Part 4

-- Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin. Äitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit voinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi ei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali, vierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja pukemahuone -- liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä minua... Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.

-- Ah setä! sanoi Aleksander: -- kuinka voin teitä kiittää tästä huolenpidostanne?

-- Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja teolla kiitollisuuttaan.

-- Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: -- partaveitset ovat terävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.

Aleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa kertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja jätti aikomuksensa toistaiseksi.

-- Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan seinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos satut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä ei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan -- neljäkymmentä ruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta alkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen talouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma nurkka -- un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit vapaasti ottaa vastaan ketä tahdot... Sitäpaitsi silloin kun minä syön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina päivinä -- täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa, -- mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä: kotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties millaisten kanssa. Niinkö...?

-- Setä, minä olen sangen kiitollinen...

-- Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt velvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on sekä virka että tehdas...

-- Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.

-- Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on kolme asiakumppania.

-- Käykö hyvin?

-- Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä markkinoilla. Viimeisenä parina vuotena -- vaikka missä. Jos vielä vuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten... Yksi asiakumppani, tosiaan, ei ole kovin luotettava -- juo yhä; mutta kyllä minä osaan pitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan kaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä juomaan, minä olen silloin kotona, -- voimme sitten keskustella. Vasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.

"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa... ajatteli Aleksander, istuen uudessa asunnossaan: -- jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten muut?..."

Nuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena ajatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.

"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: -- Piotr Ivanitshilla lämmitetään kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla... Herra Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta kupistaan".

Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään. Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä... vertasi tämän siihen mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni ulos -- hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille -- ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille, ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää, vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa, ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.

Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä, luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: -- eiköhön tämä ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi -- ministerejä, lähettiläitä, kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.

Hän katseli taloja -- hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, -- mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle -- jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa... ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua -- näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.

Raskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset Pietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa; hän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä ihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä julistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole kotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan omaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä huippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus, kyyhkysten lakka. -- Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään: sen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko ja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu, seisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on aivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen katto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin saisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään, laudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua tuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo kallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen asti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan, mutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin eriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella "putkan" näköisellä sivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän talon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan pituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien kiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden ympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden istunto paikka -- jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden istuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä pääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja vielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä kaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman, alkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on hiljaista, liikkumattomuutta, ikävää -- kaduilla ja ihmisissä sama siunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole ahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät syövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.

Mutta täällä... mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman kaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja likaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta. Hänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi ja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran sali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän vihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista ja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja huokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja ja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan, ja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja mitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne hölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että hänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. -- "Vai tätä kutsutaan teillä pääroniksi?" sanoo hän. "Meillä palvelijatkaan eivät söisi sitä!"... Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta, kun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä kaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten vastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat taitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka häntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki seremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan, aivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat kirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin...

Mitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan toimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin kun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia eivät tiedäkään -- ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy syleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä kamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää syömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos. Kaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole ihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta siellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä, niin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla on aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki syleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri on siellä -- kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu sielussa; sukulainen -- taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!

Aleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi Vaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä niinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa, sitä ympäröiviä rakennuksia -- hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi yht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin aitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys, ihmisjoukko -- kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen. Toivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset hetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja viittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän haaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli hyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman kansalaiseksi... Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.

Illalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.

-- Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.

-- Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin tullut teidän kanssanne.

-- Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun polvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: -- mene huomenna yksin.

-- Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa jakaa mielivaikutuksiaan...

-- Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen, elää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea itsesi teatteriin ihmismäisesti.

Aleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. -- Kuinka minä en olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset housut...

-- On minulla, setäseni paljon vaatteita: -- Königstein on tehnyt; hän neuloo meidän kuvernöörillekin.

-- Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä päivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin puhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?

-- Minä tulin... elämään.

-- Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja makaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle: sinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä, kotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä...

-- Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan punastuen: -- olen kyllästynyt maaelämään -- aina yhtä ja samaa...

-- Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran Newskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia ympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?

-- Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.

-- Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on vähän, sanoi Piotr Ivanitsh. -- Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun tuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän tahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka vuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä Pietarissa, mutta sinä -- et! Et sinä ole sitä varten tullut.

-- Teidän sanojenne mukaan setä, kuuluu, etten muka tiedä itsekään mitä varten olen tullut.

-- Melkein niin: se on paremmin sanottu: siinä on totuutta; mutta ei siinäkään ole kyllä. Etkö sinä, kun tänne itseäsi varustelit, tehnyt itsellesi kysymystä: miksi minä matkustan? Se ei olisi ollut liikaa.

-- Ennenkuin tein itselleni tämän kysymyksen, oli minulla jo valmis vastaus! vastasi Aleksander ylpeästi.

