Part 6

-- Se on, että sinä tahdot paitsi virkaasi työskennellä vielä muuta -- niinkö se on ymmärrettävä vai miten? Sehän on sangen kiitettävää. No mitä sitten? Kirjallisuuttako?

-- Niin, setä, minä tahdoin pyytää teitä, olisiko teillä tilaisuutta sijoittaa yhtä ja toista...

-- Oletko varma, että sinulla on kykyä? Ilman sitä tulet olemaan alhainen työmies taiteen alalla -- mitä hyvää siinä olisi? Jos on kykyä -- on asia toinen: silloin voi työskennellä; voit paljon hyvää matkaan saattaa ja sen ohessa on se omaisuutta -- maksaa kyllä sinun pari sataa sieluasi.

-- Punnitsetteko senkin rahalla?

-- Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän maksavat rahaa.

-- Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto...

-- Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy pyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä, mutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi piiloutunut -- niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu, tahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se joka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin -- elä vihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös kunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen jälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria; ovat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen: katselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä siinä olisi sitten katseltavaa?

-- Kuin toiset -- mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua. Runoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman läheisyys...

-- Juurikuin muutamissa -- suuritieteilijöissä, kellosepissä ja meikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin lahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante y.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan savi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin Saksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi korkeamman voiman läheisyyttä?

-- Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.

-- Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta luominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla olemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi käsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman luomisen henkeä, vaan kirjoittaja...

-- Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä opetettiin?

Setää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen selvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.

"Tämä on todellisten tunteiden vuodattamisen näköistä" ajatteli hän. -- Näytä, mitä sinulla on siellä? kysyi hän. -- Runoja!

Setä otti käärön ja alkoi lukea ensimmäistä sivua.

"Mistä joskus murhe ja kaiho Kuin pilvi äkist' ilmaantuu Ja syömmeen ristiriitaisehen..."

-- Annapas tulta, Aleksander.

Hän sytytti sikarin ja jatkoi:

"Toiveiden paikkaan sijoittuu? Sieluhun miksi rankkasäänä Niin raskas uni lankeaa Ja lailla oudon onnettuuden Se äkkiä sen tummentaa..."

-- Yhtä ja samaa on kerrottu ensimmäisessä neljässä värsyssä: siitä tuli vettä, huomautti Piotr Ivanitsh.

Hän luki:

"Miks -- ken arvannevi sen -- Kylmiä nousee kyyneleitä Kalvenneelle poskellen..."

-- Mitenkäs tämä on? Otsaan tunkeutuu hiki, mutta ei kyyneliä -- sitä en ole nähnyt.

"Ja mikä silloin kohtaa meitä? Taivaiden rauha kankainen Hetkell' on sillä hirmuinen..."

-- Kauheaa, hirmustuttavaa, -- yhtä ja samaa.

"Taivasta katson: siellä kuu..."

-- Välttämättömästi kuu: ilman sitä en voi mitenkään tulla toimeen. Jos sinulla on siinä unelma ja neito -- niin olet hukassa: silloin jätän sinut.

"Taivasta katson: siellä kuu Ääneti öiden valaisee, Ja miettii, salat satavuoden Hirmuiset itseensä hautailee."

-- Tuo ei ole hullummasta! Annapas vielä tulla... sikari on sammunut.

"Välkkäin tähdet eetterissä Valon-vaihdoksissa väräjää Ja kuni suostuin keskenänsä Äänettömyyden säilyttää. Niin maass' aina vaara pauhaa, Ja paha meille ennustaapi, Mi outona vaan keinuaapi, Ett' on pettäväistä rauha; Ja nimetön se ikäv'... on..."

-- Mihin jäinkään? -- Min, tuohon!

"Haihtuu se ja kiitää poijes Ja tuulenpuuskanlainen on, Mi jäljet peittää tukkohon Eläinten aro-aavikkoilla."

Setä haukotteli ja jatkoi:

-- No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki? Ahaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta...

Hän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:

"Joskus paha henki meihin, Kun asumahan majoittuupi Silloin ihastus kuin säde Sieluun väkisten tunkeutuupi... Ja suloisesti rinta lyö..."

-- Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. -- Mutta ovathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita, harjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.

Aleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista arvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä ihmisenä, melkein sieluttomana.

-- Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.

-- Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?

-- Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.

-- Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi paljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta, filosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta tärkeämmästä et sanaakaan -- kainostelemisesi ei ollut paikallaan. Minä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.

-- Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! -- Sallikaa minun teitä syleillä.

