Part 11

Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin mikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka on ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin mustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin tiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on -- kärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.

Vihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseen Nadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.

Hän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa samoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle...

Mikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin livreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat kreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse kreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli kulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. -- Istu lujemmin Nadinka, puhui hän.

-- Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään, Jumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on ihan kuin piru -- niin riehuu.

-- Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan minä jo ratsastaa: katsokaa.

Hän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja keikkua paikallaan.

-- Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna. viittoen kädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!

Nadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.

-- Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti hevosen kaulaa.

Adujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä Nadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan niin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu viheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi kauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden tunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille tyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan ratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin. Hänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli heiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.

-- Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.

"Taas!" ajatteli Aleksander.

-- Hyvä, vastasi kreivi.

Hevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.

-- Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla äänellä.

Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.

-- Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.

-- Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!

Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei antanut kauan vastausta odottaa.

-- Nyt he ovat menneet, sanoi hän! -- ja jälet haihtuivat! No, riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko meihin suuttunut?

-- Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.

-- Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea! Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.

-- Kiitoksia; minä en tahdo.

-- Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.

-- Ei, ei!

-- Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut, ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän suuntaan: Peau de chagrin, -- mutta ei kuulu! varmaan Aleksander Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.

Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun suuttunut?

-- Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee; mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on nälkä ja kreivin, luulen, samoin...

-- Entäs kreivi... käykö hän usein?

-- Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän on niin hyvä, pitää meistä niin... "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." -- "Mutta jos Aleksander Feodoritsh tulee, sanoin minä?"... "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"... Ljubetskaja leikkasi näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.

-- Hänkö... niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.

-- Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo odottaa -- tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh on osoittanut meille paljon ystävyyttä... ei ole hyvä olla noin välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"...

-- No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.

Ei mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä -- hypähtää yht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo: "jos tahtoo niin tulee!" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin ajattelemaan -- kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään kuulunut. Minä aloin uudestaan: "Nadinka, onkohan Aleksander Feodoritsh terve!" -- "En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? -- Lähetetäänpä kysymään mikä hänen on?" "Lähetetään ja lähetetään", mutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen tuuliaispää. -- Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki kerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: "minä tahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!" Minä koettelin sitä ja tätä, ei mikään auta -- "tahdon!" Hullu! Ei minun nuoruuteni aikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin kasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat ruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori leski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja; ohitse kuljetaan, ajetaan -- hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos haisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin...

-- Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.

-- En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa: sehän sai ranskalaisilta alkunsa...

-- Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun Nadeshda Aleksandrowna rupesi ratsastamaan?

-- Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä, mitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee! Katsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan. Välistä oikein hävettää. "Miksi te häntä, kreivi", sanon minä, "niin hemmoittelette!"... Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan ja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä aina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin tyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja kehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären. Siellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista hänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi miten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin aistilla tehtyä ja komeata!

-- Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.

-- Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori...välistä kun: --

-- Ratsastavatko kauankin?

-- Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?

-- En tiedä...minun rintaani kivistää... sanoi Aleksander, puristaen kättään rintaansa vasten.

-- Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?

-- En.

-- Semmoisia ne nuoret ovat! Aina vaan sanotaan: ei mitään, kaikki jää ajasta aikaan, sitten vasta muistavat kuin on myöhäistä! Kivistääkö Teitä, vai porottaako tahi viileksii?

-- Sekä kivistää että porottaa ja viileksii.

-- Se on vilustumisesta; Jumala varjelkoon! ei saa päästää pitemmälle, Te laiminlyötte itseänne... siitä saattaa tulla kuume; ei mitään lääkkeitäkään! Tiedättekö mitä? ottakaapas opodeldokkia ja hierokaa sillä kovasti rintanne yöksi, hierokaa punaiseksi asti, juokaa teen siaan ruohoa, minä annan Teille reseptin.

Nadinka tuli kotiin kalpeana väsymyksestä. Hän heittäytyi sohvalle voiden töin tuskin hengittää. -- Näetkös, sanoi hänelle Maria Mihailowna, pannen kätensä Nadinkan pään päälle, miten olet karannut, töin tuskin hengität. Juo vettä, meno pukua muuttamaan ja aukaise kureliivit. Ei tuo ratsastaminen hyvällä lopu!

Aleksander ja kreivi viipyivät siellä koko päivän. Kreivi oli lakkaamatta kohtelias ja huomaavainen Aleksanderia kohtaan, pyysi häntä luokseen katsomaan puutarhaa, ratsastamalla tekemään seuraa ja tarjosi hänelle hevosta.