-- Miksi et puhu sitten? no, mitä varten?

-- Minua veti joku voittamaton voima, jano jaloon työhön; minussa kiehui halu valaisemaan ja toteuttamaan...

Piotr Ivanitsh kohotti itseään hieman sohvalta, otti sikarin suustaan ja teroitti korvansa.

-- Toteuttamaan ne toiveet, jotka ovat kekoutuneet yhteen...

-- Etköhän sinä runoile? kysyi yht'äkkiä Piotr Ivanitsh.

-- Kuinka niin?

-- Sinä puhut sillä tavoin...

-- Onko se paha?

-- Ei, -- ehkä on kuinkakin hyvä, mutta outoa se on.

-- Meille puhui sillä tavalla estetiikan professori, ja häntä pidettiin kaikkein kaunopuheliaimpana professorina, sanoi hämmästynyt Aleksander.

-- Mistä hän niin puhui?

-- Asiastaan.

-- Vai niin!

-- Mitenkä, setä, minun pitäisi puhua?

-- Yksinkertaisemmin, niinkuin muutkin, eikä niinkuin estetiikan professori. Sitä paitsi, ei tätä voi heti selvittää; saat myöhemmin itse nähdä. Sinä taidat tahtoa sanoa, niin paljon kuin vielä voin muistaa yliopiston luentoja ja kääntää sinun sanojasi, että sinä tulit tänne tekemään "karjeria", koittamaan onnea -- niinkö?

-- Oikein, setä, karjeri...

-- Ja onnea, lisäsi Piotr Ivanitsh, mitä karjeri olisi onnetta? Ajatus on hyvä -- mutta turhaan sinä olet tullut.

-- Kuinka niin? Toivon, ettette puhu omasta kokemuksestanne näin? sanoi Aleksander, katsoen ympärilleen.

-- Oikein huomautettu. Oikein, minä olen hyvinvoipa ja asiani eivät ole huonot. Mutta niin paljon kuin huomaan, niin sinun ja minun välillä on -- suuri eroitus.

-- Minä en uskalla itseäni mitenkään verrata teihin...

-- Ei asia ole siinä; sinä voit kenties olla kymmenen kertaa viisaampi ja parempi minua... mutta sinun luonteesi ei taida olla semmoinen, että se mukautuisi uuteen järjestykseen; mutta sikäläisten järjestys -- oi, oi! Sinua, näetkös, on äitisi hemmoitellut ja lellitellyt, miten sinä voisit kestää kaikkea, mitä minä olen kestänyt? Sinä varmaan olet haaveksija, mutta täällä ei ole aikaa haaveksia; kutka tänne tulevat, tulevat työtä tekemään.

-- Kenties minäkin voin jotain tehdä, jos ette jätä minua neuvoittanne ja kokemuksistanne...

-- Minä pelkään -- neuvoa. Minä en voi mennä takaamaan sinun maalaisluonnettasi: jos sattuisi hullusti menemään -- syyttäisit minua; mutta mielipiteeni sanon kyllä -- ole hyvä ja kuule -- en kiellä, tottele tahi ole tottelematta, tee kuin tahdot. Mutta ei! minä en toivo myötäkäymistä. Teillä siellä on erilainen käsitys elämästä: miten voit sen muuttaa? Te olette sekautuneet siellä rakkauteen, ystävyyteen, elämän suloisuuksiin ja onneen; luulette että elämä onkin ainoastaan siinä: ah ja oh! itkette, nyyhkitte ja rakastelette, mutta työtä ette tee... miten voin vieroittaa sinut kaikesta tästä? -- Se on vaikeata!

-- Minä koettelen, setä, mukautua ajan mukaan. Tänään jo, kun katselin noita suunnattoman suuria rakennuksia, laivoja, jotka ovat tuoneet meille kaukaisien maiden tuotteita, ajattelin nykyajan ihmiskunnan edistymistä, minä käsitin tämän viisaasti -- työskentelevän joukon liikunnon, ja olen valmis siihen liittymään...

Piotr Ivanitsh nosti Aleksanderin puhuessa tuntuvasti kulmakarvojaan ja katsoi tarkasti veljensä poikaan. Tämä pysähtyi.

-- Asia näyttää olevan yksinkertainen, sanoi setä: -- mutta he saavat Jumala ties mitä päähänsä... viisaasti työskentelevän joukon liikunnan... Tosiaan, parempi olisi sinun ollut jäädä sinne. Olisit elämäsi-ijän elänyt kunniassa: olisit siellä viisain kaikista, olisit saanut kantaa kirjailijan ja kaunopuhujan nimen, uskoisit ikuiseen muuttumattomaan ystävyyteen ja rakkauteen, sukulaisiin, onneen, naisit ja huomaamatta eläisit vanhaksi ja voisit tosiaan olla tavallasi onnellinen: mutta täkäläisellä tavalla et voi tulla onnelliseksi: täällä pitää kaikki tämmöiset käsitykset kääntää ylös alasin.

