Part 9

Loordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli ampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli moitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa -- hän oli viimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti hän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi pidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä taidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän päättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan, koska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja -- paljon enemmän lintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut nälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri noussut aamiaispöydästä.

Riistan liikkeelleajajat -- niitä oli kaksikymmentäkolme valkopuseroista miestä -- olivat juuri hätyyttäneet linnut kanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle ajaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut kuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli kieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän vinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi lintuja. Hämärästi ja tylsästi -- kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa -- loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi johonkin esihistorialliseen olomuotoon -- että jonkun muinaisen esi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen, puolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.

Ja kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi Greystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän tunsi, oli myöskin hän muodikas -- erittäin muodikas, kuten oli ollut hänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli helteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan, oikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei edes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli jotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai kaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää -- hänellä oli ruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin teräsjänteet.

Myöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti sellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä pulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki huuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet aavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään arvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan päivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt lumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean kyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan reisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle, jossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.

Hänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin toinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan kellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli hiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli leijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi juomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi verkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin ja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.

Numa pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa eläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät kiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies murisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan kasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos se äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi valmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli purolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.

Huomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli kummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu viidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta, oli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten Mbongan, neekeripäällikön, kylään päin.

Oli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt tervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku Taibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt luku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä kuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen kokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän välillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.

Se seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista pienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut vähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan murhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä voisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien kiusoitteleminen hänelle tuottaisi.

Ei ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui paikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla läheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin korvia -- se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti senvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka hän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä äänekästä.

Aikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa alas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti muiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset kuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas nuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin tällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa mestari-itkijää.

Apinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli, minkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet naisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä pujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon, ennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään hyökätäkseen hänen kimppuunsa.

Monta kertaa oli Tarzan menetellyt samalla tavoin Mbongan, päällikön, kylässä. Hänen salaperäinen, odottamaton ilmestymisensä täytti aina taikauskoisten neekeri-parkojen mielet pakokauhulla; he eivät nähtävästi koskaan voineet tottua hänen näyttäytymiseensä. Juuri tämä pelko antoi näille seikkailuille viehättävän ja hauskan tunnun, jota apinamiehen ihmisluonto kaipasi. Pelkkä tappaminen ei sellaisenaan riittänyt hänelle. Kun Tarzan oli tottunut näkemään kuolemaa, ei se kovinkaan suuresti häntä huvittanut. Hän oli jo aikoja sitten kostanut Kaalan surman, mutta samalla hän oli oppinut tuntemaan, minkälaista kiihoitusta ja nautintoa mustaihoisten kiusoitteleminen tuotti. Siihen hän ei milloinkaan kyllästynyt.

Juuri kun hän oli ponnahtamaisillaan eteenpäin ja päästämäisillään rajun kiljaisun, ilmestyi majan oviaukkoon hahmo. Se oli sama valittaja, jota hän oli tullut vaimentamaan, nuori nainen, jolla oli punainen puikko työnnettynä nenän väliseinän läpi, raskas metallikoru riippumassa alahuulessa, niin että se oli venyttänyt huulen muodottomaksi, kamalan ja inhoittavan näköiseksi, omituisia tatuoimiskuvia otsassa, poskissa ja rinnassa ja ihmeellinen, savea ja metallilankaa käyttämällä muovailtu tukkalaite.

Tulen äkillinen leimahdus valaisi selvästi tätä eriskummaista olentoa ja Tarzan tunsi hänet Momajaksi, Taibon äidiksi. Tuli loi oikullista hohdettaan myöskin Tarzanin varjoisaan piilopaikkaan, niin että hänen vaalean ruskea vartalonsa erottui sitä ympäröivästä pimeydestä. Momaja näki hänet ja tunsi hänet. Huudahtaen hän syöksyi eteenpäin, ja Tarzan meni häntä vastaan. Kun toiset naiset kääntyivät katsomaan, näkivät myöskin he apinamiehen; mutta he eivät lähteneet häneen päin. Sensijaan he kimmahtivat pystyyn kaikki samalla kertaa, kiljaisivat kuin yhdestä kurkusta ja pakenivat kilvan.

Momaja heittäytyi Tarzanin jalkojen juureen, kohotti rukoilevasti kätensä häntä kohti, ja hänen muodottomilta huuliltaan tulvi koskena sanoja, joista apinamies ei ymmärtänyt mitään. Hetkisen hän katseli naisen ylöspäin käännettyjä pelon vääntämiä kasvoja. Hän oli tullut tappamaan, mutta tämä pursuava puhetulva tyrmistytti ja kammotti häntä. Hän vilkaisi levottomasti ympärilleen ja sitten jälleen naiseen. Hänen tunteissaan tapahtui käänne. Hän ei voinut surmata pikku Taibon äitiä eikä liioin voinut jäädä tänne kuuntelemaan tätä sanakohinaa. Tehden nopean kärsimättömän liikkeen, kun hänen seniltainen huvinsa oli turmeltu, hän pyörähti ympäri ja pujahti tiehensä pimeyteen. Hetkistä myöhemmin hän kiiti viidakon sysimustassa yössä, Momajan kirkumisen ja voivotusten käydessä yhä heikommiksi välimatkan kasvaessa.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vihdoinkin pääsi niin kauas, etteivät ne enää kuuluneet. Löydettyään mukavan haarautuman korkealla puussa hän vaipui sikeään uneen saalistavan leijonan ulvoessa ja karjuessa hänen allaan, samalla kun kaukana Englannissa toinen loordi Greystoke riisuutui kamaripalvelijan auttamana ja ryömi tahrattomien lakanoiden väliin, kiroillen ärtyneesti, kun kissa naukui hänen ikkunansa alla.

