Part 14

Sinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön nainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön kanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, -- syytä siitä luontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin ajatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä koskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla äläkä teolla. Ase naista vastaan on -- kärsivällisyys, viimein kaikkein hirmuisin -- unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan luvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta jokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta lakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot -- mutta sinä olet kiittämätön.

-- Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä: sitä ilman ei ole elämä elämistä.

-- Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla tuommoisia loruja!

-- Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi kadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut viettää koko elämäni -- entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on, josta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä, sisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta, teeskentelyä -- Jumalani! Jumalani!

-- Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa? Enkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää semmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä kyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä... muusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen kansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi -- olkoon hän sitten kirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija... Mutta sinun mielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys... mikä Arkadia! Olet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit niillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin -- jalon intohimon.

-- Niin, jalon!

-- Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?

-- Kuinka niin?

-- Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne, myötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen -- on noussut siihen määrään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten on? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan -- se ei ole ihmisellistä. Minkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä tarkoitan rakkautta -- katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus ole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin suhisit korvani lukkoon.

-- Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander viitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma rakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun sijassani.

-- Mitäkö tekisin?... Matkustaisin haihduttamaan... tehtaalle. Etkö tahdo huomenna tulla?

-- Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander surullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan työntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää. Tähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja -- sydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä...

-- Ryhdy työhön.

-- Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella niin. Te olette luonteeltanne kylmä... Teidän sielunne ei ole taipuisa mielenliikutuksiin...

-- Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit ilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia... niin et osaa kantaa surua.

-- Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen itseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut kulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.

-- Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta putoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille. Höyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä keksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa luontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat kuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron perästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä luulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen ihminen...

Piotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.

-- Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se on, hän punastui.

Aleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen kokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli vallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta onneaan, sitä, jota nyt toinen... Kyyneleet juoksivat karpaloina pitkin poskia.

-- Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt! Älä Herran tähden itke minun näkyvissäni!

-- Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien -- voitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein karvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää? Elää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole jälellä mitään! Tyhjyyttä vaan... Tämän sydämmellisyyden perästä kavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä -- minua kohtaan. Jumalani! Löytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa "hänet petettiin", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän on ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille, niin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan... valehteli... oh, ei...

Kyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.

-- Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin asianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu... vaikkapa olisi kuollutkin... silloinkin olisi ollut helpompi kantaa... mutta ei, ei... toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata, sitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta: Te olette tehneet minut aseettomaksi... mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee... oi ikävätä, oi kärsimystä! Minä kuolen...minä ammun itseni...

Hän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja itki kovasti ääneen.

Piotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin yli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä tiennyt; mitä hänen piti sanoa.

-- Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin hän suinkin voi, kenties se on -- sitä...

Aleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat suonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni ryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.

-- Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen. -- Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen ihan kiusautunut hänen kanssaan.

-- Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. -- Voi raukkaa! Päästä, minä menen hänen luokseen.

-- Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on tullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä kylläkin vakuuttaa.

-- Vakuutitko ainoastaan?

-- Niin, ja sain vakuutetuksi: hän on yhtä mieltä minun kanssani.

-- Oh, en minä sitä epäilekään: sinä olet sangen älykäs ja... viekas!

-- Jumalan kiitos että on niin: siinä taitaa olla kaikki mitä tarvitaan.

-- Taitaa olla, mutta hän itkee.

-- Minä en ole syyllinen, tein luullakseni kaikki lohduttaakseni häntä.

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Vähäkö tein? Puhuin täyden tunnin... oikein kurkkuni kuivi... koko rakkauden teorian levitin aivankuin kämmenelle, tarjosin rahaa... illallista... viinillä koetin...

-- Mutta hän vaan itkee?

-- Niin ulvoo että oikein! Lopulla rupesi vielä kovemmin vonkumaan.

-- Ihmeellistä! Päästä minua: minä koetan, keksi sinä sillä välillä tuo uusi metoodisi...

-- Mitä, mitä?

Mutta hän luikahti kuin varjo kamarista.

Aleksander istui yhä pää käden nojassa. Joku kosketti hänen olkapäätään. Hän kohotti päätään: hänen edessään seisoi nuori, kaunis nainen, aamutakki yllä ja à la Finoise-myssy päässä.

-- Ma tante! sanoi Aleksander.

Nainen istui hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti, niinkuin ainoastaan välistä naiset voivat katsoa, sitten pyyhki hän hiljaa nenäliinalla hänen silmänsä ja suuteli otsaa, mutta Aleksander kosketti huulillaan hänen kättään. He keskustelivat kauan.

Tunnin kuluttua Aleksander läksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hymy huulilla ja nukkui ensikertaa rauhallisesti monen unettoman yön perästä. Nainen meni itkusilmin takaisin makuukamariin. Piotr Ivanitsh kuorsasi jo aikoja sitten.