-- Kuinka setä, ovatko ystävyys ja rikkaus -- nämä pyhät ja korkeat tunteet niin ilman tarkoitusta vaan pudonneet alas taivaasta maan lokaan...

-- Mitä? Aleksander oli ääneti.

"Rakkaus ja ystävyys lokaan putoisivat!" Mitenkä sinä voit täällä tuolla tavoin puhua?

-- Eivätkö ne ole täällä samat kuin siellä? tahdoin sanoa?

-- On täälläkin rakkautta ja ystävyyttä -- missäpähän ei tuota hyvää löytyisi? Mutta ei semmoista kuin teillä on siellä; aikaa voittain saat itse nähdä... Ennen kaikkea unhota nuo pyhät ja taivaalliset tunteet, ja katso asiaa yksinkertaisemmin niinkuin se on. Se tosiaan on parempi ja siten sinä opit puhumaankin yksinkertaisemmin. Sitä paitsi, eihän tämä ole minun asiani. Sinä olet tullut tänne, eihän takasin sovi kääntyä: jos et löydä, mitä olet hakenut, niin syytä itseäsi: Minä huomautan sinua siitä, mikä on hyvää minun mielestäni ja mikä on pahaa, mutta sitten, tee kuin itse tahdot... Koetellaan, ehkä onnistuu, ehkä sinusta voi jotain tehdä! Niin! äitisi pyysi minun antamaan sinulle rahaa... Tiedätkös mitä minä sanon sinulle: älä pyydä minulta niitä: se sekoittaa aina hyvän sovun kunnollisten ihmisten kesken. Mutta älä luule, että minä sinulta kieltäisin: ei, jos niin sattuu, että muuta keinoa ei löydy, etkä voi muuta tehdä, käänny minun puoleeni... Parempi on toki aina ottaa sedällä kuin vieraalta, ainakin saat ilman korkoja. Ettet tarvitsisi tulla siihen pakoitetuksi, niin hankin sinulle pian paikan, että voit ansaita rahaa. No, hyvästi nyt näkemään asti! Pistäy tänne aamupäivällä, niin voimme neuvotella, mitenkä ja kuinka alamme. Aleksander Feodoritsh alkoi lähteä kotia.

-- Kuule, ehkä tahdot syödä illallista? huusi Piotr Ivanitsh hänen jälkeensä.

-- Niin setä... kyllä minä taitaisin.

-- Minulla ei ole mitään.

Aleksander oli ääneti. "Mitä varten sitten tämä velvoitettu kutsumus?" ajatteli hän.

Kotona ei minulle ruokaa keitetä, mutta ravintolat ovat nyt suljetut, jatkoi setä. -- Siinä on sinulle läksy ensimmäiseen tilaisuuteen -- opi tottumaan. Teillä noustaan ylös ja käydään maata auringon kanssa, syödään ja juodaan silloin kuin luonto vaatii, jos on kylmä niin panevat korvalappujen kanssa varustetun hatun päähän, eivätkä välitä mistään; kun on valoisa -- niin on päivä, jos on pimeä -- niin on yö. Silmäsi menevät jo umpeen, mutta minä istun vielä työhön: kuukauden lopuksi täytyy tehdä laskut. Te hengitätte siellä ympäri vuoden raitista ilmaa, mutta täällä maksaa sekin nautinto rahaa -- ja niin on kaiken kanssa! Täydelliset antipodit! Täällä ei syödä illallistakaan, ei omilla varoilla, eikä muitten varoillakaan. Se on sinulle melkein hyödyksi, sitten et oihka etkä heittele itseäsi yöllä, ristimässä minulla ei ole aikaa sinua käydä.

-- Siihen voi helposti tottua, setä...

-- Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla yöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?

-- Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata. Venäläisten hyvä puoli...

-- Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset joka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon kuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme, auta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan edes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä kerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!

Aleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä on. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista taas ei oikein uskonut. "En puhu hyvin!" ajatteli hän. "Rakkaus ja ystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä tosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin Sofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole ikuinen?... Ja eikö täällä todella syödä illallista?"

Hän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia ajatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.

Kului pari viikkoa.

Piotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.

-- Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla: sitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei riipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa olevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on rauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin... tahtoo suudella, puhuu kuin seminaarilainen... no, mutta kyllä hän siitä luopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.

-- Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.

-- Ei; joku satanen sielu.

-- Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä... ettehän tekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos...

-- Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen! Tuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu täkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän tuli... mutta se on hänen oma asiansa.

Aleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut mitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.