Kun Tarzan seuraavana aamuna seurasi tuoreita Hortan, metsäkarjun, jälkiä, osui hän kahden gomanganin, toisen ison ja toisen pienen, jäljille. Apinamies, joka oli tottunut ottamaan tarkan selon kaikista havainnoistaan, pysähtyi lukemaan riistapolun pehmeään mutaan kirjoitettua tarinaa. Te ja minä emme olisi nähneet siinä paljoakaan mielenkiintoista, jos sattumoisin olisimme siinä jotakin huomanneet. Kenties me olisimme nähneet mudassa syvennyksiä, jos siellä olisi ollut joku osoittamassa niitä meille, mutta siellä oli niitä lukemattomia, toinen toisensa päällä sekasotkuna, joka olisi meistä ollut aivan käsittämätöntä. Mutta Tarzanille ne kukin kertoivat oman tarinansa. Tantor, norsu, oli mennyt sitä tietä vasta kolme päivää sitten. Numa oli metsästänyt siellä viime yönä, ja Horta, metsäkarju, oli astellut hitaasti polkua pitkin korkeintaan tunti sitten. Mutta Tarzanin huomio kiintyi gomanganien jälkeen. Ne ilmaisivat hänelle, että pohjoista kohti oli mennyt vanhus pienen pojan seuraamana, ja heidän muassaan oli ollut kaksi hyenaa.

Tarzan raapi päätään ymmällä ja epäilevänä. Siitä, miten jäljet olivat päällekkäin, hän näki, etteivät pedot olleet seuranneet ihmisiä, sillä joskus oli toinen heidän edellään, toinen heidän takanaan, ja toisinaan olivat molemmat edellä tai molemmat jäljessä. Se oli perin kummallista, selittämätöntä, etenkin kun jäljet polun leveämmillä kohdilla osoittivat, että hyenat olivat silloin kävelleet toinen toisella, toinen toisella puolella molempia ihmisiä ja aivan heidän likellään. Sitten Tarzan vielä luki pienemmän gomanganin jäljistä, että hän oli vetäytynyt peloissaan syrjään pedon koskettaessa hänen kylkeään, mutta vanhuksen jäljissä ei ollut merkkiä pelosta.

Aluksi Tarzanin huomion oli herättänyt yksinomaan Dangon ja gomanganien jälkien merkillinen rinnakkaisuus, mutta nyt hänen terävä katseensa osui pienen gomanganin jäljissä erääseen seikkaan, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Se oli samanlaista, kuin jos te löydettyänne tieltä kirjeen olisitte äkkiä tuntenut siinä ystävänne tutun käsialan.

"Go-bu-balu!" huudahti apinamies, ja heti hänen muistiinsa välähti Momajan rukoileva käytös, kun tämä oli heittäytynyt hänen eteensä Mbongan kylässä edellisenä iltana. Samassa selvisi hänelle kaikki --valitukset ja voivottelut, neekeriäidin rukous ja nuotion ympärillä istuneiden naisten myötätuntoinen ulvonta. Pieni Go-bu-balu oli taaskin ryöstetty, ja tällä kertaa oli ryöstäjä joku muu eikä Tarzan. Epäilemättä oli äiti luullut pojan olevan jälleen Tarzanin vallassa ja rukoillut häntä antamaan hänelle takaisin halunsa.

Niin, kaikki oli nyt täysin selvillä; mutta kuka saattoi tällä kertaa olla Go-bu-balun ryöstäjä? Tarzan oli ihmeissään, ja häntä ihmetytti myöskin Dangon jälkien näkyminen. Hän tutki asiaa. Jäljet olivat päivän vanhat ja veivät pohjoiseen päin. Tarzan lähti seuraamaan niitä. Paikotellen ne olivat tyyten kadonneet, kun teillä oli liikkunut paljon eläimiä, ja milloin polku vei kalliopohjalle, joutui Apinain Tarzankin melkein neuvottomaksi; mutta ainahan oli silloinkin ihmisen jälkiin tarttunut haju, jonka vain niin tarkat ja harjaantuneet aistimet kuin Tarzanilla oli, saattoivat havaita.

Kaikki oli kohdannut Taiboa niin äkkiä ja niin aavistamatta kahden lyhyen päivän aikana. Ensin oli saapunut Bukawai, taikuri -- Bukawai, saastainen -- jonka mädäntyvissä kasvoissa vielä oli rosoinen kappale lihaa. Hän oli tullut yksin ja päivällä joen rannalle, sinne, missä Momaja joka päivä pesi itseään ja Taiboa, pikku poikaansa. Hän oli astunut esiin tuuhean pensaan takaa aivan Momajan lähellä, säikäyttänyt pientä Taiboa, niin että tämä kirkaisten juoksi äitinsä suojaiseen syliin.

