Part 7

Hän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä keskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita, jossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella kasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli Tarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän. Siellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja -- leikkisiä olentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt Baran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine pienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa -- paitsi Tarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi, surumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju hänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän ryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten ikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.

Kuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut jonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä vuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen viidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin, ja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan yläpinnan kuoren sileäksi.

Tällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta, metsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen luonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja nälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.

Mutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas päässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän ajamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon eniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä, lukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen selittämätön voima pidätti hänen kättään -- selittämätön hänestä, koska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja sivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli hänen pysyväistä perintöänsä.

Niinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän peloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden köytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen todistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili sinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun runkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti sen kaikki ponnistukset.

Hortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä valtavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili kaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen kädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen seuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli ohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut silvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.

Tarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan. Vaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi kuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan niin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön metsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi Hortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.

Hetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt, syvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti alhaalle painettua päätään.

"Mudansyöjä!" pilkkasi apinamies. "Loassarypijä. Lihasikin haisee, mutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun sydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa liikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen."

Vaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se yhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman, karvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja pehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta se hyökkäsi.

Apinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri viiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti -- äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea, että salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän kumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä metsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen. Vikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja hetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen käsissään.

Tyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa nukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi vaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa, sillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi askeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan oli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun Kulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.

Aivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen rannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat olkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä aina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon, kömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä kauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää paistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien naaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen partaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.

Tänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen varrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia simpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin kolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi hiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen alahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä, jota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt kammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet paljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli pistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen korvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli värillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän oli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta huolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon miesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta -- sotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan saanut.

Hänen lapsensa oli kymmenvuotias poika, notkea, suora ja neekeriksi komea. Tarzan katseli paria läheisen pensaan piiloisan lehvistön takaa. Hän oli juuri hyökkäämäisillään heidän eteensä, peloittavasti kiljaisten, nauttiakseen heidän säikähdyksestään ja suinpäin paostaan; mutta äkkiä pisti hänen päähänsä uusi ajatus. Tässä oli balu, joka oli samanmuotoinen kuin hän itsekin. Tosinhan pojan iho oli musta; mutta mitäpä siitä? Tarzan ei ollut koskaan nähnyt valkeaihoista ihmistä. Sikäli kun hän tiesi, oli hän ainoa sellaisen kummallisen elämänmuodon edustaja koko maapallolla. Musta poika oli erinomainen balu Tarzanille, koska hänellä ei ollut omaa. Hän hoivaisi häntä huolellisesti, ruokkisi häntä hyvin, suojaisi häntä niinkuin vain Apinain Tarzan kykeni suojelemaan omaansa ja opettaisi hänelle puolittain inhimillisiä, puolittain eläimellisiä, viidakon salaisuuksia koskevia tietojaan lahoavasta pintakasvullisuudesta alkaen aina metsän ylimpien tasanteiden korkealle kohoavia huippuja myöten.

Tarzan päästi nuoransa kiepulta ja pudisti silmukan levälleen. Vähääkään aavistamatta tuon peloittavan olennon läheisyyttä puuhaili hänen edessään oleva pari edelleenkin simpukoita etsien, kaivellen mutaa lyhyillä kepeillä.

Tarzan astui esiin heidän takanaan olevasta viidakosta; silmukka oli levällään maassa hänen vieressään. Oikea käsi heilahti nopeasti, ja silmukka kohosi sirosti ilmaan, leijaili hetkisen pahaa aavistamattoman pojan kohdalla ja laskeutui sitten. Kun se kietoutui pojan vartalon ympärille olkapäiden alapuolelta, nykäisi Tarzan äkkiä, niin että silmukka tiukkeni pojan käsivarsien ympärille, puristaen ne kylkiä vasten. Pojan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu, ja kun hänen äitinsä kääntyi säikähtyneenä hänen huudostaan, näki hän poikaa vinhasti kiskottavan kookasta, valkeata jättiläistä kohti, joka seisoi läheisen puun varjossa vain vähän enemmän kuin kymmenen pitkän askeleen päässä hänestä.

Päästäen vimmastuksen ja kauhistuksen sekaisen huudahduksen, syöksyi nainen pelottomasti apinamiestä kohti. Hänen ilmeissään näki Tarzan sellaista päättäväisyyttä ja rohkeutta, joka ei väistäisi itse kuolemaakaan. Hän oli perin kamalan ja peloittavan näköinen silloinkin kun hänen kasvonsa olivat tyynet; mutta kun hänen muotonsa oli intohimon vääntämä, niin se oli hornamaisen kauhistuttava. Jopa apinamieskin peräytyi, mutta enemmän inhosta kuin pelosta -- pelkoa hän ei lainkaan tuntenut.

Mustan naaraksen balu puri ja potki, kun Tarzan pisti hänet kainaloonsa ja katosi sillä kohdalla alhaalle riippuvien oksien sekaan, juuri kun vimmastunut äiti kiiti esille tavoittamaan häntä ja tappelemaan hänen kanssaan. Ja painuessaan syvemmälle viidakkoon rimpuilevan saaliinsa kanssa hän mietti, minkälainen gomanganien taistelukunto saattaisi olla, jos urokset olisivat yhtä hirmuisia kuin naaraat.

Päästyään turvallisen välimatkan päähän äidistä, jonka lapsen hän oli ryöstänyt, ja pois hänen kirkumisensa ja uhkauksiensa kuuluvilta, pysähtyi Tarzan tarkastamaan saalistaan, joka nyt oli niin perin pohjin peloissaan, että oli lakannut rimpuilemasta ja kiljumasta.