-- Minä en osaa ratsastaa, sanoi Adujew kylmästi.

-- Ettekö osaa? kysyi Nadinka.

-- Ai kuinka se on hauskaa! Mennäänkö taas huomenna ratsastamaan, kreivi.

Kreivi kumarsi.

-- Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.

-- Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi jotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin äidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan sekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan vapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää hänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja viattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän sääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta -- heikkoudesta ja likinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden sekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain naapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi Ljubetskilla.

Asia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella silmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon... paljon... mitä paljaalla silmällä ei nähdä.

Miksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän ei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan pelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin. Hänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi menettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen silmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista... Missä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki nämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on ääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden tyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla tavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on... on yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan... hänelle... Aleksanderille! jonka kanssa... Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.

Eivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi hän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon, vaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon...

Sinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän koettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli häntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle, siinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti, odotti -- mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin huoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui hänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi nopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja onko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.

Adujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni ulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka huomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan meni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin pakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.

-- Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin sanoa Teille pari sanaa.

-- Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.

Tultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli vähällä pyörtyä.

-- Vai Te pelkäätte nykyjään kosteutta? sanoi hän pistellen.

-- Niin, nyt ovat illat niin pimeät ja kylmät, vastasi Nadinka haukotellen.

-- Me muutamme kohta, huomautti äiti. -- Olkaa niin hyvä, Aleksander Feodoritsh, ja pistäytykää asuntoomme ja muistuttakaa isäntää, että hän laittaisi uudestaan pari lukkoa ovissa ja Nadinkan makuuhuoneen akkunanluukun. Hän lupasi -- mutta mahdollista kyllä, että unhoittaa. He ovat kaikki samanlaisia: nylkevät vaan rahoja.

Adujew alkoi ottaa jäähyväisiä.

-- Muistakaa: ei kauaksi aikaa! sanoi Maria Mihailowna.

Nadinka oli ääneti.

Adujew lähestyi jo ovea, mutia kääntyi takaisin häneen päin. Nadinka otti kolme askelta häntä vastaan. Aleksanderin sydän säpsähti.

"Vihdoinkin", ajatteli hän.

-- Tuletteko meille huomenna? kysyi Nadinka kylmästi, mutta hänen silmänsä kiintyivät Aleksanderiin janoavalla uteliaisuudella.

-- En tiedä; miten niin?

-- Ilman vaan kysyn; tuletteko? -- Tahtoisitteko?

-- Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä äänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?

-- En! vastasi hän harmistuneena.

-- Mutta ylihuomenna?

-- En; en tule viikkoon, kenties kahteen... en pitkään aikaan!...Hän loi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään millaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.

Nadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa alas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö niitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea näistä marmorin tapasista kasvoista.

Aleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.

-- Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria Mihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula -- ottaa selkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli: haluko vai pelko häntä nähdä?

"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!" puhui hän epätoivoisena.

Aleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena päivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni. Hän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa lähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään muutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin suunnatta, meni hän kotia.

Aleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä kaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi. Aleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului koko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä kyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä, tuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.

"He nauravat!" sanoi Aleksander. "He voivat nauraa, kun... Nadinka... on minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät ihmiset: kaikelle he iloitsevat."

Nadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama aika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana. Välistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta sitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi hirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä suhteissa.

Vieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt eikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan luota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä kiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana iltana... Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.

Voi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan sinne. Hengityksensäkin lakkasi.

-- Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se tuskin kuului.

Nadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi ja peräytyi hänestä askeleen verran.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua hämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta. Onko siellä tulipalo, vai sellainen uuni... tehtaalla?...

Aleksander katseli häntä ääneti.

-- Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan... Mitä te niin katsotte minuun, ettekö usko?...

Hän vaikeni.

-- Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. -- Tekin olette niinkuin kaikki toisetkin... Kuka olisi voinut sitä odottaa... pari kuukautta takaperin?... -- Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi hän ja tahtoi mennä.

-- Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä koetusta.

-- Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?...

-- Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin ennen?

-- Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.

-- Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!

-- En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulen Teitä vastaan...

-- Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?...

-- Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan vieressä, mutta Te sanotte että -- juoksen.

Hän nauroi pakoitetusti.

-- Nadeshda Aleksandrowna, heittäkää vilppi! jatkoi Adujew.

