Part 8

Äidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on pidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon naisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja ei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen, tietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin henkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti viidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita -- kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa vahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.

Eräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta joutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen löytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä kallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi helposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta. Lännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain yksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.

Nämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan päähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena tienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin luopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä hänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän selviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien käsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi välttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea mennen tullen.

Menipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan ei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä, meni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi Momajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä muussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön mielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon ja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat taikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille sellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän oli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi, että jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin, menettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin palkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan poppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän luonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.

Mutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä viidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän tietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman vastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän oli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta majaansa.

Hän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta se ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan ravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan poistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä varmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.

Niinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin sulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta päättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein pysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen kissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin hän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes heikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan, sai hänet äkkiä seisahtumaan.

Sydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten kuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat korvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden käpälien niitä polkiessa.

Joka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita riippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui lähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina. Samassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava karjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä köynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut -- mutta hänen alapuolellaan.

Momaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti kaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun ihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina tietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan saanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan Mbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.

Koko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan kuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua uudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen leijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi matkaansa.

Kun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta ilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat täysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta hengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa, niin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana ihmisapinoiden oleskelupaikoilta.

Vähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä pitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi joutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen metsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa ja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.

Pienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän joutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin rinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa mukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä murheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli muuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain keskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan tarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka kutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa mukaisia.

Hänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen laihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos joku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä suuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla. Tarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut näkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi. Hänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui Go-bu-balu edistyvän -- hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän ja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden niukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi ääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri surunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään voinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa -- kiukkuinen, kamala ja inhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta hän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden ruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa liekeissään.

Heidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja Go-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon ja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti korkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi pientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen, joka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut, joka ei enää milloinkaan kisailisi.

Tarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut kiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa, kunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin pidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan. Hankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman velvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä heltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita viikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen tahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko työnnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli painuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen rumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja apinamies säpsähti.

Se ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan ja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja ottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina, ikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi peloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen. Sabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä pieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan. nuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet pennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa luokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien välitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin toiselle, sitten toiselle sivulle.

Pudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti metsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen mieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika -- naarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne olivat samanlaisia äitiytensä tähden.

Oli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain, saastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut yhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja tunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään, ja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja luotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa. Luolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi kaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä pahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa vastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista kajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen -- kolkko, iloton, naurua muistuttava ääni.

Päästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon. Hän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja seisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken kauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän koetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin valtasi hänet pelko.

Alla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan takaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt painuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina pitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja hän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli Momajalta mennyttä.

Vielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot melkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen mieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä poika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat Taibo -- hänen Taibonsa!

Hänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi ympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan suulle.

Taaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua. Tällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää. Enää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneen huutaen Bukawain tulemaan ulos.

Bukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä keihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin Momaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten lausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin eläimen ääni.

"Kuka pyrkii Bukawain luokse?" tiedusti ääni.

"Täällä on Momaja", vastasi nainen; "Momaja Mbongan, päällikön, kylästä".

"Mitä tahdot?"

"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee tekemään", selitti Momaja. "Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti Taiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai neuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä noutamaan."

"Kuka on Taibo?" kysyi Bukawai.

Momaja ilmoitti sen.

"Bukawain taiat ovat hyvin tepsiviä", kehui ääni. "Viisi vuohta ja uusi vuodematto tuskin riittävät korvaukseksi Bukawain taiasta."

"Kaksi vuohta on kylliksi", sanoi Momaja, sillä tinkimishalu on voimakas neekerin rinnassa.

Hinnasta tinkimisen huvi oli riittävän suuri houkutus tuomaan Bukawain luolan suulle. Nähdessään hänet oli Momaja pahoillaan siitä, ettei hän ollut pysynyt sisällä. On sellaista, mikä on liian hirveätä, liian kamalaa, liian inhoittavaa kuvattavaksi -- Bukawain ulkomuoto oli sellainen. Hänet nähdessään Momaja ymmärsi, minkä vuoksi hänen puheestaan oli vaikea saada selvää.

