Part 7

-- Mikä sinun päähäsi pisti tutustua hänen kanssaan? Ei hän ole hauskan näköinen: nenän vieressä on käsnä.

-- Käsnäkö? En minä muista. Kuinka te sen huomasitte, setä?

-- Nenän vieressä olisi käsnä, eikä sitä huomaisi! Miksi mielesi tekee hänen luokseen?

-- Hän on niin hyvä ja kunnioitettava...

-- Kuinka sinä et huomannut käsnää nenän vieressä, mutta tiedät jo että hän on hyvä ja kunnioitettava? Se on merkillistä. Mutta maltapas... onhan hänellä tytär -- pieni mustanverevä. Aha! nyt en ihmettele. Siis sentähden et huomannutkaan käsnää nenän vieressä.

Molemmat purskahtivat nauruun.

-- Mutta minä ihmettelen, setä, sanoi Aleksander, että te huomasitte ennen käsnän nenän vieressä kuin tyttären.

-- Anna paperi takaisin. Sinä varmaankin päästät siellä ulos kaiken tunteen ja unhotat kokonaan panna läpän kiinni, saat joutavaa toimeen ja piru ties mitä selität...

-- En, setä, en saa. Tehkää mitä tahdotte, mutta paperia en anna, minä menen paikalla...

Ja hän katosi kamarista.

Työ tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat Aleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh alkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti, että Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille viikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston päälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi, samalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä, mutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. "Vaan minä saan tehdä heidän sijassaan työtä!" lisäsi hän. Sanomalehden toimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi, käänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin kaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä mukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä ei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän ei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta kutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti unelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia kuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää hänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja sanoi: "Niin! Tämä on entistä parempi." Muutamia palstoja tuli vieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin kiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa, sekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi toteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa; näytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä...

Muutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään, juuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin. Tämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja kohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee palstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä pojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi sedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi huomata iloisen hätiköimisen.

-- Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän ja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.

-- Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan näkynyt?

-- Olen... ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen saksalaisesta talouden...

-- Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle toissa päivänä, ettet sinä mitään tee -- aika toimittaja! Kyllä minä hänet opetan, kun ensikerran kohtaan...

-- Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: -- minä en ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi...

-- Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko nimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?

-- Aleksander pudisti päätään.

-- No, rahaa sitten?

-- En.

-- Mitä sinä katselet sitten semmoisella sotapäällikön katseella? Kun et, niin älä sitten hämmennä minua, istu ennemmin ja kirjoita Moskovaan, kauppias Dubasoville, että lähettäisi pian loppurahat. Lue hänen kirjeensä: missä se on? Tuossa.

Molemmat olivat ääneti ja alkoivat kirjoitta.

-- Olen lopettanut! sanoi Aleksander muutaman minutin kuluttua.

-- Pian valmistui: oivallinen mies! Näytäpäs tänne. Mitä tämä on? Sinä kirjoitat minulle. K. Herra Ivanitsh! Hänen nimensä on Timofei Nikonitsh. Kuinka 520 ruplaa! 5200! Mikä sinua vaivaa, Aleksander?

Piotr Ivanitsh pani pois kynän ja katsoi veljensä poikaa. Tämä punastui.

-- Ettekö huomaa mitään kasvoissani? kysyi hän.

-- Jotain typerää... Annapas olla. Oletko rakastunut? kysyi Piotr Ivanitsh. Aleksander oli ääneti.

-- Niinkö, vai mitä? arvasinko?

Aleksander nyökäytti riemun hymyllä ja säteilevällä katseella myöntävästi päätään.

Oikein arvattu! Miten en heti arvannut? Vai sentähden olet tullut laiskaksi, ja sentähden sinua ei näe missään. Saraiskinit ja Skatshinit kuiskaavat minulle: missä ja missä Aleksander Feodoritsh on? Mutta hänpä on -- seitsemännessä taivaassa.

Piotr Ivanitsh alkoi jälleen kirjoittaa.

Nadinka Ljubetskiin! sanoi Aleksander.

-- Minä en kysynyt, vastasi setä: -- olkoon kenen tallansa -- niin se on kaikki hulluutta. Mihin Ljubetskiin? Siihenkö, jolla on käsnä?

-- Hyi! setä! keskeytti Aleksander harmistuneena: -- mikä käsnä?

-- Ihan nenän vierensä. Etkö vieläkään ole tarkastanut?

-- Aina te sekoitatte. Äidillä taitaa olla käsnä nenän vieressä.

-- No, yhdentekevä.

-- Yhdentekevä! Nadinka! hän on enkeli? Ettekö tosiaankaan ole häntä huomannut? Nähdä kerran -- eikä huomata.

-- Mitä hänessä on niin merkillistä? Mitä, hänessä pitäisi huomata? Sanoithan ettei hänellä ole käsnää?...

-- Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa että hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen? Tarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä piilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö... syvä luonne...

Setä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander, jatkoi:

Te ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä selkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa! Kuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne sen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.

Aleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa. Sitten alkoi hän taas.

-- Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja hellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu, mikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa... ei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin ihana; kuinka onnellinen minä olen.

-- Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä harppauksella ja syleili setää.

-- Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan: -- pane läppä pian kiinni, -- kaiken höyryn päästit pois! Sinä olet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen kaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen päälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi. Kaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran tähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole kumminkaan tyhmä!

-- Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.

-- Kyllä sen huomaa!

-- Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen alas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja rakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden...

-- Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin... No, mutta mitä minä teen nyt kirjeellä?

-- Antakaa, minä raaputan pois -- ei sitä huomaakaan, sanoi Aleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon tapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän. Hieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn päällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon rintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari kolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota tärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.

-- Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia: -- mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.

-- Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun tunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen, onnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.

Setä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.

-- Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?

Sillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.

-- Maksan, sanoi hän: -- maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan, että mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on määrätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin, niin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu hiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden tyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No... sinä olet onnellinen... Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.

Vaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään kerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.

-- Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin aloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus jatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas, minä kerron ennen itse.

-- Te? Sepä olisi hauskaa?

-- No, kuuntele sitten, se on sangen hauskaa. Sinä kohtasit eilen kaunotartasi yksin...

-- Mistä te sen tiedätte? sanoi Aleksander tulistuneena: -- lähetättekö minua nuuskimaan.

-- Kuinkas muuten, minä pidän palkattuja nuuskijoita sinua varten. Mistä sait semmoista päähäsi, että minä niin paljon pidän huolta sinusta? Mitä se minua liikuttaa?

-- Näitä sanoja seurasi jäinen katse.

-- Mistä te sitte tiedätte? kysyi Aleksander, lähestyen setää.

-- Istu, istu, Jumalan tähden, älä lähesty pöytää, särjet taas jotain. Kasvoissasi on kaikki kirjoitettu, minä luen täältä. Teillä oli tunnustus keskenänne, sanoi hän.

-- Aleksander punastui ja oli ääneti. Näkyi että setä osasi pilkkuun.

-- Te olitte molemmat, niinkuin tapana on, hyvin typerät, sanoi Piotr Ivanitsh.

Veljenpoika teki tuskallisen liikkeen.

Asia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain mallista, jatkoi setä: -- sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän vastasi: "mammalle tahi tädille" tahi jotain muuta senkaltaista, mutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa...

-- Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme puutarhassa... sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.

-- No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: -- kenties vielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että voi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä kysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. -- Miksi se miellyttää? "Niin vaan" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti, sentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta vaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne, hymyilitte ja punastuitte.

-- Ah, setä, setä, johan te nyt!... puhui Aleksander, ollen kovin hämillään.

-- Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua, että edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun, ikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan jouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin kuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä ennenkin olit nähnyt hänet... mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?

-- Nadinka.

-- Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat, että myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat hänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset... Ajattelen, että kai kädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.

-- Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander joutuen pois suunniltaan.

-- Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan muuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia loruja.

-- Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.

-- Vaikeako tuo on? Aatamista ja Eevasta alkaen on kaikilla sama histooria, ainoastaan vaan pienillä muutoksilla. Kun tulee tuntemaan kysymyksessä olevien henkilöitten luonteet, voipi tietää muutokset. Se kummastuttaa sinua, mutta olet kuitenkin kirjailija olevinasi? Nyt alat hyppiä ja laukata päivää kolme kuin hullu, pyrit riippumaan jokaisen kaulaan -- mutta, Jumalan tähden, älä toki minun. Neuvoisin panemaan itsesi täksi ajaksi lukon taakse kamariisi, laskemaan siellä ulos kaiken tämän höyryn ja tekemään kaikki tekoset Evsein kanssa, ettei kukaan näkisi. Sitten vähän mietiskelet ja koetat saada toista, esimerkiksi suuteloa.

-- Nadjan suuteloa! Oi mikä suuri, mikä taivaallinen palkinto! sanoi Aleksander melkein ulvoen.

-- Taivaallinen!

-- Mikäs muu -- aineellinenko, maallinenko, teidän käsityksenne mukaan?

-- Epäilemättä, sähkön vaikutusta; rakastuneet -- ovat kuin kaksi Leydenin pulloa, jotka molemmat ovat kovin sähköllä täytetyt; suuteloilla sähkö pääsee pois, ja kun on kokonaan päässyt pois -- hyvästi rakkaus, ja sitten seuraa kylmeneminen...

-- Setä!

-- Niin kyllä! Miten sinä arvelet?

-- Mikä katsantotapa! mitkä käsitteet!