Mutta vaikka Momaja oli hätkähtänyt, oli hän pyörähtänyt kammottavaan olentoon päin niin kiukkuisena kuin puolustautumaan pakotettu naarastiikeri konsanaan. Nähdessään, kuka häiritsijä oli, huudahti hän osittain helpotuksesta, vaikka hän yhä painoikin Taiboa lujasti itseään vastaan.

"Olen saapunut", sanoi Bukawai ilman alkuvalmisteluja, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren pituista palasta kuparilanka."

"Minulla ei ole vuohia sinua varten", ärähti Momaja, "ei myöskään vuodemattoa eikä kuparilankaa. Taikasi jää tekemättä. Valkoinen viidakkojumala antoi minulle Taiboni takaisin. Sinulla ei ollut siinä mitään tekemistä."

"Mutta minä tein", jupisi Bukawai lihattomien leukapieliensä lomitse. "Juuri minä käskin valkean viidakkojumalan antaa takaisin Taibosi."

Momaja nauroi hänelle vasten kasvoja. "Sinä valheiden sepustelija", hän huusi, "palaa kurjaan pesääsi ja hyenoittesi luokse! Mene takaisin ja piiloita löyhkäävät kasvosi vuoren uumeniin, ettei aurinko ne nähdessään peittäisi omia kasvojaan synkkään pilveen!"

"Olen tullut", toisti Bukawai, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren mittaista kuparilanka-palasta, jotka sinun on suoritettava minulle Taibosi palauttamisesta."

"Sen piti olla miehen kyynärvarren pituinen", oikaisi Momaja, "mutta sinä et saa mitään, sinä vanha varas. Sinä et suostunut tekemään taikaa, ennenkuin minä olisin tuonut maksun etukäteen; mutta kun minä olin paluumatkalla kylääni, antoi iso valkoinen jumala minulle Taiboni takaisin -- antoi hänet minulle Numan kidasta. Hänen taikansa on tehokas taika -- sinun on vanhan, reikänaamaisen miehen kehno taika."

"Olen tullut", kertasi Bukawai kärsivällisesti, "noutamaan kolmea lihavaa --". Mutta Momaja ei ollut enää jäänyt kuuntelemaan sellaista, minkä hän jo osasi ulkoa. Vetäen Taiboa aivan kiinni itseensä hän riensi Mbongan, päällikön paaluaitaista kylää kohti.

Ja seuraavana päivänä, kun Momaja oli ollut työssä viljelyksillä heimon muiden naisten kanssa, ja pikku Taibo leikkimässä viidakon laidalla, heitellen vähäistä keihästään odottaessaan sitä kaukaista päivää, jolloin hän olisi täysikuntoinen soturi, oli Bukawai saapunut uudelleen.

Taibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin. Lapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli vihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen keihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa, samalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi surmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa lihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.

Mutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse, kadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla muuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset puuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen huutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen tiheikköön.

Mutta köynnöskasvien ja sotkuisen lehvistön muodostaman verhon takana väijyi kolme kauheata olentoa -- hyvin vanha mies, joka oli musta kuin sysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka teräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina ja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä hänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä kamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa -- haaskan syöjät haaskan liittolaisina.

Taibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut tiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se oli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin, tarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa painamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa lainkaan.

Hetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä peloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa hänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen heitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen saalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein pahinta, kaameasti nauraen.

Pienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää sellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan, tuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän muisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen viidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa pohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan kanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut peloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.

Vanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa koko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin vuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. "Kymmenen lihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta", mutisi vanha neekeri tuon tuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli korotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen lihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin pienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi, ettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin kolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti. Tuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän ei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni neekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua selälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä eteenpäin.

Pikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he saapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan suulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta vuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä harhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja työnsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja katosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen, tarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin kapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä sitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että melkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.

Käytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät olivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia lukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa ripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa. Hän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti tuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi pientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut tarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla, joka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu, vihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto oli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin harvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja kostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.

Kauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän valmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla hänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän sai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli ajattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys, kolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat yhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui, niin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.

Äkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he astuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän päivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä jo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa, lähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä oli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi hänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja tähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan kirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne murisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti äkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät säihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko voimakkaampi.

Kun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se nopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan poppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan. Sen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja ajaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion ympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi kuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä tavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille kaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja herjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.

Useita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä, ja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä koko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan kuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko villipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat irvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain kurkkuun.

Vihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä eläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. "Minä menen noutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta kuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun teen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle", hän ilmoitti. "Sinä jäät tänne. Tuonne" -- hän osoitti käytävää, jota myöten he olivat tulleet kammioon -- "jätän hyenat. Jos yrität paeta, niin ne syövät sinut."

Hän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja luimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja ajoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon tukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. "Tämä estää niitä pääsemästä kimppuusi", hän selitti. "Jollen minä saa kymmentä lihavaa vuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita, jotka jäävät minulta tähteiksi." Ja hän jätti pojan miettimään lausumaansa perin selvää viittausta.