Part 3

-- Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: -- mutta itse -- uh! -- Olin vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen korttipakan. -- Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän täällä niitä mistään saa.

Agrafena ojensi kättään.

Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.

-- Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän pisti kortit taskuunsa.

-- Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.

-- En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!

Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.

-- Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.

Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen, sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.

-- Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: -- etkö näe, että satula on vinossa.

Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.

-- Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.

Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.

-- Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut Agrafenalle, jos et, niin -- --.

Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.

Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.

-- No -- nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.

Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.

Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna! -- syökää päivällistä täällä!

-- Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.

Niin voisitte olla yötäkin.

-- Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!

-- Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala lähetti minullekin surun -- saatoin poikaani.

-- Sanon, kyllä sanon, en unhota!

-- Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. -- Häntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!

Hän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista. Mutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton Ivanitsh.

-- Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna ainoastaan silloin tällöin.

-- Kyllä hänen pitäisi olla jo Neplujevassa, Ei, mitä minä valehtelen? Ei hän vielä ole Neplujevassa, mutta alkaa lähestyä, siellä hän juo teetä, vastasi Anton Ivanitsh.

-- Ei, hän ei juo koskaan tähän aikaan. Sillä tavoin matkusti Anna Pavlowna ajatuksissaan hänen kanssaan. Sitten kun, hänen laskunsa mukaan, pojan piti jo olla Pietarissa, niin rukoili hän väliin ja povasi korteilla väliin, tahi puheli pojastaan Maria Karpownan kanssa.

Mutta poika?

Hänet kohtaamme Pietarissa.

II.

Piotr Ivanitsh Adujevin, meidän sankarimme sedän, lähetti vanhempi veljensä, Aleksanderin isä samalla tavalla Pietariin kuin tämänkin ja eli hän siellä mihinkään liikkumatta seitsemäntoista vuotta. Hän ei ollut sukulaistensa kanssa kirjeenvaihdossa veljensä kuoleman jälkeen, ja Anna Pavlowna ei tiennyt hänestä mitään siitä saakka, kuin tämä oli myynyt pienenlaisen tilansa, joka ei ollut kaukana hänen kotikylästään.

Pietarissa häntä pidettiin rikkaana miehenä, ehk'ei syyttäkään, ja hän kantoi muutamaa nauhaa hännystakkinsa napinlävessä; asui suurella kadulla, piti hyvän asunnon, kolme palvelijaa ja saman verran hevosia. Hän ei ollut vanha, mutta semmoinen, jota kutsutaan "mies paraassa ijässä" -- kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen vaiheilla. Muuten häntä ei miellyttänyt puhua ijästään, ei tyhjästä itserakkaudesta, vaan jostain edeltäpäin harkitusta edusta, niinkuin esim. olisi tahtonut antaa vakuuttaa henkensä korkeampaan hintaan ainakin hänen tavassaan salata oikeata ikäänsä ei ollut turhamaista vaatimusta miellyttää kaunista sukupuolta.

Hän oli pitkä, tasasuhtainen mies, isot, säännölliset piirteet tummissa kasvoissa, tasainen, kaunis käynti ja pidätetyt, mutta miellyttävät tavat. Semmoisia miehiä tavallisesti kutsutaan bel homme'iksi.

Kasvoissa näkyi taito osata itseään hillitä, eikä antaa kasvojen olla sielun peilinä. Hän oli sitä mieltä, ettei semmoinen ollut mukavata hänelle itselleen eikä muillekaan. Ei hänen kasvojaan sentään saattanut sanoa puisiksikaan, ei, ne olivat ainoastaan tyynet. Välistä vaan voi niissä huomata väsymyksen jälkiä -- luultavasti rasittavista toimista. Häntä pidettiin toimeliaana ja taitavana ihmisenä. Hän puki itseään huolellisesti, melkein keikarimaisesti, mutta ei liiaksi, ainoastaan aistilla; käytti erinomaisia liinavaatteita, kädet olivat täyteläiset ja valkoiset, kynnet pitkät ja läpikuultavat.

Eräänä aamuna kun hän oli herännyt ja soittanut kelloa, toi palvelija teetä kantaessaan kolme kirjettä ja ilmoitti, että eräs nuori herra oli käynyt, joka sanoi itseään kutsuttavan Aleksander Feodoritsh Adujeviksi, mutta Piotr Ivanitshia kutsui sedäkseen, ja lupasi tulla kahdennellatoista tunnilla.

Piotr Ivanitsh kuunteli tavallisuuden mukaan tämän ilmoituksen rauhallisena teroitti ainoastaan hieman korviansa ja kohoitti kulmakarvoja.