-- Odota ensin, kunnes löydän.

-- Tahtoisitteko näyttää muutamia kyhäelmistäni tulevalle päällikölleni. Antaisi hänen ymmärtää?...

-- En, ei ole tarvis; jos tarvitsee, niin voit itse näyttää, mutta kenties ei tarvitsekaan. Lahjoitapas minulle ehdotuksesi ja kyhäelmäsi?

-- Lahjoittaako? -- Olkaa niin hyvä setä, sanoi Aleksander, jota tämä pyyntö miellytti. -- Jos tahdotte, niin minä teen teille lukujen sisällöstä luettelon kronologillisessa järjestyksessä?

Ei tarvitse... Kiitoksia lahjasta. Evsei! Vie nämät paperit Vasilille.

-- Miksi Vasilille? Hän voi viedä toimitushuoneesen.

-- Hän pyysi minulta paperia liistaroidakseen jotain...

-- Kuinka, setä?... huusi Aleksander kauhistuksissaan ja tempasi kimpun takaisin.

-- Lahjoitithan sinä sen minulle.

Mitä se sinuun koskee, mihin minä sinun lahjasi käytän?...

-- Te ette säästä mitään... ei mitään! -- vaikeroi hän epätoivoisena, painaen molemmin käsin papereja rintaansa vastaan.

-- Aleksander, tottele minua, sanoi setä, tempaisten häneltä paperit: et tarvitse perästä punastua, vieläpä sanot minulle kiitoksia.

Aleksander päästi paperit kädestään.

-- Tuossa on, vie Evsei, sanoi Piotr Ivanitsh. -- No, nyt sinun kamarissasi on puhdasta ja hyvää: turhuuksia ei löydy; sinusta tulee itsestäsi riippumaan, täytätkö huoneesi rojulla tahi jollain käytettävällä. Mennään tehtaalle kävelemään, hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan miten ne tekevät työtä.

Aamulla Piotr Ivanitsh toi veljensä pojan departementtiin; ja sillä välin kun hän puheli itse ystävänsä -- osaston päällikön kanssa -- tutustui Aleksander tämän hänelle uuden maailman kanssa. Hän haaveksi yhä vielä ehdotuksista ja särki päätään sillä, että millainen keisarillinen kysymys annetaan hänen ratkaistavakseen ja seisoi sillä aikaa katsoa tirkistellen.

-- "Aivan kuin sedän tehdas!" päätti hän viimein "Kun siellä yksi mestari ottaa palan ainetta, heittää se koneesen, kiertää yks, kas, kolme kertaa, -- niin näkee, että siitä syntyy kukkura, pitkulainen umpio tahi puoliympyrä; sitten antaa sen toiselle, se kuivaa sitä tuulessa, kolmas kultaa, neljäs koristelee, ja siitä muodostuu kuppi, vaassi tahi lautanen. Täällä samoin: tulee ulkopuolinen anoja, antaa puoli köyristyneenä, surkealla hymyllä paperin -- mestari ottaa sen ja tuskin koskettaa kynällä, antaa toiselle, se taas heittää tuhansien toisien paperien joukkoon -- mutta se ei häviä: kun se on merkitty numerolla ja päivämäärällä, niin se kulkee turmelematta kaksien kymmensien käsien läpi, hedelmöiden jo tuottaen itselleen toisia samallaisia. Kolmas ottaa sen ja menee kaapista jotakin hakemaan, katsahtaa kirjaan tahi muuhun paperiin, sanoo muutamia loitsusanoja neljännelle -- ja se alkaa tärisyttää kynää. Täristettyään antaa hän synnyttäjän uuden sikiönsä kanssa viidennelle, -- se tärisyttää taas vuorostaan ja syntyy vielä hedelmä, viides koristaa sen ja antaa etemmäksi, ja niin paperi kulkee eteenpäin -- eikä katoa koskaan: sen muodostajat saattavat kuolla, mutta se on olemassa kokonaisia vuosisatoja, kirjoituskone tekee vakavasti, pysähtymättä ja väsymättä työtä, juurikuin oi olisi ihmisiä olemassa, -- ainoastaan pyörät ja vieterit...

"Missä on järki, joka elähyttää ja kuljettaa tätä paperitehdasta?" ajatteli Aleksander: "kirjoissako se lienee, itse paperissa vai näiden ihmisten päissä?"