Pelästynyt lapsi muljautteli kauheasti silmiään vangitsijaansa päin, niin että välkkyvät valkuaiset näkyivät silmäterän joka puolelta.

"Minä olen Tarzan", sanoi apinamies ihmisapinoiden kielellä. "Minä en tee sinulle pahaa. Sinusta tulee Tarzanin balu. Tarzan suojelee sinua. Hän ruokkii sinua. Tarzanin balu saa parasta, mitä viidakossa on, sillä Tarzan on oivallinen metsästäjä. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, ei edes Numaa, leijonaa, sillä Tarzan on mahtava taistelija. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan, Kaalan poika. Älä pelkää!"

Mutta lapsi vain uikutti ja vapisi, sillä hän ei ymmärtänyt isojen apinoiden kieltä, ja Tarzanin ääni kuulosti hänestä eläimen ärinältä ja murinalta. Lisäksi hän myöskin oli kuullut tarinoita tästä pahasta, valkoisesta metsänjumalasta. Juuri hän oli surmannut Kulongan ja monta muuta Mbongan, päällikön, soturia. Ja hän se yön pimeydessä hiipi salaapäin, noitakeinoja käyttäen, kylään, varastamaan nuolia ja myrkkyjä ja säikyttelemään naisia ja lapsia, jopa täysikasvuisia soturejakin. Epäilemättä tämä ilkeä jumala söi pieniä poikia. Olihan hänen äitinsä niin sanonut, kun hän oli ollut tottelematon ja äiti oli uhannut antaa hänet viidakon valkealle jumalalle, jollei hän olisi hyvä. Pieni musta Taibo välisi kuin vilutautinen.

"Onko sinulla kylmä, Go-bu-balu?" kysyi Tarzan, käyttäen paremman nimen puutteessa apinoiden sanaa mustasta poikalapsesta. "Aurinko paistaa lämpimästi; miksi väriset?"

Taibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista jumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika, jos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava Go-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista oli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta. Se tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys. Parasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin heimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan keskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.

Tarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle oksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan, mutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana ja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen kiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän läpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen kauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen lapsellisen sydämensä pelolla.

Tarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti paljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja voimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa seuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti hänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut. Pako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan, niin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata Mbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän, kohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli Taibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien poikien lihasta.

Siihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa kauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta olisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan raapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.

Tarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku Taibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia, pelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin kauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä eteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden tunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat, kuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista hän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän keskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.

Ja niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja pudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen hartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo havaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat, ettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen selässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja kasvot äkäisesti vääntyneinä.

Tunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on äärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot ympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat kokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso valkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei paennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat heidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten välähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota Mbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta suuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton apina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.

Taibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa lähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät kulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä. Hän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset lihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin uhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.

"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu", hän selitti. "Älkää tehkö hänelle pahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät." Ja hän paljasti omat hampaansa, irvistäen lähimmälle apinalle.

"Se on gomangani", vastasi apina. "Anna minun tappaa se! Se on gomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!"

"Mene tiehesi!" ärähti Tarzan. "Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on Tarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!" Ja apinamies astui askeleen lähestyvää apinaa kohti.

Tämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira, joka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä kääntyäkseen pakenemaan.

Sitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään hyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika ei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä lähemmäksi.

"Tarzanilla on nyt balu", hän virkkoi. "Hän ja Tikan balu saavat leikkiä yhdessä."

"Se on gomangani", esteli Tika. "Se surmaa minun baluni. Vie se pois, Tarzan!"

Tarzan purskahti nauramaan. "Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa, rottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin leikkiä sen kanssa!"

Tikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat isot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan tuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi Gazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti äitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun sekaisia kirkaisuja.

Ei myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustua Gazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.

Sitä seuraavalla viikolla oli Tarzanilla paljon puuhaa. Balustaan oli hänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei rohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi varmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä, jollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti Tarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi musta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten turvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten se oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki toivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia sanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla oksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä huolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia mustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin kajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan. Silloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten vierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies. Se oli gomanganien tapa.

Hän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä päivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä itsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala oli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut lainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania -- siinä kaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän pelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän pelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja hänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.

Tarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä teki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista, vaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa vastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena ottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta, ei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa neekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika osoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut Go-bu-balua kohtaan.

Pieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta nähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä. Vaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian puolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa saattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään urosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja surmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden hampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien jännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset ja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän käsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen apinan äänestä.

Hän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona, olisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen niskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin värähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä neekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä kasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta, puuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen poika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja. Mielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain ylemmän älykkyyden toinen nimitys.

Juuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia. Eläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti, kun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta maapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja häviäisi maan päältä.

Sillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa pulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon pois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja, Taibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta kuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä vaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut Taiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä poikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen ja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä heimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen suuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman taian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen ja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään luikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.

Kun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa, vaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa ryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon poikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen varmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.

Mustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli tappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut yhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan ne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon ruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa. Mutta missä?

Sitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka asui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti tiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat, jos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen puheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa, jotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan niiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin kammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka hitaasti syövytti hänen kasvojaan.

Mutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai tietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa jumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli joko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin joutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään viidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen, ja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.