Hänen vierellään olivat ne kaksi hyenaa, jotka huhun mukaan olivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa. He olivat erinomainen kolmikko -- kaksi mitä inhoittavinta eläintä niitä inhoittavimman ihmisen parissa.

"Viisi vuohta ja vuodematto", mutisi Bukawai.

"Kaksi lihavaa vuohta ja vuodematto". Momaja korotti tarjoustaan; mutta Bukawai oli itsepintainen. Hän tinki viittä vuohta ja vuodemattoa puoli tuntia hyenojen nuuhkiessa ja muristessa ja nauraessa kaameata nauruaan, Momaja oli päättänyt antaa kaikki, mitä Bukawai vaati, jollei hän muutoin selviäisi, mutta tinkiminen on neekerin toinen luonto kauppaa tehtäessä, ja lopulta hän osittain sai siitä palkkion, sillä vihdoin saatiin aikaan sopimus kolmesta lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja palasesta kuparilankaa.

"Tule uudelleen tänä iltana, kun kuu on ollut kaksi tuntia taivaalla!" käski Bukawai. "Sitten teen tehokkaan taian, joka toimittaa Taibon takaisin luoksesi. Tuo mukanasi kolme lihavaa vuohta, uusi vuodematto ja kookkaan miehen kyynärvarren mittainen palanen kuparilankaa!"

"En minä voi niitä tuoda", esteli Momaja. "Sinun on tultava noutamaan ne. Kun olet hankkinut Taibon takaisin minulle, niin saat ne kaikki Mbongan kylästä."

Bukawai pudisti päätään.

"Minä en tee taikaa", hän virkkoi, "ennenkuin olen saanut vuohet, maton ja kuparilangan".

Momaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän kääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi kolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi Bukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma, että hän jollakin tavoin sen tekisi -- hän tekisi sen tai kuolisi. Taibo hänen täytyi saada takaisin.

Harhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan Baran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei kutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut yrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän piilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet näkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.

Yksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden keskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin kuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän kuvitteli.

Hän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että jotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa vastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian palaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille suunnalle, jossa otus liikkui.

Entä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi tuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon isoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään. Otus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän odotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän naamansa esiin köynnösten välitse.

Sitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän huudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen. Momaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä myöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen syleilyynsä.

Pusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja kuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen paljaiden rintojensa välistä uurretta.

Niin likeisen melun häiritsemänä heräsi läheisessä tiheikössä nukkuva Numa, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki neekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan mustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä hyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä ja huoahti.

Väärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin hajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti lihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin saalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja kääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän liikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan luokse, kuuli hän omituisia ääniä -- naisen naurua ja naisen itkua, ja niihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta, sekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti vauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli pääsivät nopeammin eteenpäin.

Lähestyessään ääniä Tarzan kuuli vielä yhden, syvän huokauksen. Momaja ei sitä kuullut eikä myöskään Taibo, mutta Tarzanilla oli yhtä herkät korvat kuin Baralla, kauriilla. Hän kuuli huokauksen ja tiesi, mitä se oli, ja siksi hän irroitti selässään riippuvan keihään. Kiitäessään pitkin puiden oksia yhtä huolettomasti kuin me astelemme maaseudun kylätietä, vetäen taskustamme esille nenäliinan, päästi Tarzan keihään hihnastaan, että se olisi valmiina käsillä kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Numa, leijona, ei syöksynyt suinpäin saaliinsa kimppuun. Se mietti taaskin, ja järki sanoi sille, että saalis oli jo sen oma; siksi se tunki ison ruhonsa lehvien läpi ja seisoi paikallaan, katsoen ateriaansa ilkeästi kiiluvin silmin.

Momaja huomasi pedon ja parkaisi, painaen Taibon lujemmin rintaansa vastaan. Oliko hän löytänyt lapsensa vain menettääkseen hänet heti samalla hetkellä? Hän kohotti keihästään, ojentaen kätensä kauas olkansa taa. Numa karjaisi ja astui hitaasti eteenpäin. Momaja sinkautti aseensa. Se raapaisi kellanruskeata lapaa, tehden lihashaavan, joka ärsytti raatelijan täyteen, peloittavaan, petomaiseen raivoonsa, ja leijona hyökkäsi.