Ja niitä kasvoja sitten, joita hän täällä näki: tuntuu kuin kadulla semmoisia ei kohtaisikaan ja etteivät käy ulkona: Jumalan valossa: näyttää kuin olisivat siellä syntyneet ja kasvaneet, juurtuneet paikkoihinsa kiinni ja siellä kuolevatkin. Adujew katsoi tarkkaan osakunnan päällikköä: hän oli kuin Jupiter pilvenhaltija; kun hän aukasee suunsa -- niin Merkuri juoksee vaskilevy rinnalla; jos hän ojentaa kätensä, jossa on paperi -- niin kymmenen kättä ojentuu sitä vastaan ottamaan.

-- Ivan Ivanitsh! sanoi hän.

Ivan Ivanitsh hyppäsi pöydän äärestä, juoksi Jupiterin luo ja seisoi tämän edessä kuin lehti heinän edessä. Aleksanderia peloitti, eikä tiennyt itsekään miksi.

-- Antakaa nuuskaa.

Tämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.

-- Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.

-- Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen Iran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. "Onko mahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?"

-- Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.

-- Käsi?

-- Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi, Aleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. Ivan Ivanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.

-- Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä katsoi. -- Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No, kirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän tottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut yliopistossa.

Pian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi tehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi kasvoille.

"Setä", ajatteli hän, "yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä oikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin erehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen, rakkauteen... ihmisiin... omaan itseeni?... Mitä elämä sitten on?"

Hän kumartui paperin yli ja tärisytti kovemmin kynäänsä, mutta itsellään hänellä loistivat kyyneleet silmäripsien alla.

-- Sinulle kerrassaan onni hymyillee, sanoi Piotr Ivanitsh veljensä pojalle. -- Minä palvelin alussa koko vuoden palkatta, mutta sinä sait paikalla vanhempien palkan; se on 750 ruplaa, vaan lahjapalkinnon kanssa tulee 1000 ruplaa. Kaunis summa ensi alussa! Osaston päällikkö kiittää sinua; mutta sanoo sinun olevan hajamielisen: milloin jätät välimerkit pois, milloin unhotat kirjoittaa paperin sisällön. Ole niin hyvä, jätä tuo tapa: tärkein asia on -- käännä huomiosi siihen, mikä on edessäsi, mutta älä kiidä tuonne.

Setä osoitti kädellään ylös. Siitä saakka tuli hän vielä ystävällisemmäksi veljensä pojalle.

-- Mikä oivallinen ihminen minun pöytäpäällikköni on, setä, sanoi Aleksander kerran.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Me olemme lähenneet toisiamme.

Mikä korkea sielu, mitkä puhtaat, jalot ajatusten suunnat! Hänen apulaisensa kanssa olen myöskin tutustunut: sillä ihmisellä näyttää olevan luja tahto ja rautainen luonne...

-- Sinä siis olet ehtinyt tutustua niiden kanssa?

-- Niin, kuinkas muuten!...

-- Eiköhän päällikkö ole kutsunut sinua luokseen torstaisin?

-- On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti myötätuntoisuutta minua kohtaan...

-- Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?

-- Kyllä setä, hyvin vähän... minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä sattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.

-- Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: -- minä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin toki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen tuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään mahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun takanani.

-- Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?

-- Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on minulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän ottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä käsken hänen muistamaan minun velkaani -- kyllä hän sitten eroaa! Pöytäpäällikön luona älä käy.

-- Miksi en, setä?

-- Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin kuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat sinut, että jäät kopekatta.

-- Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: -- onko se mahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen vuodatuksiin...

-- Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen ottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä, onko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua milloinkaan torstaisin luokseen.

Aleksander vaipui ajatuksiin. Setä pudisti päätään.

-- Sinäpä arvelit, että siellä istuu sinun vieressäsi enkelejä! Sydämmen vuodatuksia, erinäinen myötätuntoisuus! Luonnollisesti tulisi ensin ajatella: elivätköhän nuo liene roistoja, jotka ovat vieressäni? Turhaan olet tullut! sanoi hän: -- Todella turhaan!

Kerran kun Aleksander oli juuri herännyt, antoi Evsei hänelle ison käärön ja kirjelapun sedältä.

"Vihdoinkin saat tuossa kirjallisuustointakin", kirjoitti setä lapussa. "Eilen tapasin tuttavan sanomalehden toimittajan; hän lähetti sinulle koetteeksi työtä."

Aleksanderin kädet vapisivat ilosta, kun hän aukasi käärön. Siellä oli saksalainen käsikirjoitus.

"Mitä tämä on -- suorasanaista?" sanoi hän. "Mutta mistä aineesta?"