-- Mikä vilppi? Mitä Te minua kiusaatte?

-- Tekö se olette? Jumalani! Puolitoista kuukautta takaperin, tällä paikalla...

-- Minä tahtoisin tietää, mikä savu tuolla puolla on?

-- Hirveätä! Hirveätä! sanoi Aleksander.

-- Mutta mitä minä sitten olen Teille tehnyt? Te olette lopettanut meillä käymisen -- tehkää kuin tahdotte... vastoin tahtoa pidättämään... alkoi Nadinka.

-- Te teeskentelette ikäänkuin ette tietäisi, miksi olen lakannut käymästä?

Nadinka katsoi syrjään ja heilutti päätään.

-- Mutta kreivi? sanoi Aleksander melkein uhkaavaisena.

-- Mikä kreivi?

Hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut kreivistä.

-- Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan silmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?

-- Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.

-- Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä päivältä... Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella ihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki... joka luuli pian tulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te...

-- Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.

-- Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.

-- Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla paikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: "Nämät valat kuulee Jumala!" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy punastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä... kaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä rakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!... Te olette valan rikkoja!!!

Nadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet kalpenivat.

Hyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette vihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä mamman kanssa puhunut... mistä Te tiedätte...

-- Puhu tämmöisien tekosien perästä.

-- Millaisten tekosien? En minä tiedä?...

-- Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset kreivin kanssa, ratsastaminen?

-- En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee ulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee... että minä pidän ratsastamisesta... se on niin herttaista: hypähtelee selässä... ah miten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?... Se tuntee jo minut...

-- Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi käy teillä joka päivä aamusta iltaan?

-- Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava! Mamma niin tahtoo.

-- Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle kaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?

-- Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä eilenkin puutarhurilta...

-- Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander, huolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette syyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa, menettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta, kiittämättömyyttä, valhetta, petosta... niin petosta!... Miten olette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona, kunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen -- niin te tulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä on häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella äänellä: -- kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen hänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!... minä en salli... Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.

-- Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä, irrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin kotoa kohden.

Aleksander istui penkillä ja piteli kädellään päätään.

Nadinka tuli juosten kamariin peljästyneenä ja kaatui tuolille.

-- Mitä sinä? Mikä sinun on? Mitä sinä huudat? kysyi äiti rauhattomana ja meni häntä vastaan.

-- Aleksander Feodoritsh... ei ole terve! sai hän töin tuskin sanotuksi.

-- Mitä sinä siitä peljästyt?

-- Hän on niin hirmuinen... mamma, älkää Jumalan tähden päästäkö häntä minun luokseni.

-- Miten sinä minun peljästytit, hullu.! No mitä siitä jos hän on sairas? Minä tiedän, että hänen rintansa on kipeä. Mitä siinä on hirmuista? Ei se ole keuhkotautia! Kun hän hieroo opodeldokilla -- niin se menee ohitse: näkyy ettei hän ole totellut minua, ei ole hieronut.

Aleksander tuli järkiinsä. Kuume oli mennyt ohitse, mutta tuska oli tullut kahta vertaa suuremmaksi. Epäilystään ei hän saanut selväksi, oli vaan säikäyttänyt Nadinkan ja nyt ei saa tietysti häneltä vastausta: hän ei ryhtynyt oikealla tavalla, asiaan. Hänen päähänsä pisti yht'äkkiä, niinkuin jokaisen rakastuneen tuokin ajatus: "ehkä hän ei olekaan syyllinen? Kenties hän on todella välinpitämätön kreivistä. Tolkuton äiti kutsuu häntä joka päivä: mitä hän sitte mahtaa? Kreivi, niinkuin seuraelämän ihminen ainakin, on miellyttävä; Nadinka on sievä tyttö: kenties kreivi tahtoo miellyttää häntä. Ehkä Nadinkaa miellyttää kukat, ratsastaminen, viattomat huvitukset, mutta ei itse kreivi? Antaa vaikka olla, että tässä on hiukan koketeeraamistakin: eikö se ole anteeksi annettava? Toiset ovat vanhempia ja kuitenkin tekevät Jumala ties mitä."

-- Hän lepäsi, illan säde leimahti hänen sydämmessään. Rakastuneet ovat kaikki semmoisia: milloin ovat liian sokeita, milloin liiankin näkeviä. Ja sitte oli niin hauskaa puolustaa rakastettua henkilöä.