Momaja koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän näki kuoleman lähestyvän salamannopeasti, kun iso peto syöksyi häntä kohti, ja sitten hän näki jotakin muuta. Hän näki kookkaan, alastoman, valkoisen miehen tipahtavan kuin taivaasta ja syöksyvän leijonan tielle. Hän näki voimakkaan käden lihakset, kun puiden lehvistön läpi pujottelevat päiväntasaajan auringon säteet karkeloivat niillä. Hän näki raskaan metsästyskeihään lentävän ilmassa suoraan keskelle leijonan rintaa. Numa putosi istualleen, kiljui kauheasti ja iski käpälillään rinnassaan törröttävää keihästä. Sen rajuista iskuista keihäs taipui ja kiertyi vääräksi. Metsästyspuukko kädessään kierteli Tarzan varovasti raivoisan kissaeläimen ympärillä. Momaja seisoi silmät levällään ikäänkuin paikalleen naulittuna ja katseli näkyä kuin loihdittuna.

Äkillisen vimman vallassa Numa heittäytyi apinamiestä kohti, mutta jäntevä mies vältti umpimähkäisen hyökkäyksen, astahtaen vikkelästi syrjään ja karaten sitten ahdistajansa kimppuun. Kahdesti välähti metsästyspuukko ilmassa. Kahdesti se upposi Numan selkään. Peto oli jo heikkona, sillä keihään kärki oli osunut lähelle sydäntä. Tarzanin toinen isku tunkeutui suoraan Numan selkäytimeen, ja vielä viimeisen kerran huitaistuaan suonenvedontapaisesti etukäpälillään, turhaan koettaen tavoittaa kiusanhenkeään, kaatui leijona pitkälleen maahan hervottomana ja kuolevana.

Huolissaan siitä, ettei vain menettäisi palkkiotaan, Bukawai seurasi Momajaa, aikoen kehoittaa tätä luopumaan kuparisista ja rautaisista koruistaan siihen asti, kunnes hän palaisi tuoden mukanaan maksun taiasta -- toisin sanoen maksamaan käsirahaa poppamiehen avusta, samoin kuin maksetaan ennakkomaksua asianajajalle, sillä kuten asianajaja tunsi Bukawaikin taikansa arvon ja tiesi, että oli hyvä saada mahdollisimman paljon hyvitystä jo ennakolta.

Poppamies joutui näyttämölle silloin, kun Tarzan hypähti torjumaan leijonan hyökkäystä. Hän näki kaikki ja ihmetteli, arvaten heti, että tämän täytyi olla sama valkoinen haltia, josta hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jo ennenkuin Momaja ja saapui hänen luokseen.

Kun leijona ei nyt enää voinut vahingoittaa Momajaa eikä hänen lastaan, silmäili neekerivaimo Tarzania uuden pelon vallassa. Juuri tämä olento oli ryöstänyt Taibon. Epäilemättä hän yrittäisi riistää lapsen uudelleen. Momaja painoi poikaa tiukasti itseään vasten. Hän oli päättänyt tällä kertaa mieluummin kuolla kuin sallia, että Taibo jälleen häneltä vietäisiin.

Tarzan katseli heitä ääneti. Kun hän näki pikku pojan painautuvan äitiään vastaan ja nyyhkyttävän, heräsi hänen villissä rinnassaan surumielinen yksinäisyyden tunne. Ei ollut ketään tuolla tavoin painautumassa Tarzania vastaan, joka niin suuresti kaipasi jonkun tai jonkin rakkautta.

Vihdoin Taibo viidakossa syntyneen hiljaisuuden johdosta nosti katseensa ja näki Tarzanin. Hän ei vavahtanut.

"Tarzan", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, "älä vie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden karvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja muita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala! Salli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka me siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle, jottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!"

Tarzan huokasi.

"Menkää", hän virkkoi, "takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä nähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa."

Taibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä apinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän sykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei ollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin onnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan. Tarzan näki sen ja huokasi uudelleen.

"Tikalla on Tikan balu", hän puheli itsekseen; "Saborilla on baluja, samoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin, rotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään -- ei naarasta eikä balua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla yksin."

Bukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse, vannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa vuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.

KUUDES LUKU

Poppamies kostopuuhissa