Hän luki ylhäältä lyijykynällä kirjoituksen:

Kirjoitus "lannasta", maantaloudellista osastoa varten. Pyydetään pian kääntämään.

Kauan istui hän ajatuksissaan, sitten otti hitaasti, huoaten kynän ja alkoi kääntää. Kahden päivän kuluttua oli kirjoitus valmis ja lähetetty.

-- Oivallisesti, oivallisesti! sanoi hänelle muutaman päivän perästä Piotr Ivanitsh! -- Toimittaja on sangen tyytyväinen, mutta sanoo ettei kirjoitustapa ole kyllin vakavaa; no, mutta eihän ensimmäisestä kerrasta voi niin paljon vaatiakaan. Hän tahtoo tutustua sinun kanssasi: Mene hänen luokseen huomeniltana kello 7; hän on valmistanut sinulle vielä yhden kirjoituksen.

-- Taasko samasta aineesta?

-- Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen unhottanut... ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan synnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee kumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet tullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle hyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100 ruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa! Ei! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan kulmakarvojaan. -- Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä tavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä hänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen voinut.

-- Mamma tulee olemaan teille... oikein kiitollinen, setä, ja minä myöskin... sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää syleilemään.

III.

Kului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän pikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta nuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt. Nuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja hienous, parran alku leuassa -- kaikki oli kadonnut. Ei ollut jälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen piirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta muoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin päivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi poskiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja vakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia ääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut muotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti itseluottamus ja uskallus -- ei semmoinen uskallus, joka katsoo kaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään sanoo vastaan jo ohikulkijalle: "katso, ole varoillasi, älä satuta, äläkä polje jalalle, muuten -- ymmärräthän? kyllä suoriumme pian keskenämme." Ei, -- se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää luotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen pyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta... Entistä ihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys, ensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli päässyt epäluulo, -- kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja elämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin silmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin malttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan. Hän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se mies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän varoituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se mies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä melkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat lisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa nauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä romantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa -- tuskin käänsivät huomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekään _ni chaud ni froid_. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä pelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti ja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan todellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä suuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt? Missä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata? Mutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.

Sitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina näkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät, minua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee. Ja niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja liikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin outoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.

Mutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille, oli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä, joka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien salaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut kuullakaan.

Piotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn: Aleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin, mutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin tultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna -- ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous ja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet, ruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko pitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli käsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle heitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli vähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan vieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja kieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili suonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan kyljeltä toiselle.

Missä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: -- tuleekohan se pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset kärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet... j.n.e.

Toisena päivänä tuli hän sedän luo.

-- Millainen iltama, setä, oli eilen Saraiskilla, sanoi hän, vaipuen illan muistelmiin.

-- Oliko hyvä?

-- Ihmeellisen!

-- Oliko kunnollinen illallinen?

-- En minä syönyt illallista.

-- Kuinka niin? Sinun ijälläsi ei syödä illallista, kun voi. Huomaan jo melkein liiaksikin, että sinä et leikillä totu täkäläiseen järjestykseen. Oliko siellä kaikki kelvollisesti? Puvut, valo...

-- Oli.

-- Ja kunnollisia ihmisiä?

-- Oi, niin erittäin kunnollisia. Millaisia silmiä, olkapäitä!

-- Olkapäitä? Kellä?

-- Niinhän te kysyitte?

-- Ketä?

-- No, neitosia.

-- En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää -- oliko paljon sieviä?

-- Oi hyvin paljon... mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia. Mitä yksi sanoo -- samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua läksyä. Oli yksi... joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen... ei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta. Liikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään syntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä... kaikkia on peittänyt ja koristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko ne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään edessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja särjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?

-- Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun tavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä vanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja antavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä vuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein laskettu.

-- Täytyykö siinäkin laskea, setä?

-- Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä, joka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja selvästi.

-- Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!...

-- Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla, teatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.

-- Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on kovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja jaloon eikä ole taipuisa --

-- Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava henkilö -- joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen! Vähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen on kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään kehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin silloin hän on ihminen...

-- Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä, huomautti Aleksander: -- milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä pysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni...

-- Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle -- se on ymmärrys, sinä et sitä aina omista -- ikävä kyllä ja olet kumminkin kelpo nuori mies!

-- Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon matkustavan rouvan tuttavuuteen...

-- Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?

-- Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa asiaansa.

-- Ah, niin! Sattui sopimaan... Setä otti taskustaan paperin.

-- Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja sittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia tarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?

-- Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi molemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi häneen.