Part 12

"Mutta miksi hän on muuttunut käytöksessään minua kohtaan?" kysyi hän itseltään ja kalpeni. -- "Miksi hän pakenee minua, on ääneti, niinkuin häntä hävettäisi? Miksi hän eilen, arkipäivänä pukeutui niin hienosti? Vieraita ei ollut muita paitsi kreivi. Miksi hän kysyi, 'alkavatko baletit kohta?' Kysymys oli yksinkertainen; mutta hänelle muistui mieleen, että kreivi lupasi sivumennen hakea hyvän loogin, katsomatta kaikkiin vaikeuksiin: luonnollisesti hän tulee olemaan heidän kanssaan. Miksi hän läksi eilen puutarhasta pois? Miksi hän ei tullut puutarhaan? Minkätähden kyseli sitä, miksikä ei kysellyt..."

Hän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti ja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan rakastanut.

Jumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta, kuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se sielun uni...

Neljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.

-- Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.

-- Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.

-- Koska sallitte minun tulla?

-- Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi... me muutamme tällä viikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää...

-- Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat jo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen. Pöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän osti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja odotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa, että heillä alkavat tiistaina -- vastaanotto-päivät.

Mutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle tuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet, alkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki seisattui.

-- Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo puolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.

-- Ehkä Teillä ei ole vielä... järjestyksessä, ehkä ette ota vastaan?

-- Miksi emme ottaisi vastaan: kaikki ovat jo käyneet meillä, Teitä vaan ei ole kuulunut; rouva ei voi kyllin ihmetellä sitä. Hänen ylhäisyytensä käy meillä joka päivä... hän on niin hyvä herra. Minä kävin viemässä erästä vihkoa yhtenä päivänä neideltä -- hän antoi minulle punasta viiniä.

-- Mikä hupakko sinä olet! sanoi Adujew ja alkoi juosta lörpöttelijän luota pois. Iltasella kulki hän Ljubetskin asunnon ohitse. Siellä oli valoisata. Paraatioven edessä oli katosvaunut.

-- Kenen vaunut? kysyi hän.

-- Kreivi Novinskin.

Toisena, kolmantena päivänä oli samoin. Viimeinkin hän astui kerran sisään. Äiti otti hänet ystävällisesti vastaan, torui poissaolemisesta ja torui siitä ettei hän ole hieronut rintaansa opodeldokilla. Nadinka kohteli häntä -- rauhallisesti, kreivi -- kohteliaasti. Keskustelu ei tahtonut menestyä.

Sillä tavoin hän kävi pari kertaa. Turhaan katseli hän tutkivasti Nadinkaa: hän ei ollut huomaavinaankaan Aleksanderin katseita, mutta kuinka hän ennen huomasi! Välistä kun hän keskusteli äidin kanssa, niin Nadinka asettui seisomaan vastapäätä häntä, Maria Mihailownan tuolin taakse, irvisteli hänelle, peuhasi ja saattoi hänet nauramaan.

Hänet valtasi sietämätön kaiho. Hän ajatteli vaan sitä, kuinka hän saisi heitetyksi hartioiltaan vapaaehtoisesti otetun ristin. Hän tahtoo saada seikat selvitetyiksi, "Sama se, millainen vastaus on", ajatteli hän, "kun vaan saisin epäilyksen muutetuksi oikeaan tietoon".

Kauan tuumiskeli hän, miten piti asiaan ryhtyä, viimein hän keksi jotakin ja meni Ljubetskille.

Kaikki näytti olevan hänelle suosiollista. Vaunuja ei ollut paraadikäytävän edessä. Hiljaan astui hän saliin ja pysähtyi hetkiseksi vieraskamarin oven eteen, vetääkseen henkeä. Nadinka soitti siellä pianoa. Etempänä istui Ljubetskaja eräässä kamarissa ja neuloi huivia. Kun Nadinka kuuli askeleet salissa, alkoi hän soittaa hiljemmin ja ojensi päänsä eteenpäin. Hän odotti hymy huulillaan vierasta. Vieras tuli esiin ja hymy katosi silmänräpäyksessä; sen sijaan tuli pelko. Hänen kasvonsa muuttuivat hieman ja hän nousi tuolilta. Ei hän odottanut tätä vierasta.

Aleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo. Hän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka istui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.

Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuli Nadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.

-- Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa, sallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.

-- Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime kerralla Te olitte...

-- Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille lupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö minulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön. Annoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän kättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon...jota... sanoilla -- minun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista: äitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa...

Nadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa akkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.

-- Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan paikalleen.

-- Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa... kirjallisuudesta, vastasi hän.

-- No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.

-- Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen, alkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla... Rakastatteko minua enää?

-- Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka mamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne... kuinka olimme aina iloiset teidän tulostanne...

Adujew katsoi häneen ja ajatteli: "sinäkö se olet, oikullinen, mutta sydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän on oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt! Olivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja viekkauden ituja?... Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä tyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa kolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä oikeassa."

-- Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä lensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa hetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua vähän rakastitte... ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada tietää, Jumal' avita täytyy.

-- Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti katsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.

-- No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko astunut sijaan -- en tahdo edes mainita kuka -- onko joku astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne?...

Nadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.

-- Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut tuskasta, Teidät -- vastenmielisestä selityksestä.

-- Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei ole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.

Toinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei hänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt siitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan kasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei ollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti joku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.

-- Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset toinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni palaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani halkeaa ponnistuksesta... ei ole minulla mitään millä voisin tulla vakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin en minä koskaan rauhoitu.

Adujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.

-- Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä itseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan... kaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan...

Aivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli laiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti häneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin tapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen kumminkin huokauksella irti.

-- No mitä? kysyi Aleksander.

-- Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te kidutatte minua kysymyksillänne...

-- Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa kaikki yhdellä sanalla... Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle jää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä kalpeana, liikutettuna... Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos kiellätte teillä käymästä -- niin minä kierrän akkunainne alla, kohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu, memento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä vaan naurattaisi, -- mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne himoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä sitä koskaan tietämästä!... Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä? Eikö olisi parasta sanoa paikalla?

-- Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin karmia vasten. -- Minä olen ihan sekaisin... pääni on aivan kuin sumussa...

Hän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen heti takaisin.

-- Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne? Yksi sana vaan -- on tahi ei -- päättää kaikki; ei se kestä kauan sanoa.

Nadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina maahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että hänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. "Ah!" sanoi hän vihdoinkin synkkämielisesti.

-- Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.

Kului muutama sekuntti.

-- Onko vai ei!

-- On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän kumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi ottaa akkordeja.

Tämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki Aleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat notkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon vieressä ja oli ääneti.

Nadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän näköisenä.

-- Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta, kumpanen korva soi?

Hän oli ääneti.

-- Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.

-- Mitä?

-- Kumpanen korva soi? huusi äiti, -- mutta pikemmin.

-- Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.

-- Hyi millainen olette, vasen!

Minä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.

-- Kreivi, sanoi Aleksander.

-- Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen luokseen. Minä en ymmärrä itseäni... Tämä tapahtui kaikki aavistamatta, vastoin tahtoani... en tiedä miten... minä en voi Teitä pettää...

-- Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano Teille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne... Te olette tehnyt minulle paljon, paljon... tänään... minun oli vaikea kuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa... Hyvästi; Te ette ole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne... mutta kreivi, kreivi!

Hän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.

-- Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, -- mihin tämä Teidät saattaa? Kreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?

-- Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.

-- Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.

-- Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia... vastasi Nadinka heikolla äänellä.

-- Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen kätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta. Häntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.

-- Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.

Nadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.

-- Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän päätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen sormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja hänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: "Olkaa varoillanne!" Kun kreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain pakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa. Tänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.

Adujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui viimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi itkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse portinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.

-- Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas tänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että meidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole se.

-- Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. -- Mikä ihme se on?

-- Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi lyhdyn.

-- Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.

Vielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.

-- Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.

-- Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He astuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.

-- Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: -- mutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista sanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!

-- Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!

-- Vielä pahempaa! vastasi Marfa: -- luuletko kaikkien olevan sinun kalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.

-- Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.

-- Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman: -- kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut -- kenties rahaa...

Molemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä pitkin laattiata kaikista nurkista.

-- Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: -- mihin hän tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös! Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?

Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.

Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.

V.

Samana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh, kynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen aamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen levolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh tahtoo häntä tavata.

Piotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi sitten tyyneesti.

-- Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.

-- Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa takaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä päivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä -- yöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän sinulla ole ihmismuotoakaan.

Aleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla voimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.

Aleksander huokasi.

-- Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.

-- Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon, kyllä minä olen terve.

-- Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.

-- Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät auta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole fyysillinen...

-- Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi pudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.

-- Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander koetellen hymyillä.

-- Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin välistä sinun surusi?

-- Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?

-- Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä, joilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei voi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies sen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot olevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut... se on kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä on vaan tyhjää, -- varmaan rakkaus...

-- Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte tietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan kauhistutte...

-- Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen. Mutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.

Aleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei virkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.

-- Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä vaan mätit omiasi: "ei, miten semmoinen olisi mahdollista".

-- Olisiko semmoista voinut aavistaa?... sanoi Aleksander, kaiken sen perästä...

-- Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää -- tahi oikeammin -- toimia sen mukaan.

-- Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä... sanoi Aleksander.

-- Mitä se minua liikuttaa?

-- Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on teille yhdentekevä.

-- Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?

-- Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas olla, minä olen kuin sairas.

-- Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä olet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei tämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus. Jos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut muuttumattomaan rakkauteen.

-- Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani helvetti...

-- Niin! No mitä siitä?

Aleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää veljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.

Setä ajatteli: "hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti... varmaan särkee taas jotakin".

-- Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti Aleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin sukulaiselta... Minä olen Teidän mielestänne typerä -- eikö totta?

-- Niin, jos et olisi surkuteltava.

-- Onko Teidän siis sääli minua?

-- Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori mies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes kopekastakaan -- ja miksi? hullutuksiesi tähden!

-- Osoittakaa, että minua säälitte.

-- Millä? Rahaa et sano tarvitsevasi...