-- Hyvä, saat mennä, sanoi hän palvelijalle. Sitten otti hän yhden kirjeen, aikoi auaista sen, mutta pysähtyi ja vaipui ajatuksiin.

-- Veljeni poika maanseudulta -- sepä odottamatonta! mutisi hän -- ja minä kun toivoin että siellä päin minut ovat unhottaneet! Ei siitä väliä, mitäpä hänen kanssaan rupean kursattelemaan! Eriän kyllä hänestä...

Hän soitti taaskin.

-- Sano sille herralle, kun hän tulee, että noustuani matkustin paikalla tehtaalle ja palajan vasta kolmen kuukauden päästä.

-- Hyvä, vastasi palvelija: -- mutta mitä käskette tekemään tuomisilla?

-- Millä tuomisilla?

-- Eräs mies toi niitä: hän sanoi: rouva lähetti maatuomisia.

-- Tuomisia?

-- Niin: putinallisen mettä, säkillisen kuivattuja vattuja...

Piotr Ivanitsh kohotti hartioitaan.

-- Vielä kaksi pankkoa palttinaa ja hilloa...

-- Palttina on varmaankin hyvää...

-- Palttina on hyvää ja hillo sokerista.

-- Saat mennä, tulen kohta katsomaan.

Hän otti yhden kirjeen, aukasi sen ja tarkasti silmäillen yhtä sivua. Se oli kuin isokirjaiminen slaavilainen aapinen: v kirjaimen sijassa oli kaksi viivaa, joiden poikki oli vedetty ylhäällä ja alhaalla viivoja, mutta k-kirjaimen sijassa yksinkertaisesti kaksi viivaa; kirje oli kirjoitettu ilman kaikkia välimerkkejä.

K. K. Piotr Ivanitsh!

"Oltuanne teidän isä-vainajanne kanssa lyhyemmän ajan tuttava ja ystävä, ja olen teitäkin huvittanut monasti lapsuuteni aikana ja talossa maistelin leipää ja suolaa, siksi uskallan hartaasti ja suosiollisesti toivoa ettette ole unhottaneet ukko-vanhusta, Vasili Tihonitshia, me muistelemme teitä ja vanhempianne hyvällä ja rukoilemme Jumalaa..."

-- Mitä loruja? Keltä tämä on -- sanoi Piotr Ivanitsh katsoen allekirjoitusta. Vasili Sajeshalow! Sajeshalow -- vaikka tappakaa -- en muista. Mitä hän tahtoo minulta?

Hän jatkoi lukemista.

"Mutta minun nöyrin pyyntöni ja teitä vaivaamiseni on -- älkää kieltäkö hyvä ystävä -- teidän siellä Pietarissa on toista, kun täällä meidän, kaikki omaa ja kotoista. Sain niskoilleni kirotun oikeus-jutun, joka jo kohta seitsemän vuotta on ollut poistamatta painamassa: jos muistatte sitä pientä metsää, joka on parin virstan päässä meidän kylästämme. Patala teki virheen ostokirjaan, mutta minun vastustajani, Medvedew iski siihen kiinni: se on vääryyttä eikä siitä mihinkään pääse. Medvedew on sama joka teidän tiluksillanne kalasti aina luvatta; isä-vainajamme ajoi häntä pois ja häpäsi häntä, aikoipa tuon omavaltaisuutta kannella kuvernöörillekin, mutta hyväntahtoisuudesta, Jumala antakoon hänelle taivaan valtakunnan, antoi anteeksi, vaan tuommoista ilkiötä ei pitäisi sääliä. Auttakaa minua, Piotr Ivanitsh, asia on nyt Hallitsevassa Senatissa; en tiedä missä osastossa ja kenellä, mutta kyllä ne teille paikalla näyttävät. Käykää sihteerien ja senattorien luona, koettakaa saada heidät minun puolelleni, sanokaa, että erehdyksestä, totisesta ostokirjaan tulleesta erehdyksestä saan kärsiä: kyllä he teille tekevät mitä hyvänsä. Siinä samalla hommatkaa minulle patenttikirja kolmella arvonimellä, lähettäkää se minulle. Vielä, hyvä ystävä, Piotr Ivanitsh, olisi minulla tärkeä asia: ottakaa sydämmestänne osaa viattomalle ahdistetulle marttyrille ja auttakaa neuvoilla ja töillä. Teillä on siellä lääninhallituksessa neuvosmies Droshow, kerrassaan kultaa, mutta ei ihminen; kuolisi ennenkuin pettäisi omiaan; kaupungissa en tiedä muuta kortteria kuin hänen luonaan, -- kun tulen kaupunkiin, menen suoraan hänen luokseen, asun siellä viikottain -- Jumala varjelkoon -- en uskaltaisi ajatella pysähtyä toisten luo, hän syöttää, juottaa, pastania pelataan päivällisestä pitkään yöhön, saakka. Ja semmoista miestä ovat panetelleet ja nyt pakoittavat häntä hakemaan virkaeroa. Käykää, rakas isä, kaikkien ylhäisten luona, sanokaa heille millainen ihminen on Afanasi Ivanitsh: työtä tehdessä -- niin se kerrassaan kiehuu hänen käsissään, sanokaa; että kanne häntä vastaan on väärä, kuvernöörin sihteerin juonia -- kyllä ne teitä kuuntelevat, ja kirjoittakaa minulle ensimmäisessä postissa. Käykääpä myös entisen virkaveljeni Kastjakovin tykönä. Kuulin eräältä tänne tulleelta ylioppilaalta, teidän pietarilaiseltanne varmaankin tahdotte tietää -- että hän asuu Hiekoilla; kyllä lapset teille talon näyttävät; kirjoittakaa samassa postissa, elääkö hän, onko hän terve, mitä hän toimii ja muistakaa minua? Tutustukaa ja tulkaa ystäväksi hänen kanssaan: hän on mainio ihminen -- sydän aina avoinna ja semmoinen pilkkakirves. Lopetan kirjeeni vielä yhdellä pyynnöllä..."

Adujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan ja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja haukotteli.

Hän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.

"Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!"

-- Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: -- Maria Garbatowa... Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella jotain...

-- Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta... ah, hyvä -- olihan veljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se... ah! muistan...

Hän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.

"Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut..."

Hän jätti lukematta muutamia riviä.

"Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen, henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste, joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa kirjan välissä..."

Adujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt häntä, pudistipa epäillen päätään.

"Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista) jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani ja huudoistani..."

Minäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan ääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.

"Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä onnellisia aikoja..."

-- Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. -- Ei ihme, että keltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?

"Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani, ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä ette ole, -- kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä riviä..."

"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.

"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia -- onnellinen, hän saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, -- mutta minä vuodatan sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista, parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä? Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni vapisee..."

Hautaan saakka teidän Maria Gorbatowa.

"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää, jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia erittäin hyviksi -- vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin -- lähettäkää se, -- minä en kärsi ennakkoluuloja."

Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta seisahtui.

-- Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, -- kenties voin jollekulle lahjoittaa.

Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä, otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:

Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!

Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille...

Adujew pudisti taaskin päätään. -- Tyhmä akka! mutisi hän ja luki: Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne. Älkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa holhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.

Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.

"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä juomista ja korteista. Yöllä -- varmaan tulette yhdessä huoneessa makaamaan -- on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö häntä rahanpuutteessakaan..."

Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki edelleen.

"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä. Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, -- olen kokonaan tullut taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan teitä."

Kälynne A. Adujeva.

"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme -- vattuja omasta puutarhastani, valkeata hunajaa -- puhdasta kuin kyynel, -- Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat -- lähetän lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo, mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, -- silloin voi rangaistakin."

Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti, minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.

Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä oli nainut nauttiakseen avioelämää, -- minkätähden hän, Piotr Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.

Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori, kokemuksetta... onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle, heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi jotain onnettomuutta -- eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?

Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle. He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän löysi itse tiensä... mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa: "sitten kun Sashenka kasvaa isoksi -- silloin kolmevuotias lapsi, -- kenties, te veikkoseni hyväilette häntä..." Silloin Piotr Ivanitsh nousi ja meni kiirein askelin eteiseen...

-- Vasili! sanoi hän: -- kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu, niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset! Mitä me niillä teemme? -- Taanoin näki meidän kauppias kun niitä kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?... Hän sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.

-- Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä se kelpaa päällyksiksi?... Pistä palttina talteen, samoin hillokin -- sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.

Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.

-- Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä saat istua tuohon -- vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme keskustelua.

Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän luo.

-- No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on vanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.

-- Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja täti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, -- täti käski minun puolestaan syleillä teitä... Hän nousi ja lähestyi setää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän, tahi lopuksi mihin onnistuisi.

-- Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän, näet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin...

Onneton Aleksander astui takaperin paikalleen.

-- Saitteko setä kirjeen? -- sanoi Aleksander.

-- Kyllä, sain.

-- Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää teitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa...

-- Niin, hän kirjoittaa minulle...

-- Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?

Aleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella -- niin tekivät nämät nimitykset hänet alakuloisiksi.

-- Suokaa anteeksi setä... alkoi hän melkein vavisten.

-- Mitä?

-- Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin dilisansi-konttoriin... Minä en tiennyt teidän asuntoanne...