-- Niin, minä unhotin: sitten sinulla vielä näyttäytyvät "aineelliset merkit." Taaskin tuot jos jonkin joutavata, alat niitä ajatella ja katsella, mutta työ sysätään syrjään.

Aleksander kopeloi taskuaan. Mitä, joko siellä on? Alat tehdä kaikkea samaa, mitä maailman luomisesta ihmiset ovat tehneet.

-- Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?

-- Niin, mutta vielä tyhmemmin.

-- Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion rakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta, enkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te... enkä repiä pyhien salaisuuksien verhoa...

-- Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä kovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon... sinä tulet vaan uskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan ajattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi surua enemmän kuin sitä pitäisi olla.

-- Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta kertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun sydämmessäni tapahtuu.

-- Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua...

-- Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden kyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein salaisimpiin sydämmeni mutkiin.

-- En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun neuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!...

-- Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne, mutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä. Se koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko elämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla -- kuuletteko? en tahdo!

-- Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta elämää.

-- Niin, puhui Aleksander, -- huolimatta teidän ennustuksistanne, tulen minä onnelliseksi, rakastamaan ikuisesti ja ainoastaan kerran vaan.

-- Oh, ei! Minä aavistan, että säret paljon vielä yhtä ja toista minulta. Se nyt ei olisi vielä mitään: rakkaus menee rakkautena; ei sinua kukaan kiellä; ei ole meidän vallassa johtaa, ettei kovin antaisi itseään rakkaudelle etenkin sinun ijälläsi, mutta kuitenkaan ei siihen määrään että heittää työn; rakkaus rakkautena, vaan työ työnä...

-- Kirjoitanhan minä otteita saksalaisesta...

-- Ole nyt jo, et sinä kirjoita mitään otteita, antaut vaan lemmen hurmaukselle, mutta sanomalehden toimittaja antaa sinulle eron...

-- Antakoon vaan! Minä en häntä tarvitse. Voinko minä ajatella nyt tuota ilettävää hyötyä, kun...

-- Ilettävää hyötyä! Ilettävää! Rakenna ennen kalliolle mökki, syö leipää, juo vettä ja laula:

Sun kanssas köyhä mökki Muuttuupi Edeniksi!...

mutta silloin kun sinulta loppuu "ilettävä metalli", niin älä pyydä minulta -- minä en anna...

-- En minä ole tainnut usein teitä vaivata.

-- Tähän saakka et ole, Jumalan kiitos, mutta voisi tapahtua, kun työn heität; rakkaus vaatii myöskin rahaa: siinä tulee liikaa ylellisyyttä ja muita kulunkeja.

Oh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on ilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!

-- Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?

Minä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä olen kolmekymmentäyhdeksän...

-- Millainen teidän on?

-- Ehkä sellainen kuin minun on.

-- Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Niinkuin te muka voisitte rakastaa?

Miksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen vuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan itseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.

-- Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään! huomautti ivallisesti Aleksander: -- joka ei hetkeksikään unhotu...

Villitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan jolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei ole rakkautta...

-- Mitä sitten?

-- Riettautta, niinkuin sinä sanot.

-- Te... rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: -- ha, ha, ha!

Piotr Ivanitsh puhui silmillään.

-- Ketä, setä? kysyi Aleksander.

-- Tahtoisitko tietää!

-- Tahtoisin. Morsiantani.

Mo... morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan ja lähestyi setää.

Etemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr Ivanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän nosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita kuvia, kellon ja mustepullon.

Varmaan te aiotte naida? kysyi Aleksander yhtä hämmästyneenä.

-- Varmaan.

-- Ja te olette noin rauhallinen? Kirjoitatte Moskovaan kirjeitä, puhutte sivuasioista, käytte tehtaalla ja keskustelette noin helvetin kylmästi rakkaudesta?

-- Helvetin kylmästi -- se on jotain uutta. Helvetissä, sanotaan, on kuuma. Mitä sinä minua niin kummasti katselet?

-- Te -- aiotte naida?

-- Mitä siinä on ihmeellistä? kysyi Piotr Ivanitsh, pannen pois kynän.

-- Kuinka, mitä? aiotte naida, eikä sanoa minulle!

-- Suo anteeksi, minä unhotin kysyä sinulta lupaa.

-- Ei minulta tarvitse lupaa kysyä, setä, mutta pitäisihän minun saada tietää. Oma setäni aikoo naida, ja minä en tiedä mitään, minulle ei ole sanottukaan!

-- No, sanoinhan minä.

-- Sanoitte, kun sattui puheeksi tulemaan.

-- Minä koetan kaikkea mahdollisuuden mukaan tehdä satunnaisesti.

-- Mutta, että minulle ensimmäiseksi jakanut ilonne: tiedätte kyllä, kuinka minä teitä rakastan kuinka ja'an...