-- Rahaa, rahaa! Oi, jos onnettomuuteni olisi rahan puutteesta, niin siunaisin kohtaloani.

-- Älä puhu noin, huomautti setä vakavasti, sinä olet nuori -- sinä kiroaisit, vaan et siunaisi kohtaloasi! Minä en liioin yhtä ja kahta kertaa kironnut -- minäkään!

-- Kuulkaa minua loppuun kärsivällisesti...

-- Viivytkö kauan aikaa Aleksander? kysyi setä.

-- Kyllä, minä tarvitsisin Teidän huomiotanne, mitä sitten?

-- Niin näetkös: minä tahtoisin illallista. Min' aioin mennä maata illallisetta, mutta nyt jos istumme kauemmin aikaa, niin syödään illallista ja juodaan pullollinen viiniä ja sillä välin voit sinä minulle kertoa.

-- Voitteko Te syödä illallista? kysyi Aleksander kummastuksella.

-- Kyllä, varsin hyvin voin; mutta etkö sinä aio?

-- Minä -- rupeaisin illallista syömään! Ette tekään nielaise palaistakaan, kun kuulette että kysymys on elämästä ja kuolemasta.

-- Elämästä ja kuolemasta?... toisti setä. Se tietysti on hyvin tärkeätä, mutta kuitenkin koetellaan, ehkä sentään nielaisemme.

Hän soitti.

-- Kysy, sanoi hän sisääntulleelle kamaripalvelijalle, onko siellä illallista, ja käske hakemaan pullollinen lafittia, sitä, jonka puteleissa on vihreä etiketti.

Kamaripalvelija läksi pois.

-- Setä! Te ette ole semmoisella tuulella, että voisitte kuulla murheellista sanomaa, sanoi Aleksander, ottaen hatun käteensä, -- minä tulen ennen huomenna...

-- Ei, ei, sanoi Piotr Ivanitsh innokkaasti, pidättäen veljensäpoikaa kädestä, minä olen aina samallaisella tuulella. Huomenna ehkä tapaat aamiaisella, tahi vielä pahemmin... työn ääressä. Lopetetaan ennen kerrassaan. Illallinen ei pilaa asiaa. Minä kuulen ja käsitän vielä paremmin. Näetkös nälkäiselle vatsalle, ei ole niin helppoa...

Illallinen tuotiin.

-- No, Aleksander aloitetaan... sanoi Piotr Ivanitsh.

-- En minä huoli syödä, setä! sanoi Aleksander kärsimättömänä ja kohotti olkapäitään, katsellen, kuinka setä hommasi illallisen kanssa.

-- Juo edes lasillinen viiniä: viini ei ole huonoa!

Aleksander pudisti kieltävästi päätään.

-- Ota sitten sikari ja kerro, niin minä kuuntelen molemmin korvin, sanoi Piotr Ivanitsh ja alkoi kiiruusti syödä.

-- Tunnetteko kreivi Novinskia? kysyi Aleksander oltuansa ääneti.

-- Kreivi Platonia?

-- Niin.

-- Oletteko ystävät?

-- Entäs sitten?

-- Toivotan onnea semmoiselle ystävälle - hän on konna.

Piotr Ivanitsh lopetti äkkiä pureskelemisen ja katsoi kummastuksella veljensä poikaan.

-- Hei vaan! sanoi hän. Tunnetko sinä häntä?

-- Varsin hyvin.

-- Kuinka kauan aikaa?

-- Kuukautta kolme.

-- Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä kelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä -- kiittävät, mutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.

-- Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä? Mutta ennen aikaan, niin...

-- Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko aikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä kutsumasta enkeleiksi?

-- Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt... oi ihmiset, ihmiset! surkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että olen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte olemaan kaikessa varoilla...

-- Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy että on konna -- et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen -- se on mieluisa havainto.

-- Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander halveksimalla.

-- Vaikkapa sinä ja minä -- millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä? Kreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen. Vähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa... eivät kaikki ole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.

-- Kaikki, kaikki! sanoi Aleksander päättävästi.

-- Mutta sinä?

-- Minäkö? Minulla on särjetty, mutta halpamaisuudesta puhdas sydän, sielu ruhjottu tuskalla, mutta sitä ei voi soimata valheesta, teeskentelystä, petoksesta, ei minuun tartu...

-- No hyvä, katsotaan. Mitä kreivi on sinulle tehnyt?

-- Mitäkö on tehnyt? Hän on ryöstänyt minulta kaikki.

-- Puhu selvemmin. Sanalla kaikki voi ymmärtää Jumala ties mitä, ehkä rahojakin: niiden ryöstöä hän ei tekisi...

-- Sen, mikä on minulle kallein kaiken maailman aarteista, sanoi Aleksander.

-- Mitähän se olisi?

-- Kaikki -- onneni, elämäni.

-- Olethan elossa?

-- Valitettavasti -- olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa kuolemaa.

-- Sano suoraan mitä on tapahtunut?

-- Hirmuista! huudahti Aleksander.

-- Jumalani! Jumalani!

-- Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon... kuinka sen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea kilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.