Part 6

Mbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle vaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta koituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan poistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä huolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain Kertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten täyttämä kylä.

Vain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja tarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga, tarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt äärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi voinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä; mutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä, ja siksi hän koetti vain välttää melua.

Hän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti sotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta kaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa tämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti; hän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se kerrassaan surmaisi haltian.

Mutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi laskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä -- mutta hän ei kuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät aistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän pannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi johtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä -- tuulen. Se puhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa hänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä seurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista löyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan määrätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä kohdalta se lähti.

Hän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen järkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen pääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä häneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin murto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian korkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse; sitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt häntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää oviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen kimppuun ja surmaamaan hänet.

Syytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen Tarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja nopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin samaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä kylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi pisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi kylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.

Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät -- he olivat rohkeita, kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti -- hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.

Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän, terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke, oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.

Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja kurttuiset kasvot -- kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi. Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun -- Tarzan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.

Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä -- sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.

Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön, vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi, heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja katosi kyläläisten näkyvistä.

Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.

Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun hän vaipui uneen.

Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita, kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia, linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.

Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti, levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.

Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko? Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?

Miksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut olleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug erilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri, ja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja miten tulivat he kaikki -- puut, kukat, hyönteiset ja viidakon lukemattomat asukkaat?

Aivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan sanakirjassa esiintyviä lukuisia _Jumalan_ määritelmiä hän oli tavannut sanan _luoda_ -- "tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä".

Tarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa kuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään nykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun matkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun valitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet oli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli harvinaisen punainen ja _Gazan_ merkitsee isojen apinain kielellä punainen iho.

Valitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä keuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti puiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän kuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi Tika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan päättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.

Juosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti apinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi. Kaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen balun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän kiljuntansa metsän kajahtelemaan.

Mutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki jälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan kohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin vilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu kaikista viidakon eläimistä.

Kiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme -- tavattoman iso, voimakas, limainen -- ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli Tikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin rinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala Histah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa enemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista vihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia, käärmettä.

Tarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä, inhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen, kummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä hetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen kimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen lapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui vääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti kirkuvasta balustaan.

Tarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt Tikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat hänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan syleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut paljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan milloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton sanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se ollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli perinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä kenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden kaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa kohtaan.

Tarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi Histahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt ahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten häiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään se ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se oli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä oli hyökännyt sen kimppuun.

Riippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea, ikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa heidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä ripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat uhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut haavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen koettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa -- hänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa Tika ja tämän balu.

Käärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen. Kimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti, tavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah toi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi, tarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan metsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.

Histah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja velttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei enää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta kuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta ihmistä tai apinaa.

Reippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä kiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja sysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä; mutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti, ja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen ulottuvilta.

Joukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun Tarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he ääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä ravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen unohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri ennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli kolme täysin tuoretta munaa.

Tarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta taistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin ja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi juomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan surmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa kun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin erikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain vihaavansa sitä.

Lammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun varjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa käytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni vapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin tehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen, ei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut Histah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän voinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi pitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli toiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään vahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.

Mikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman täytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa. --Kaikkivaltias, -- ajatteli Tarzan. -- Pikkumerkit kertoivat, että Jumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut menettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri Jumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi lähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan gomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on "kaikkivaltias". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri Jumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani eikä tarmangani voisi niitä tehdä.

Entä kukat -- kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää -- kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset olennot -- ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.

Entä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä tuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta vanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli kiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa kohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja puut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut myöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli luonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen takkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän Baran, kauriin.

Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen, joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:

Kuka oli luonut Histahin, käärmeen?

VIIDES LUKU

Tarzan ja neekeripoika

Apinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä. Hänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien pahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä nuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen kissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä hillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui pensaikossa.

Tarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän rajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen kaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi pelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä lannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi punonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.

Tästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli milloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa, leijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli ihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen kätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen Kertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta ja hänen ympärillään kasvavista puista.

Eivät mitkään kiusalliset tulevaisuuden huolet rasittaneet heidän mieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia läheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä tyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat -- siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja minä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he nauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa voi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota varten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa vieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa suurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen täyttäminen?

Tarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen läheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman vastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä, vähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö hän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan hampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista, osoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse? Heidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa esittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa -- eikä se toimi suinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön yllätysten ja huvin lähde.

Parhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka olisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan, jolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat hampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun rungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi vinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän sitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan, kiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan hyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin seikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja silloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina, kovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.

Nyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui siihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä, kimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman poikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei suuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään, kun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen köytensä.

Suoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli Tarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi, että Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti hampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että ahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä. Apinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka vekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika vain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että hänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä ollut kahdesti pelastanut Gazania?

Saatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi jälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä silmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden, kun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään oli varomaton.

Mutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi pitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi Gazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua omien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja vankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren apinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin menettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon, uusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan kisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun vallassa.

Harhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta pyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan, lensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein alusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden, että lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain pienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin tunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen hänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa piilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä, Gazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan tuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä isäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai pelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi olevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka ensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.

Taugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla Kertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita, joita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan Tarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon -- hän vain tiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui ilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän kadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.