-- Minä ylimalkaan kartan jakamista, ja naimisessa etenkin.

-- Tiedättekö mitä, setä? sanoi Aleksander elävästi: -- kenties... minä en voi salata teiltä... Minä en ole semmoinen, sanon kaikki ulos...

-- Oh, Aleksander, minulla ei ole aikaa; jos se on uusi histooria, niin eikö sopisi huomenna?

-- Minä tahdoin vaan sanoa, että kenties minäkin olen lähellä sitä onnea...

-- Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh, hieman teroittaen korviaan. -- Tuohan tekee uteliaaksi...

-- Aha! Uteliaaksiko? Niinpä minäkin kiusaan teitä! En sano.

Piotr Ivanitsh otti välinpitämättömästi käärön, pani kirjeen sinne ja alkoi panna kiinni.

-- Ehkä minäkin nain! sanoi Aleksander sedän korvaan.

-- Piotr Ivanitsh ei ennättänyt asiata kuulla, kun jo katsoi hyvin totisesti Aleksanderiin.

-- Pane läppä kiinni, Aleksander! sanoi hän.

-- Laskekaa vaan leikkiä, laskekaa vaan, setä, mutta minä puhun totta. Minä pyydän mammaltani naimislupaa.

-- Sinä menet naimisiin?

-- Entäs sitten?

-- Sinun ijälläsi?

-- Minä olen kolmen kolmatta vuoden vanha.

-- Onpa toki aika! Tällä ijällä naivat ainoastaan talonpojat, kun heille onkin työntekijää tarvis taloon.

-- No, jos minä olen rakastunut tyttöön ja on tilaisuus naida, niin teidän mielenne mukaan ei pitäisi...

-- Minä en neuvo naimaan sitä naista, johon olet rakastunut.

-- Kuinka setä? Se on jotain uutta; en ole sitä koskaan ennen kuullut.

-- Löytyy paljon, jota et ole kuullut!

-- Minä olen ajatellut, ett'ei pitäisi löytyä avioliittoa rakkaudetta.

-- Avioliitto olkoon avioliittona, mutta rakkaus rakkautena, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Miten pitäisi naida... hyödynkö tähden?

-- Asianhaaroja varteen ottaen, mutta ei hyödyn tähden. Mutta asianhaarojen varteen ottaminen ei saa olla ainoastaan rahoissa. Mies on niin luotu, että hänen täytyy elää naisen seurassa; sitten sinä alat laskea miten pitäisi naida, alat hakea, valita naisista...

-- Hakea, valita! sanoi Aleksander kummastuksella.

-- Niin, valita. Siksipä minä en neuvo naimaan silloin kun rakastut. Haihtuuhan rakkaus -- se on ilettävä totuus.

-- Se on kaikkein raakamaisin vale ja parjaus.

-- Nyt sinulle ei voi vakuuttaa; saat itse nähdä ajan pitkään, paina nyt vaan mieleesi sanani: rakkaus haihtuu, toistan minä, ja sitten, se nainen, joka on ollut sinusta täydellisyyden ihanne, näyttää kenties hyvin epätäydelliseltä, mutta asiaa ei voi sitten auttaa. Rakkaus, verhoaa ne ominaisuuksien puutteet, joita pitää vaimolla olla. Sitten kun sinä valitessasi ajattelet kylmäkiskoisesti, onko sillä naisella ne ja ne ominaisuudet, joita tahtoisin vaimossani nähdä: siinä on tärkein laskeminen. Jos löydät sellaisen naisen, niin hän miellyttää sinua ehdottomasti aina, sillä hän vastaa sinun toiveesi. Siitä lähtee sitten hänen ja sinun välillesi lähempi yhteys, joka sitten muodostaa...

-- Rakkaudenko? kysäsi Aleksander.

-- Niin... tahi tottumuksen.

-- Mennä naimisiin ihastumatta, ilman rakkauden runollisuutta, intohimotta, ajatella sitten, kuinka ja mitä varten!!

-- Sinä menisit naimisiin ajattelematta, kysymättä itseltäsi: mitä varten? Aivan samalla tapaa kuin tulit tänne, et kysynyt itseltäsi mitä varten.

-- Te siis naitte hyödyn vuoksi? kysyi Aleksander.

-- Ottaen asianhaarat varteen, huomautti Piotr Ivanitsh.

-- Se on samaa.

-- Ei olekaan, hyödyn vuoksi naiminen merkitsee, naida rahojen tähden -- se olisi halpamaista; naida asianhaaroja varteen ottamatta -- se olisi hulluutta... mutta sinun ei pitäisi vielä laisinkaan naida.

-- Milloin sitten? Sittenkö kun tulen vanhaksi? Mitä varten minä seuraisin kunnottomien esimerkkiä?

-- Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!