka muuttui epäilykseksi. Sitten yht'äkkiä kasvot kirkastuivat ilon vaikutuksesta, aivan kuin auringon loistamina. Hän erotti puutarhan aidan vieressä tutun leningin; hänet sieltä tunnettiin ja heilutettiin nenäliinaa. Häntä on odotettu kenties kuinka kauan. Hänen jalkopohjiaan poltti ihan kärsimättömyydestä.

-- "Ah! jos voisi Jalkasin kulkea veden pinnalla!" ajatteli Aleksander. "Kyllä keksivät kaikkea joutavaa, mutta eivät ole sitä keksineet."

Soutajat lonksuttavat hitaasti, säännön mukaisesti airoillaan aivan kuin kone. Hiki juoksee karpaleina pitkin päivettyneitä kasvoja; he eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että Aleksanderin sydän pamppaili rinnassa, että hän, irroittamatta silmiään yhdestä samasta pilkusta, jo pari kertaa ajatuksissaan nosti väliin toista ja väliin toista jalkaa veneen laidan yli, mutta he eivät välitä mistään: soutavat soutamistaan yhtä hitaasti ja pyyhkivät välistä hihalla kasvojaan.

-- Nopeammin! sanoi hän. Saatte puoli ruplaa juomarahaa.

Silloinkos alkoivat miehet tehdä työtä, ja liikkua paikallaan! Mihin joutui väsymys? Mistä tuli voimia? Airot loiskivat vaan vettä pitkin. Vene -- luiskahtaa eteenpäin kolme syltä kuin ei mitään. Heilauttivat kertaa kymmenen -- perä muodosti vempeleen, vene kiiti kauniisti ja kallistui ihan rantaan. Aleksander ja Nadinka hymyilivät kaukaa toisilleen eivätkä poistaneet katsetta toisistaan. Aleksander astui toisella jalalla veteen sen sijaan, kuin olisi pitänyt astua maalle. Nadinka nauroi.

-- Hiljemmin, herra, odottakaa, minä ojennan teille käteni, sanoi toinen soutajista, kun Aleksander oli jo rannalla.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi Adujew ja juoksi Nadinkan luo.

Tämä hymyili kaukaa suloisesti Aleksanderille. Joka veneen liikkeessä rantaan päin kohosi ja laskeutui hänen rintaansa kovemmin.

-- Nadeshda Aleksandrowna!... sanoi Adujew, voiden tuskin vetää henkeä ilosta.

Aleksander Fedoritsh!... vastasi hän.

-- Tietämättä heittäysivät he toisiansa vastaan, mutta hillitsivät itseään ja katsoivat toinen toisiaan hymyillen, kosteilla silmillä, eivätkä voineet puhua mitään. Siten kului muutama minuutti.

Ei voi syyttää Piotr Ivanitshia siitä, ettei hän huomannut Nadinkaa ensikerralla. Hän ei ollut kaunotar, eikä vetänyt paikalla huomiota puoleensa.

Mutta se, joka katseli hänen kasvojensa piirteitä, ei kääntänyt katsettaan hänestä pois. Hänen kasvonsa olivat harvoin paria minuuttia rauhallisina. Hänen sielunsa, joka vähimmästäkin oli tunteellinen ja hellä ärtymään, ajatukset ja kaikellaiset vaihelivat mielenliikutukset, toinen toisensa jälkeen alinomaa hänen kasvoillaan ja nämä tunteitten väritykset vaihtuivat kummallisessa leikissä, antaen hänen kasvoilleen joka minuutti uuden ja odottamattoman ilmeen. Esimerkiksi, silmät salamoivat yht'äkkiä, polttavat ja silmänräpäyksessä peittyvät pitkien silmäripsien alle; kasvot tulevat elottomiksi ja liikkumattomiksi -- ja Teidän edessänne on aivan kuin marmoripatsas. Sen jälkeen odotatte taaskin samanlaista läpitunkevaa sädettä -- mutta merkkiäkään siitä ette näe! Silmäluomet kohoavat hiljaa, Teidät valaisee hitaasti -- lempeä silmien loiste, aivan kuin kuun, joka ilmestyy hitaasti pilvien taakse. Liikkeissä on samaa. Niissä on paljon viehätystä, mutta ei keijukaisen suloutta. Tässä viehätyksessä on paljon kummallistakin, rajua, jota luonto antaa kaikille, vaan jonka taide karsii pois jälkeä jättämättä, sen sijaan kuin sen pitäisi vaan pehmentää. Nämät jäljet ilmestyivät usein Nadinkan liikkeissä. Väliin hän istuu oikein taiteellisessa asennossa, mutta ei aikaakaan, Jumala ties mistä sisällisestä liikkeestä, tämä kuvan tapainen asema vaihtuu aivan odottamatta ja taaskin lumoavalla liikkeellä. Puheessa on taas samat odottamattomat käännekohdat: milloin oikea arvostelu, milloin haaveilu, luja päätös, sitten lapsen ilveet, tahi hieno teeskentely. Kaikki osoittivat hänessä terävää järkeä, itsepintaista vaihtelevaista sydäntä. Ei Aleksander yksin olisi hänen tähdensä tullut hulluksi; ainoa, Piotr Ivanitsh, ainoastaan pääsee vapaaksi: mutta paljonko semmoisia löytynee?

-- Te odotitte minua! Jumalani, miten minä olen onnellinen! sanoi Aleksander.

-- Minäkö odotin? En edes ajatellutkaan! vastasi Nadinka, pudistaen päätään. Tiedättehän, että minä olen aina puutarhassa.

-- Oletteko te vihanen? kysyi Aleksander arasti.

-- Mistä? Sepä ajatus!

-- No, antakaa kätenne.

Hän ojensi Aleksanderille kätensä; kun tämä oli sitä koskettanut, niin Nadinka tempasi sen paikalla takaisin -- ja muuttui yht'äkkiä. Hymy katosi, ja kasvoille ilmestyi jotain harmin tapaista.

-- Mitä, juotteko maitoa? kysyi Aleksander.

Nadinkalla oli kuppi ja korppu kädessä.

-- Minä syön päivällistä, vastasi hän.

Syötte päivällistä, kello kuusi, ja maitoa.

-- Teistä tietysti on kummaa nähdä maitoa sedän komean päivällisen perästä, mutta me elämme täällä kuin maalla: elämme säästäväisesti.

Hän lohkasi etuhampaillaan muutaman murun korpusta ja huuhtoi niitä suustansa alas maidolla, irvistäen huulillaan mitä viehättävimmästi.

-- Minä en ole syönyt sedän luona päivällistä, minä kieltäysin eilen, vastasi Adujew.

-- Miten kunnoton Te olette! Kuinka voitte noin valehdella? Missä olette tähän saakka ollut?

-- Istuin tänään virastossa kello neljään...

-- Mutta nyt on jo kuusi. Älkää narratko, tunnustakaa pois, Teidät sai viekotelluksi päivällinen ja hauska seura? Teillä oli siellä hyvin, hyvin hauskaa.

-- Vakuutan kunniasanallani. En ole edes käynytkään sedän luona... alkoi Aleksander innokkaasti puolustustaan. Olisinko sitten ehtinyt tulla tänne jo tähän aikaan?